Joulu

Kuten useimmat taitavat tietää on arvoisa bloginkirjoittaja viettänyt viime vuosina joulun ajan notkuvien ruokapöytien ääressä Karkkilassa. Kutsu jo perinteeksi muodostuneeseen joulun viettoon tuli tänä vuonna jo kesälomalla. Eli vaikka ilmeistä syytä kutsuun tuonne ei tänä vuonnakaan enää ollut, pääsin taas ihan oikeasti karkuun töitä ja kiireitä.

Joulu ei kuitenkaan alkanut matkalla tuonne maalle, vaan jo keskiviikkona oli labrassa perinteiset pikkujoulut. Hyvää ruokaa (poronkäristystä ja lohikiusausta) ja seuraa, vaikka lähdinkin ehkä vähän aikaisessa vaiheessa (viimeinen "suora" bussi kotiin).

Perjantaina olikin sitten kiireinen päivä. Ensin sukulaistapaaminen Maikku-tädin luona. Paikalla tuli tavanneeksi pitkästä aikaa Outin (se toinen bloginpitäjä, alla oleva kuva toimikoon todisteena), hänen veljensä Ollin ja isänsä Tepon. Tämän kolmikon edellisestä tapaamisesta olikin vierähtänyt aika pitkä aika, itse asiassa ei tule mieleen milloin se olisi viimeksi tapahtunut. Tämänkertainen lyhyt tapaaminen oli siis kovin virkistävää.
Samaisen perjantain pikkujoulu H&K:lla oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun söin joulutorttuja (jostain syystä labran pippaloissa en niitä syönyt, kai siellä niitä kuitenkin oli) ja join glogiä. Aika pitkään pystyinkin sitä viivyttämään.

Mutta kunnollahan joulu siis pystyi alkaa vasta Karkkilassa, jonne reissaisin ensi kertaa bussilla. Maiseman muutos toimi lähestulkoon täydellisesti. Töitä ei tullut ajateltua vahingossakaan ja masu oli kyllä noiden päivien jälkeen hyvin iloinen.

Lahjojen perusteella minulle yritetään vihjailla jotain. Vaikka paketeista paljastui odotettujakin pehmeitä paketteja (kaksi pussia vaahtonameja!), niin ilmeisesti elämäntavoissani olisi joidenkin mielessä jotain "korjattavaa". Kaksi ruokakirjaa (toinen reseptejä ja toinen "vinkkejä kokkauskammoiselle") ilmeisesti tarkoittaa, että jotkut ovat huolissaan Ameriikoissa tapahtuneesta painonpudotuksesta ja toivovat pikaista paluuta normaaliin painoon. Pelimies-kirja taas viittaa siihen, että joku on saanut blogikirjoitusten perusteella semmoisen käsityksen, että Petrin seuraelämä ja varsinkin kontaktit kauniimpaan sukupuoleen ovat ihan liian vähäisiä.

Nuo kaksi epäkohtaa ovat toki omien katsontakantojeni perusteella toisensa aikalailla poissulkevia, joten todennäköisesti opin kokkaamaan joskus tulevaisuudessa.

Muisteloita : 3h ja Heathrow

Tarkoituksena oli saada kirjoitettua yksi merkintä ennen joulua, kun oli jo aihe mietittynä ja hurjan hauska sarjakuvakin valmiina, mutta kaikenlainen kiire "lomani" ensimmäisellä viikolla esti tämän hienon ajatuksen. Loma tosiaan lainausmerkeissä, sillä olen kuitenkin tuolla labrassa melkein joka päivä ollut. En ole toki aivan täyspäiväisesti (tai -päisesti) töitä ole tehnyt.

Lentomatkustamisesta olen tainnut paasata ennenkin, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se nyt menikään. Matkasuunnitelmani piti olla tällä kertaa selkeä : ensin Santa Festä omalla autolla Albuquerquen lentokentälle, josta matka kulkisi Denverin ja Lontoon kautta Helsinki-Vantaalle. Kaikkeen piti olla hyvin aikaa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Matkapäivä alkoi loistavasti. Kuten taisin jo mainita, sain tukevan aamiaisen naapureiden (Archana ja Satya, huonomuististen tiedoksi) luona ja olin saanut kaikki pakattua hyvissä ajoin jo edellisenä iltana. Oma kulkeminen lentokentällekin meni ihan mukavasti, mitä nyt en kerennyt ostaa ajattelemaani tequilaa, mutta se johtui siitä etten löytänyt mitään kalliimpaa tököttiä kaupasta. Ensi kerralla sitten. Lentolippuni olivat kurantit ja kantamuksenikin painorajojen sisäpuolella joululahjoista huolimatta. Kun vielä turvatarkastuskin meni kuin tanssi vain ja sain viimeiset lahjaostokset tehtyä lentokentän liikkeistä, tilanne näytti oikein hyvältä.

Kunnes kävelin lentoni lähtöportille ja totesin sen olevan myöhässä. Olin jo lähtöselvityksessä hieman kummastellut sitä, että lento oli monitoreiden mukaan lähdössä puolta tuntia myöhemmin kuin lipuissani luki, mutta se ilmeisesti johtui talviaikatauluhin siirtymisestä. No, kävi ilmi, että tämä lento (joka siis oli jo puoli tuntia "myöhässä") oli oikeastikin myöhässä samanlaisen pätkän. Tunnin vaihtoaika kuitenkin riitti matkalaiselle ihan hyvin Denverin päässä.

Myöhästymiset eivät kuitenkaan jääneet tähän. Denverissä oli jo lähtöportille merkitty puolen tunnin myöhästyminen (ilmeisesti pienen lumimyräkän takia). Eikä yllätykset jääneet toki tähän. Saatoimme ehkä lähteä rullaamaan kohti kiitorataa suurinpiirtein aikataulun mukaan (en katsonut kelloa), mutta pitkän rullauksen jälkeen kapteeni antoi mielenkiintoisen kuulutuksen. Koneessa oli kuulemma matkustaja, jonka pitää terveyssyihin vedoten poistua koneesta! Ilmeisesti jollain matkustajalla oli joku sairaus, josta hän oli maininnut jossain vaiheessa henkilökunnalle. Asia oli vissiin kuulostanut vakavalta, koska asia oltiin ilmoitetty British Airwaysin lääkäreille, jotka lopulta päätyivät kieltämään tämä henkilön matkan teon siihen asti kunnes hänellä oli esittää lääkärin lausunto kunnostaan. Varmaan ihan jees kaikkien kannalta, mutta tuloksena oli se, että kone kääntyi takaisin kohti terminaalia, jossa ruumaa vähän tongittiin ja bensaa otettiin lisää. Kaikkeen tähän sitten tuhrautui noin puolitoista tuntia eli yhteisviivytykset olivat noin kaksi tuntia.

Suurempi vaikutus oli se, että mukava noin kolmen tunnin vaihtoaika Lontoossa oli kutistunut noin tuntiin ja tämä yleensä merkitsee aika juoksua Heathrowlla (ainakin oman kokemukseni mukaan). Kiitos kuitenkin luonnonvoimien, saavuimme normaalia nopeammin Eurooppaan ja näin ollen en joutunut juoksentelemaan kentällä. Kun ensin tajusin, ettei minun lähiterminaalissa tarvitse aikaa viettää (kiitos ystävällisen intialaisperheen, jotka asian minulle kertoivat, opasteet kun eivät tosiaankaan olleet kovin hyvät) ja bussikuljetus toiseen terminaaliin aika pitkän odotuksen jälkeen saapui, oli edessä oikein mukavaa jonotusta kelloa vilkuillen. Kentällä kun oli jopa enemmän ihmisiä kuin aiempina kertoina. Olin hyvin iloinen, että pääsin ohituskaistalle turvatarkastuksessa. Tuttuun tapaan oli myös lento Lontoosta koti-Suomeen myöhässä (lennon lähtöportti ilmoitettiin suurinpiirtein silloin, kun koneen olisi jo pitänyt lähteä matkaan).

Kaikki tuo paasaushan on nyt ihan tavanomaista lentomatkailussa. Yksin matkatessa en ole toki kokenut aiemmin matkalaukkujen jälkeenjäämistä, joka tietenkin kävi tällä reissulla. Ilmeisesti tuo Heathrown reilun tunnin vaihto ei ollut tarpeeksi matkalaukuille, sillä Helsinki-Vantaalla ei hihna tuonutkaan tutun näköisiä laukkuja Petrille. Ne saapuivat kotiin vasta tiistai-aamuna, kun matkaaja oli paikalla jo sunnuntai-iltapäivänä.

Heathrow on vähintään tämän reissun jälkeen se kenttä, jota yritän välttää kaikin tavoin. Ensi kerralla lentelen Helsingistä suoraan New Yorkiin (ja kaiken lisäksi pääsen 600€ halvemmalla kuin viime kerralla!). Sillä reissulla ainoaksi ongelmaksi voi muotoutua 45 minuutin vaihto Dallasissa, mutta aiempien kokemusten perusteella USA:n kentät toimivat, joten ehkä sekä minä että laukut ehdimme samalle lennolle (eikä se ole seuraavana aamuna, olen melko varma ettei Dallasin kenttä ole paljon Houstonia mukavampi nukkua).

Jos lentelylle olisi olemassa realistinen vaihtoehto, käyttäisin sitä melko varmasti.

Ainiin, se joulusarjakuva :

Lähdön tunnelmissa

Ei tässä sitten mitään tullut tehtyä viime lauantain jälkeen. Töissä tuli mietiskeltyä mitä simulointeja jätetään tänne pyörimään poissaolon ajaksi ja kotona yritettiin vähän siistiä kämppää sekä miettiä poikkeuksellisesti jo ennen lauantaiaamua mitä sitä ottaisi reissuun mukaan. Siivoaminen jäi vähän puolitiehen, mutta pakkaamatta on vain tietokone ja aamusuihkuun tarvittavat tavarat eli aika hyvin onnistuin tällä kertaa. Nyt on aamuksi oikeastaan jäänyt vain aamiainen naapurissa (dosia, voiko päivä enää paljon paremmin alkaa, yum yum!), tappelu yhtäkkiä keksitystä kämpän 88 dollarin lisämaksusta ja jos aikaa jää niin pikainen käynti lähikaupoissa (tai sitten katselen suosiolla lentokentän liikkeistä) joululahjaostoksilla.

Ensimmäinen etappini Suomeen lähtee vajaan seitsemän tunnin kuluttua Albuquerquesta. Tällä kertaa toivottavasti saan lomailtuakin hieman, kun vierailuaika on pidempi. Vaikka lippuja takaisin ei olekaan vielä varattu, on suunnitelmissa viipyä yli uuden vuoden. Todennäköinen lähtöpäivä varmaankin on lauantai 6. päivä.

Tuona aikana on blogin päivitystahti varmaan vielä hitaampaa kuin normaalisti, ellen tule vahingossa tekemään tai kuvaamaan jotain kirjoittamisen arvoista. Mitään tämmöistä en kuitenkaan voi luvata.

Niinkuin täällä poliittisesti korrektissa Ameriikan Ihmemaassa sanotaan Happy Holidays vaan kaikille lukijoille!

Viikon ja sen lopun rientoja

Ensiksikin osoitan kiitokset Sallalle, Mikolle ja Tepolle, joiden lähettämä joulukortti saapui perjantaina postilaatikkooni. Sen lisäksi, että se oli ensimmäinen joulukortti, se oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen tänne saapunut yksityishenkilön lähettämä kirje! Kiitos!

Viime viikolla osoitin hurjaa mielenhallintaa ja pystyin nousemaan peräti kolmena päivänä sängystä ennen seitsemää, joista yksi kerta oli vielä lauantaina. Suomesta (ja jälleen Vaasan yliopistosta) oli tullut pari herraa opettelemaan Flow-3D:n käyttöä, joten yritin samalla testata pystynkö normaaleihin heräämisaikoihin. No, tiistai ja keskiviikko tosiaan vielä onnistui, mutta torstaina jo tarvitsi huilata. Lauantain herääminen taas johtui siitä, että autoin Vaasan vieraita kuljettamaan massiiviset matkalaukut Albuquerqueen. Heidän pikkuvuokra-auto (Nissan 350Z), kun ei pystynyt kuljettamaan kuin suurin piirtein kaksi reppua. Nyt kun oli taas ensi kertaa Santa Fessä käyviä vieraita, oli "pakko" lähteä heidän kanssaan vakioksi muodostuneeseen ravintolaan. Paikka kulkee ainakin Flow Sciencen piirissä nimellä Star Wars Bar, johtuen mukamas värikkäästä asiakaskunnasta. Ilmeisesti silloin kun nimi on otettu käyttöön, on paikalle osunut vain joku epämääräinen taiteilijaporukka, koska joka kerta kun olen siellä ollut, ei paikalla ole mitään eriskummallisen näköistä ole ollut, ellei lehmityttö/poika hengessä pukeutuneita tarjoilijoita lasketa mukaan (ei lasketa, koska semmoisia voi nähdä ihan normaalisti kaduillakin). Hyvä paikka se kuitenkin on, joten mielelläni käyn siellä useammankin kerran.

Lauantaina järjestettiin Flow Sciencen joka vuotinen Holiday Dinner, joka tällä kertaa pidettiin yhdessä keskustan italialaisessa ravintolassa. Paikalla oli lähes kaikki työntekijät ja myös pari työntekijöiden parempaa puoliskoa ja muuta avecia (Petri oli yksin, ihan kuin kenelläkään olisi edes käynyt joku muu vaihtoehto mielessä). Ilta meni oikein railakkaasti hyvän ruuan, rajoittamattoman juomatarjoilun ja yhdessä olon merkeissä (kuva otettu ihan alkuillasta, ennen kuin kaikki riistäytyi käsistä).
Osoittaen, etteivät kaikki suomalaiset ole samasta puusta veistettyjä, pysyin (lähes) koko reissun vesilinjalla. Toisaalta jos olisin ryypiskellyt, en olisi saanut tilaisuutta jutella syvällisiä käyttäjätuen puolen poikien (Amol, Anurag ja Prasad) kanssa. Kun sattui niin hassusti ettei kukaan heistä ollut autolla liikkeellä (eikä varmaan ajokunnossakaan), lupauduin heittämään heidät koteihinsa. Koska ilta oli kuitenkin nuori kun saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, yhteistuumin päätimmekin ottaa oluet ennen matkan jatkamista. Otimme oikeasti vain yhdet, mutta juttelimme niitä sun näitä nukkumisongelmista salaliittoteorioihin usean tunnin ajan pikkutunneille asti. Ei sitä tosiaan koskaan tiedä mitä elämä heittää eteensä.

Viikko huipentui sunnuntain elokuvaan Petrin kotiteatterissa, joka sattui taas pyörittämään upeaa katseltavaa (jostain syystä tarjonta on ollut aika laadukasta). Olen yrittänyt pysyä hiljaa elokuvista ja musiikista, koska niistä nyt pystyn kirjoittamaan sitten kun palaankin. Nyt kuitenkin joustan pikkaisen säännöstä, koska eteen tuli semmoinen joka on varmasti jokaiselle ainakin nimenä tuttu (toisin kuin ne Bollywood pätkät). Elokuva on tehty vuonna 1939 ja pituutta löytyy noin 3 tuntia 50 minuuttia. Omasta mielestäni ensimmäisiä noin kolmea tuntia ei olisi paljon paremmin voitu tehdä. Siitä huolimatta, etten kovasti tykännyt tämän jälkeen tapahtuneesta menosta ennen viimeisiä 10-15 minuuttia, seilaa elokuva vaivatta sinne "erittäin hyvä/tjsp"-luokitukseen. Elokuvan nimi : Tuulen Viemää.

Announcement

No, I will not start writing this blog in English.

I just wanted to let you know, that I have now added English description texts to MyPhotoAlbum pictures (link can also be found from right column of this webblog), so all non-Finnish speakers can also understand my comments. Hopefully at least somebody finds it useful.

New pictures will be added every once in a while. Usually if there is pictures in the blog-entry, there is also some new pictures in the album (of course there is already couple old ones, latest ones are from Grand Canyon). Album supports RSS-feed, so people who know how to use that, can get info of new pictures with little less effort.

Grand Canyon

Ennen lähtöäni tänne jorpakon toiselle puolelle, olin miettinyt paikkoja, joissa haluan vierailla kun maassa kerran olen. Joka kerta ensimmäisenä oli mieleeni tullut Grand Canyon. Viivyttelin sitten sinne matkaamista jonkun aikaa. Thanksgiving eli Kiitospäivä (23.11.) toi eteeni oikein mainion mahdollisuuden, sillä tänä vuonna tuo yleinen vapaapäivä sijoittui torstaille ja Flow Sciencen toimisto oli ihan virallisestikin kiinni myös perjantain.

Alkuperäinen ajatus oli mennä Phoenixiin ja käydä sieltä käsin kanjonilla. Tässä oli ollut taka-ajatuksena se että olisin käynyt perjantai-iltana katsomassa hieman huippu-urheilua, koska kaupungin koripallojoukkueella (Phoenix Suns) olisi ollut tuona perjantaina kotiottelu. Koska en osaa mitään isoja päätöksiä tehdä, huomasin edellisenä viikonloppuna etten ollut mitään lippuja varaillut. Sen lisäksi että halvimpia (noin 50$) lippuja ei ollut enää enkä ollut ihan varma olisinko saanut lippuja käsiini ennen tuota päivää, tiputin tuon ohjelmanumeron pois. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo oli hyvä ajatus, koska matka Phoenixistä GC:lle olisi kestänyt kyllä vähän liikaa (arvioisin noin neljäksi tunniksi). Käyn sitten toisen kerran katsomassa sitä pallon heittelyä.

Valitsin sen sijaan majoituspaikaksi lähempänä sijaitsevan Flagstaffin kaupungin. Täytyy myöntää ettei kaupunkia tullut oikeastaan nähtyä laisinkaan : ajoin kaupungin läpi ainoastaan kerran valoisaan aikaan. Tästä syystä ei ole paikasta kuviakaan. Ainoa kontaktini, hotellin lisäksi, paikkaan oli kaupungin isoin elokuvateatteri. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa USA:ssa ollessani ihan teatterissa asti katsomassa leffaa, kun en jaksanut lähteä tutustamaan kaupungin yöelämään (kai siellä sellaistakin on kun paikasta kuitenkin löytyy Arizonan yliopiston yksi kampus). Kävin katsomassa kolme leffaa (Borat, Tenacious D ja The Fountain eli huumoria, huumoria ja hämärä taideleffa) kolmena päivänä, kun en halunnut vain löhötä hotellihuoneessa.

Reissun pääkohteeseen tutustumisen olin päättänyt aloittaa sieltä mistä todennäköisesti suurin osa muistakin ensikertalaisista. Olin etukäteen saanut työkavereilta tietooni, että lähellä pääsisäänkäyntiä on iso IMAX-teatteri, jossa pyörii puolen tunnin mittainen esittelyvideo Grand Canyonista, joten päätin aloittaa perjantaina reissuni sieltä. Oikeastaan jo tuolla tajusin, että joku muukin haluaa vissiin nähdä paikan juuri tänä viikonloppuna. Teatterin (ja samassa yhteydessä olevan infokeskuksen) parkkipaikalla oli jo tullessa useampi iso turistibussi ja viimeisin paikalle tullut melkein ajoi päälleni. Leffapätkä ei ollut ihan niin mielenkiintoinen kuin olisin voinut kuvitella enkä oikein löytänyt matkamuistomyymälästäkään mitään mielenkiintoista (ainoa ostos oli 2.5 dollarin kangasmerkki).

Käynti oli kuitenkin tärkeää sen takia, että ostin samasta paikasta National Park Passin. Tällä kortilla minä ja kaikki samassa autossa olevat matkalaiset pääsevät maksutta jokaiseen National Parkkiin! Houkuttelisikohan tämä tarjous jonkun tänne vierailulle?

IMAX:lta on matkaa puiston porteille varmaankin noin 2-3 mailia, mutta tämä ei mennyt ihan niin nopeaan kuin olin ajatellut. Jo teatterilta näin autojonon pään, johon pääsin matelemaan seuraavaksi reiluksi tunniksi. Tästä voi tietenkin helposti päätellä sen, että lähimmillä näköalapaikoilla oli tuhottomasti ihmisiä eikä parkkipaikkaa missään. Kaikki tämä kuitenkin unohtui, kun pääsin kanjonin reunalle ja sain loin ensi katseen tänne :
Jotenkin sitä pystyi unohtamaan kaikki ympärillä parveilevat tyypit ja vain ihailemaan tuota näkyä. Olin toki nähnyt kuvia ja ymmärtänyt, että kyseessä on aika iso kuoppa, mutta nuo mittasuhteet tajuaa vasta omin silmin katselemalla (panoraamakuva on tehty AutoStich ohjelmalla).

Koska tuon autojonotuksen aikana olin päätynyt taas pitkästä aikaan "ihmiset on syvältä" fiilikseen, en edes viitsinyt lähteä käymään Visitor Centerissä, joten en osaa kertoa paikasta muuta kuin mitä olen netistä lukenut (Wikipediasta saa varmaan tarpeeksi irti). Kuvassa näkyvälle pohjoisreunalle (North Rim) on matkaa muistaakseni noin 10 mailia. Korkeuseroa on suurimmillaan noin mailin verran. Todennäköisesti siis tuosta rinteeltä pudotus on jotain 600-800 metriä! Ja useimmissa kohdin tuollahan ei siis ole mitään aitaa, joten itsemurhakandidaateilla on kyllä runsaasti valinnan varaa. Varsinkin kun jopa tuolla etelärinteen (South Rim) pääpaikoilla oli mahdollista löytää kielekkeitä, joissa ei enää kuullut mitään muita ääniä kuin mitä omista askeleistaan ja hengityksestä lähti.

Tarkoituksenani oli käydä perjantain aikana kaikki tuon etelärinteen näköalapaikat läpi, mutta myöhäisestä lähdöstä, jonotuksesta ja kaikesta muusta johtuen pääsin vasta joskus kahden aikaan puistoon. Koska en aikonut olla paikalla enää paljoa auringonlaskun jälkeen, oli aikaa vain kolme neljä tuntia. Ennätin tässä ajassa tutustua vain kahteen kuudesta isoimmasta näköalapaikasta. Tästä syystä päätinkin muuttaa hienoa viikonloppusuunnitelmaani ja mennä myös lauantaina Grand Canyonille. Näin ollen Flagstaffin alueen muut mielessä olleet kansallispuistot (Wupatki & Sunset Crater Volcano sekä Walnut National Monument) jäivät tällä kertaa väliin. Minkäs sille voi, että tykästyin tuohon GC:hen niin paljon.

Launtaina otin hieman erilaisen lähestymistavan ja tulin puistoon pienemmän itäisen sisäänkäynnin kautta. Perjantain jonotus oli muisto vain, kun pääsin nyt ilman mitään jonotusta sisään. Ihmisiä toki vaikutti olevan tänäkin päivänä aika runsaasti, joten ehkä se pääsisäänkäynti olisi taaskin ollut tukossa.

Idästä tullessa isoimmalla katselupaikalla (Desert View) on joskus 30-luvulla rakennettu tarkkailutorni (näkyy mainiosti tuossa alla olevassa kuvassa). Mielestäni maisemat eivät olleet sen hienommat sieltä käsin, mutta eipähän maksanut mitään. Samassa yhteydessä oli myös matkamuistomyymälä, jonka juoksin nopeasti läpi.
Loppujen lopuksi launtaille jätetyt neljä katselupaikkaa tuli käytyä aika nopeasti läpi. Tämä johtui itse asiassa siitä, että vaikka noissa perjantain paikoissa (Mather ja Grandview Point) olikin enemmän väkeä, niissä pystyi kävelemään kauemmaksi vapaammin kuin näistä lauantain pienemmistä paikoista (Desert View oli ehkä poikkeus, mutta Navajo, Lipan ja Moran Pointit olivat aika rajoitetuilla paikoilla).

Perjantaina tulin kokeilleeksi hieman alueen vaellusreittejä. Siis kokeilin vain, koska en ollut ajatellutkaan lähteä tuonne missään vaiheessa yksin kävelemään. Grandview Pointista kuitenkin lähtee ihan katselupaikan vierestä yksi pääreiteistä, joten päätin kävellä sitä vähän matkaa oman rauhan löytämisen ja erikoisempien kuvauspaikkojen toivossa. Jo laskeutuminen oli hieman hankalaa, kun polku ei ollut kovin leveä.
Mutta takaisintulo se vasta pumpun päälle ottikin! Etenemisvauhti tuntui olevan suurin piirtein luokkaa 10 metriä ja hengähdystauko. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Toki luin myöhemmin opaslehdestä, että tuo reitti (Grandview Trail) oli "very steep", kun muut olivat vain "steep". Siitä huolimatta luulen, etten ehkä lähde tuonne vaeltamaan vaikka se aika paljon houkuttelisikin. Tai ehkä jos on paljon aikaa, mutta olen melko varma ettei kukaan muu kuitenkaan suostuisi kulkemaan niin hitaasti kuin mä haluaisin.

Otin reissun aikana noin 300 kuvaa, joita yhdistelemällä (se AutoStich on aikas kiva softa) ja karsimalla päädyin vajaaseen 70:een, jotka tietenkin laitoin albumiini. En oikein osaanut laittaa mitään kuvauksia suurimpaan osaan, kun ovat vain enemmän maisemakuvia (olin yksin reissussa, jos jollekin jäi epäselväksi).

Olen monesta paikasta sanonut, että voisi olla ihan kiva palata. Luulen, että loppujen lopuksi ainoa paikka, jonka uudelleen näkemistä oikeasti jäisin murehtimaan on Grand Canyon.

Talvi

Tänä "aamuna" odotti ikkunan takana kovin mukava yllätys : lunta! Lämpötila oli juuri ja juuri miinuksen puolella (siis Celsius-asteissa), joten taivaalta tullut tavara oli myös valkoista. Jee! Heti sitä piristyi, aivan kuin koto-Suomessakin aina ensi lumen sataessa.

Ulos päästyäni huomasin toki, että olihan se aika vetistä, mutta toisaalta sitä oli tullut aika runsaasti. Teiltä se oli sulanut, mutta muualla (esim. autojen päällä) sitä oli sitäkin enemmän. Ja kyllä, laitoin takin päälle tänään töihin lähtiessäni (tosin oli ensimmäinen kerta täällä ollessani).
Työpäivän loppupuolella huomasin myös, että alueelle oli luvattu lumimyrskyäkin.
Ajo oli aika hitaanpuoleista (todennäköisesti ensimmäinen kerta täällä kun joku muukin ajaa rajoitusten mukaan tai kuten suurin osa teki : paljon hitaammin, esim. 30mph 45mph:n alueella) kotiin, mutta eipä mitään onnettomuuttakaan tapahtunut. Ei tätä tällä kertaa kuitenkaan kovin pitkään kestä, joten pitää yrittää iloita siitä nyt mahdollisimman paljon. Radiosta kuulemani keskustelun perusteella lumisateita ei ihan joka vuosi ole näihin aikoihin. Kyllä täällä joka vuosi lunta kuitenkin kuitenkin satelee.
Pitäisiköhän pirauttaa naapureille, josko he lähtisivät pihalle vaikka lumiukkoa pyöräyttämään? Töissä käydyn keskustelun perusteella myös he olivat kovin ilahtuneita lumen tulosta.

Archanan keittiössä, osa 1 : Dosat ja maapähkinächutney

Suurin motivaation syy seurata tätä blogia on suurimmalle osalle teistä todennäköisesti ollut se, että jo aikaa sitten (tarkalleen ottaen taisi olla elokuussa) tulin kehuskelleeksi kasvisruokaa. Tämä aiheutti valtaisan kommenttiryöpyn ja mielentilani epäilemisen. Silloin sanoin ohimennen, että ehkä blogissa jossain vaiheessa tullaan näkemään joitain noita intialaisia kasvisruokareseptejä.

Toiveisiinne on nyt viimein vastattu.

Pyysin Archanaa avustamaan tässä operaatiossa, koska meikäläistä ei ole ruuanlaitossa uskominen. Tästä syystä en viitsinyt hirveästi koskea Archanan lähettämiin ohjeisiinkaan, vaan ne ovat nyt sitten englanniksi. Ohjeet ovat kuitenkin sen verran selkeät etten usko teille ruuanlaittotaitoisille niiden tuottavan mitään ongelmia.

Se mikä voi teettää hieman ongelmia, jos ei ole intialaisia ruokia aiemmin laittanut, on muutamien mausteiden ja ainesosien nimet. Näissä kahdessa ohjeessa ei kovin montaa hankalaa kohtaa ole, mutta siitä huolimatta itselleni pari tuotti hieman hankaluuksia. Ongelma ei ehkä ole kovin suuri, jos käy suosiolla jossain etnisessä ruokakaupassa myyjältä kysäisemässä tai jos on joskus tehnyt vähän enempi hommia keittiössä kuin minä ja näin ollen tietää asioista hieman enemmän.

Tässä osassa Archana kertoo kuinka dosa ja maapähkinächutney tehdään.

Dosa on etelä-intialainen ohukainen, jota syödään yleensä aamiaisena tai välipalana. Näiden kanssa voi toki valmistaa muutakin kuin chutneya. Jos esimerkiksi haluaa lihaisamman vaihtoehdon, voi dosan syödä myös esimerkiksi chicken curryyn dipaten.

Tässä ja chutneyn ohjeessa tarvitaan "Urad dal" nimistä ainesosaa : käännöksen (telugu -> englanti) takia meinasi Archanaltakin lipsahtaa väärin. Vaikka tämä kulkikin englannin kielessä nimellä "black gram" on kyseessä nyt kuitenkin "white gram" eli "white lentil" eli suomeksi uskoakseni valkoinen linssi.

DOSA

Ingredients Required :

• Rice - 3 cups
• Urad dal - 1 cup
• Cooked Rice - 1 cup
• Salt - 1 tsp

Preparation Of Dosa mixture

• Soak rice (3 small cups) and Urad dal for about 8 hours.
  
• Grind the above soaked rice, Urad dal adding with one cup of cooked rice and little bit of water (till the mixture is smooth).
  
• Take this grind mixture to a bowl, add salt and mix well and keep it aside for few hours (its good if you leave it a over night and make dosas in the morning).

Preparation of Dosa

• Heat the flat pan.
  
• Spread the Dosa mixture in round shape on the pan and add bit of oil around the dosa. Wait till it cooks and turns to lite brown, now turn it to other side and cook it for some time.
• Dosas are ready you can have it with Peanut Chutney and/or Sambhar.

Täytyy kyllä myöntää, etten maapähkinächutneyssa kovinkaan paljoa tuota maapähkinää maistanut vaan enemmän taisivat muut mausteet (todennäköisesti nuo chilit) tuoda tähän chutneyyn makua. Chutneyn voi vallan mainiosti syödä myös riisin tai vastaavan kera, jos dosia ei halua tehdä.

Ohjeissa mainitaan tuo aiemmin selitetty "urad dal" ja sitten "tamarind juice" : sanakirjani mukaan "tamarind" olisi suomeksikin ihan tamarindi. Eli tuo ainesosa on ihan vain tuon kasvin hedelmistä (herneistä) puristettua mehua. Löytynee toivottavasti sieltä etnisestä ruokakaupasta.

GROUNDNUT/PEANUT CHUTNEY

Ingredients Required

• 1 cup of peanuts
• 5 dry red chillies
• 1 small onion and one garlic clove
• 2 teaspoons of tamarind juice
• 1/2 tsp of salt
• For tadka - 1 tsp each of cumin, mustard seeds, urad dal and curry leaves

Preparation of Chutney

• In an iron skillet, roast peanuts till brown, let them cool down, and remove the skins. You can also do this in a microwave oven. Take peanuts in a microwave safe dish, uncovered, cook them for 2 to 4 minutes (till they are brown) - keep an eye on the peanuts and on time, because they turn from brown to black charcoal like things very fast.
• Take dry red chillies, onion and garlic in the same skillet, roast them in 1 teaspoon of oil
  
• After the above are cool enough, put them in a blender or food processor, add the tamarind juice, salt and half cup of water. Grind them into fine paste.
  
• Remove and take out the paste into a vessel.
  
• Do tadka (toast tadka ingredients in half teaspoon of oil in a vessel), add them to the chutney. This is always the final seasoning thing we do.
• Chutney is ready.

Dippaa dosan palanen chutneyyn ja nauti!
"Oikea" tapa syödä on tietenkin käsin, mutta ei aseiden käyttökään ole kiellettyä.

Jos kysyttävää ohjeista tai muusta, niin blogia kommentoiden muutkin näkevät kysymyksen ja meilaten vain minä näen sen (vaikeammissa kysymyksissä joudun konsultoimaan Archanaa).

Reseptejä tulee vielä ainakin yhden kerran esiintymään blogissa, koska en halua jättää esittelemättä sambhar-nimistä ruokalajia. Samassa yhteydessä kertoilen muutaman linkin Archanan käyttämiin nettisivuihin, jos joku vaikka innostui intialaisesta kokkailusta enemmänkin.

Myöhästyneitä kuvapäivityksiä

Kuten olette varmaan huomanneet, ei syyskuun lopussa olleesta konferenssista ilmestynyt yhtään kuvaa (tai no ainakin Flow-3D:n kotisivuilta löytyy pari kuvaa) eikä myöskään lokakuun terassikauden avajaisista. Enää ei ole syytä olla murheellinen näiden takia, sillä en ole ainoa joka voi kuvia ottaa näissä tapahtumissa!

Kävi ilmi, että Flow Sciencen uusin työntekijä Prasad oli ottanut "muutamia" kuvia Amandan pippaloista ja hän on kiltisti antanut minulle luvan näytellä niitä teillekin (kaikkia en edes laittanut esille).

2006 Flow-3D World Users Conference tuli taas dokumentoitua muutaman laboratorion työntekijän ansiosta. Muistaakseni ainakin Anurag, George ja Michael olivat ottaneet kuvia tuolta konferenssista ja, jos olisin valinnut minulle edustavimmat kuvat, olisitte kuitenkin kyselleet miksi minusta ei ole yhtään kuvaa, joten nyt olen sitten useimmissa mukana. Sieltä löytyy myös kuvia siitä, kun pidän omaa esitystäni. Tässä siis mainio tilaisuus kerätä niitä tulevaisuudessa maailmankuulun tutkijan harvinaisia kuvia uran alkuhämäristä. Eli kuvien luokse kipikapi.

Koska sen enempää asiaa ei tällä(kään) kertaa ole, loppuun poliittista kommenttia kuvan ja tekstin muodossa :

City Commission considering a recommendation on term limits for city-elected officials
One week sound good.

Synttärit

Uutisissa näytettiin kertoneen juuri sopivasti ennen täkäläisiä vaaleja toi, ei nyt niin kovin yllättävä uutinen, eli että Saddam sai sitten kuolemantuomion (vissiin hirttämällä). Oikeastaan ainoa yllättävä asia oli, ettei herra päässyt hengestään vankilassa ollessaan, mutta kaiketi tästä sitten haluttiin "demokratian" voitto.

Sunnuntaina aamulla (eli ennen puolta päivää) herätessäni oli joku yllättäen yrittänyt soitella ja jättänyt soittopyynnön. Kävi ilmi, että meikäläiselle oli taas unohdettu kertoa viikonloppuna tapahtuvista jutuista etukäteen (syy taitaa olla, etten ole pitkään aikaan ollut mukana aamukahvi- tai burritokeskusteluissa). Nyt sain sitten muutamien tuntien varoitusajalla selville, että Jim aikoi viettää synttäreitään tai ainakin kutsua väkeä kämpälleen. Onneksi sanoi kuitenkin, ettei halua mitään lahjaa, muuten olisi voinut tulla kiirekin.

Saavuin perille ilmeisesti hieman liian aikaisessa, koska morjestamaan tulivat vain nelijalkaiset ystämme Sasha ja Khaki. Enkä ollut kuin viitisen minuuttia etuajassa. Koska olen aiemminkin saapunut paikalle isännän poissa ollessa, kävelin koirien kanssa takaisin autolle odottelemaan jos sieltä vaikka joku kohta tulisi. En tainnut kuin juuri keretä autolle asti, kun pihatiellä näkyikin jo joku tulevan. Auto ei vain näyttänyt tutulta ja kun se saapui lähemmäksi huomasin ettei myöskään kuski näyttänyt tutulta.

Koska koirat olivat kovin riemuissaan paikalle tulleesta naishenkilöstä päättelin jo ennen esittäytymistämme, että tässä oli se ranchin uusin asukki eli Jessica (juuri se tyttönen joka löysi alle viikossa poikaystävän kaupungista, eikä enää siis paljoa tuolla poikien luona näyttäydy). Jessica oli kovin yllättynyt siitä, ettei kukaan ollut avaamassa ovea. Kun pääsimme sisälle kävi ilmi, että olin saapunut juuri sopivalla hetkellä eli silloin kun isäntä oli lähtenyt suihkussa käymään. Eikö tässä maassa odotetakaan vieraiden saapuvan ajallaan? Seuraavalla kerralla täytynee tulla vähän myöhemmin tai reilusti pari tuntia etuajassa.

Itse kemut olivat kovin ruokapainotteiset, mikä minulle aina sopii. Taisin syödä hieman liikaa Joelin kanaa tai sitten synttärikakut olivat hieman täyttäviä, koska en jaksanut kuin yhden palan kumpaistakin kakkua (molemmat suklaisia : toinen käsin tehty ja toinen muuten vain hyvä). Paikalla ei loppujen lopuksi ollut kovin montaa henkeä, joista uusia naamojakin vain pari kolme. Koiria kyllä sitten normaaliakin enemmän (neljä tyttöä). Juotavaakin olisi ollut, mutta mitäs sillä tekee, kun joutuu autolla kuitenkin kotiin ajamaan.

Viikolopun aikana tuli myös mieleen, että ehkä sittenkin pitäisi sittenkin keksiä jotain menoja kuun lopussa olevalle Thanksgiving-viikonlopulle. Itse TG (USA:lainen, sillä Kanadassakin vietetään vastaavaa, mutta jo lokakuun alussa) osuu torstaille, joten jos ottaa perjantain vapaaksi (ellei sitä suoraan oleteta) on tiedossa melko pitkä viikoloppu. Onhan tässä vielä aikaa jotain keksiä, toisaalta samoin perustein on monta kertaa huomannut ettei mitään suunnitelmia lopulta olekaan kasassa.

Viikkokatsaus, vko 43

Ei kivaa : pimeys ja nukahtamisongelmat

Kivaa : työt ja Netflix

Terassikauden avaus

Jos kutsukortissa lukee lokakuun loppupuolella, että "patio opening" tuli hieman omituinen fiilis. Jostain syystä se myös tuntui jotenkin... suomalaiselta.

Viime viikon maanantaina, kun saavuin töihin viime aikaiseen tapaan hieman muita myöhemmin, löysin pöydältäni pienen kirjekuoren. Koska se oli pöydälläni ja siinä luki "Petri" arvelin sen myös olevan minulle osoitettu. Sisältä löytyi kutsukortti ("I'm so happy it's happy hour") ajo- ja muine ohjeineen. Erä asia jäi vähän askarruttamaan, nimittäin se kenen pippaloista oli kyse. En sitä sillä hetkellä sen enempää jäänyt miettimään vaan ajattelin kysäistä asiasta myöhemmin. Perjantaina kotiin töistä palattuani tajusin unohtaneeni koko kysymyksen. Lyhyen mietintätuokion jälkeen pystyin rajaamaan mahdolliset henkilöt muutamaan vaihtehtoon, koska tiesin kuitenkin melko monen henkilön nykyisen asuinpaikan ja olin pannut merkille muutamien työkavereiden lomailun. Mutta jos kutsussa erikseen mainitaan, että juomaa ja ruokaa tarjolla, ei asiaa sen enempää tarvitse miettiä.

Erittäin hyvänä puolena näin myös sen, että juhlapaikka sijaitsi sen verran lähellä, että sen voisi ihan hyvin kävellä. Varsinkin kun tilaisuus oli merkitty alkavaksi jo kahdelta päivällä. Tätä kävelypäätöstä tuki myös lauantain kovin kaunis ilma : pilvetöntä ja melko lämmintä ajankohtaan nähden (arvioisin 15 astetta aurinkoisella puolella katua). Kaunis ilma ei kyllä näyttänyt houkuttelevan muita ihmisiä ulos, siis ainakaan kävellen. Matka meni normaalilla löntystelyvauhdillani noin puolessa tunnissa.

Saavuttuani aidatulle asuinalueelle ja kävellessäni kohti oikeaa taloa, huomasin saaneeni seuraa eräästä hyvin ystävällisestä vapaana olevasta koirasta. Tämä karvaturri nimittäin huomattuaan minut, tuli heti kerjäämään huomiota ja, vaikka kovasti yritin olla kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota, jatkoi seuraamistani pidemmänkin matkaa. Koska hänestä ei näyttänyt pääsevän eroon enkä ollut kovin myöhässä, ajattelin vähän rapsuttaa ja samalla katsastaa olisiko kaulassa vaikka jotain osoitetta tai vastaavaa. Nimilaatan löydyttyä selvisi miksi koira vaikutti tutulta ja lopulta myös se kenen juhliin olin menossa. Kyseisen koiran olin nähnyt aiemmin ainakin sekä Jimin luona että toimistolla ja hänen omistajansa oli Amanda (juhlien kuvat eivät oikein olleet edustavia, joten Amandan ja Bachin kuvan löytää sitten ainakin Flow Sciencen sivuilta, "Moving Up" ja toinen kuva ylhäältä).

Jatkoimme haukun kanssa yhdessä matkaa asunnolle ja selvisi, että Bachi (siis se koira) oli hypännyt pihan aidan yli, kun Amanda oli häärännyt keittiössä. No, olen aiemminkin huomannut ettei aidat kyllä mitään koiria tässä kaupungissa pidättele. Ainiin, olin yllätyksekseni ensimmäinen vieras vaikka olin lähtenyt vähän myöhään liikkeelle. Itse pippalot olivat sitten semmoista normaalia illanviettoa jutustelun, syömisen ja juomisen kera. Koska sain puhuttua itselleni kyydin kotiin, ei juhlia tarvinnut onneksi jättää kesken.

Jatkoin hurjan sosiaalista viikonloppua sitten sunnuntaina ruokaseuran muodossa Joelin luona (tai siis Jimin ranchilla, jossa Joel asustelee). Ranchin asukasmäärä on myös kasvanut sitten viime reissun tai ainakin näin on kerrottu. Jimin ja Joelin lisäksi siellä ilmeisesti virallisesti pitää majaa myös joku puolalainen Jessica. Neitoa ei siellä kuitenkaan paljoa näy, koska huhujen mukaan hän oli nopea käänteissään ja löysi heti muuton jälkeisenä viikkona itselleen poikaystävän, jonka luona tuntuu nykyään asuvan. Eli oikeasti en edes tiedä asuuko siellä joku uusi tyyppi.

Jim vain piipahti paikalla pikaisesti väsäämässä jotain ruokaa johonkin nyyttäripippaloon, jonne riensi heti ruuan valmistuttua. Koska Joelin puhelin soi taukoamatta, päädyin ruuan jälkeen viettämään suuren osan ajasta telkkarin ääressä. Meksikon futisliigakatsauksen jälkeen näytti kanava jumittuneen Discovery Channelille. Siltä sitten tulikin katsottua taas pari jaksoa MythBustersia ja puolet jostain Australia-dokumentista, joka kyllä tuntui aikalailla matkailumainokselta. Melkein jo lähdettiin varaamaan lippuja sinne, sen verran hyvä pätkä oli.

Kokonaisuudessa vaihteeksi piristävän sosiaalinen viikoloppu.

Viivytyksiä

Viikkoko siinä taas hurahti? Kuluneen viikon alla on vain tapahtunut niiiiin paljon kaikenlaista, ettei ole ollut aikaa yhtään kirjoitella...

Enimmäkseen pettymyksiä. Suurin oli tietenkin se, että leffatilaus Intiasta koki pieniä logistisia ongelmia, kun Joelin sisko (jonka piti hoitaa ostosten teko, ilmeisesti herralla itsellään oli liian kiire aikataulu kuuden viikon lomallaan) oli hukannut ostoslistan ja sain tästä tietää vasta Joelin palattua töihin. Toivotaan, että jotain tulee postissa ennen joulua. Onneksi Flow Sciencen uusin intialaistyöntekijä, Prasad, ilahdutti synkistelevää Petriä parilla lehtileikkeellä. Oli muka vain sattunut löytämään ne tavaroidensa joukosta, uskokoon ken tahtoo.

Aiemminkin huomattu töiden hidas eteneminen on myös suuri pettymys, mutta hidasta se on koko ajan ollutkin. Syynä on tietenkin ihan liian hitaat tietokoneet. Nyt saisi hyvin vaikka kirjoiteltua sitä artikkelia, jonka deadline olisi helmikuussa (toisaalta voi olla myös, ettei sitä edes valita koko konferenssiin mukaan), mutta kun nukkumisongelmat vaivaavat vieläkin, ei siitäkään tule mitään. Vähän hankala saada runosuonta auki, kun enimmäkseen tuntuu töissä aika menevän pilkkiessä. Parin päivän musiikkitestauksen kautta olen kyllä havainnut, että sopivalla musiikilla saa onneksi pidettyä silmiä enimmäkseen työpäivän aikana auki (ainakin System of a Down ja Rage Against the Machine ovat tuntuneet toimivan). Ehkä sitä voisi siis saadakin jotain järkevää tehtyä.

Nothing important happened today, part 1

Kuten ehkä sivuston hurjasta päivitystahdista voi päätellä ei mitään raportoitavan arvoista ole oikein tapahtunut sitten Sandia Peakin seikkailun.

Yhtenä osasyynä voi pitää säätä. Tuo kaunis lauantaipäivä oli varmaankin viimeisiä kesäpäiviä, sillä sen jälkeen lämpötila on tippunut Suomen oloihin (en kyllä ole varma kuinka lämmintä Suomessa on ollut). Tänään auton lämpömittari oli poikkeuksellisesti jopa 15 asteessa, kun viikolla normilämpö on ollut alle kymmenen. Samainen lämpötilojen lasku on näkynyt myös yölämpötiloissa eli täällä ollaan useasti (jos nettitietoja on uskominen) oltu pakkasilla (melkein -10 parhaimmillaan). Pääosin taivas on kyllä ollut pilvetön, kuten tänne sopii, mutta myös sateita on ollut.

Huomasin viime myräkän yhteydessä uudestaan, että eivät ne täällä osaa ikkunoita tehdä. Aiemmin oli huomannut, ettei mikään ikkunoista mene kunnolla kiinni ilman suurta voimakäyttöä (edellinen asukas ei ollut käyttänyt lähtiessään), nyt huomasin etteivät ne edes kiinni ollessaan oikein pidä vettä. Ilmeisesti juuri sen takia niiden alareunassa on pieniä reikiä! Ovat sentään jotain ajatelleet.

Ulkoilua viikolla myös vähän häiritsee se, että kun töistä palailen, ei valoisaa aikaa ole enää kuin noin tunnin verran jäljellä. Ja kun täällä aurinko laskee, tulee oikeasti pimeä.

Olenkin siis unenpöperöisenä katsellut tuolta hyllystä löytyviä leffoja ja niiden lisämateriaaleja läpi. Isoista paketeista olin aiemmin saanut katsottua vain tuon Alien Quadrologyn läpi ennen tänne tuloa, mutta nyt on sitten myös Sormusten Herra- ja Matrix-paketit kahlattu läpi (tai onhan noi kommenttiraidat vielä katsomatta, ei ole sentään niin paljon intoa ollut). Täydennystä leffahyllyyn on tilattu ja kuriirin olisi tarkoitus tulla Intiasta ensi viikolla (jos nyt sai viisuminsa uusittua). Listalla oli pari, kolme, kuusi leffaa ja kun myös fanituotteita on tilattu, niin kaipa sitä ainakin ensi viikoksi on jotain uutta katsottavaa. Kaipa sitä voisi sitten tännekin kirjoitella Bollywood-spesiaalin, jos ei muuta keksi.

Todennäköisesti muuta kirjoiteltavaa ei tule. Birminghamiin ei tule reissattua tämän vuoden puolella, lähiseudulta ei tule mieleen mitä viitsisi "huonolla" ilmalla lähteä tekemään ja kauempana olevat jutut vaatisivat taas paljon valmisteluja. Jos siis jotain kirjoittelen, joutunette varmaan lukemaan Petrin hurjan jännittävästä arkielämästä. Sääliksi käy!

Sandia Peak

Ei sitä vieläkään olla pirteitä, mutta ei kai tätä kirjoittelua nyt kantsi liikoja viivytellä. Kaikki ovat kuitenkin käyneet katsomassa sivuja useita kertoja päivässä uutta kirjoitusta odotellessa.

Viime lauantai. Olin jo aiemmin viikolla päättänyt, että kävisin viimein selvittämässä seuraavan Suomen reissuni lentolippujen tilanteen. Niin, siis kesälomalta palatessani, kävi niinkin hassusti, että minulla ei ollut niitä oikeita paperisia lentolippuja kun yritin lentokentällä tehdä lähtöselvitystä. Korvausta vastaan toki sain Finnairin kautta uudet liput, joilla pääsin matkaan, mutta ongelmaksi jäi se, että ensimmäinen etappi paluureissullani joulukuussa lennetään lentoyhtiöllä, joka ei ole yhteistyössä Finnairin kanssa. Näin ollen Finski ei voinut Helsinki-Vantaalla kirjoitella minulle tämän etapin lippuja, vaan etapin Albuquerque - Denver lipussa luki vain "open ticket".

Myöhemmin sain käsiini alkuperäiset liput (ne olivat postitettu metallurgian labraan Otaniemeen, jossa ne oli "piilotettu" sihteerien pöydälle, josta en tietenkään niitä etsinyt) ja Suomen Matkatoimistosta sanottiin, että minun pitäisi käydä selvittämässä tuon ensimmäisen etapin hoitavan lentoyhtiön kanssa, onko kaikki kunnossa. Koska millään lentoyhtiöllä ei tunnu olevan täällä mitään toimistoa, ainoa paikka fyysisesti selvittää asiaa on lentokenttä, tässä tapauksessa Albuquerquen lentokenttä (kts. loppukevennys). Ja kyllä haluan selvittää nämä asiat kasvotusten, koska haluan mahdollisen oikean lentolipun mahdollisimman nopeasti käteeni! Olen huomannut tämän reissun aikana miten posti toimii.

Koska lauantaiaamu venähti taas aika pitkäksi, meinasin taas siirtää ABQ-reissua. Aamupalan syötyäni ja todettuani ikkunasta, että on mitä mainioin ilma (pilvetöntä ja noin 25 astetta normaalia asteikkoa, jälkimmäinen tieto tosin katsottiin netistä), päätin sittenkin hypätä autoon ja ajella isoon kaupunkiin. Kevyt varustus, juotavaa, pari levyä kuunneltavaksi ja tietenkin (useaan kertaan varmistettuna) lentoliput. Tuntia myöhemmin olikin sitten tutustumassa Sunport Internationalin parkkihalliin. Onneksi lentokenttä on pieni, joten myös parkkihalli oli jotenkin jopa meikäläisen kontrolloitavissa. Yllätyksekseni lentokenttä oli myös todella tyhjillään, ilmeisesti tulin paikalle juuri kun lähtöruuhka oli mennyt ohi (klo noin 16 tässä vaiheessa). Pääsin siis Frontier Airlinesin tiskille jonottamatta.

Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa lentoyhtiön tiskillä asioiden selvittäminen oli helppoa. Kerrottuani söpölle virkailijalle asiani ja ojennettuani liput hänelle, kului vain muutama naputtelu, kunnes sain haluamani vastauksen : "everything is OK!".

Tästä ilahtuneena ja koska aikaa tosiaan kului noin 10 minuuttia (johon kuuluu kävely autolta tiskille ja takaisin), päätin pidentää Albuquerquessa vierailuani ja piipahtaa (ainoassa) mieleen tulleessa turistikohteessa, Sandia Peakissa.

Matkalla sinne (siis harhaillessani Albuquerquessa ilman karttaa, olin ajaa yhteen armeijan tukikohtaan) meinasin jo luopua suunnitelmasta ja suunnata vain Santa Féhen vievälle motarille, mutta kun viimein löysin oikealle tielle, päätin käydä ainakin katsomassa missä se lähtöpaikka on.

Sandia Peak on itse asiassa laskettelukeskus. Se sijaitsee Albuquerquen lähivuorilla ja lyhin reitti huipulle on käyttää kaupungin laidalla olevaa Sandia Peak Tramwaytä (veikkaan, että monet kuitenkin laskettelukaudella ajavat vuoren toiselle puolelle). Se turistinähtävyys on juurikin tuo Tramway. Se on ilmeisesti maailman pisin köysirata sekä kokonaispituudeltaan (4467.5 metriä), että yksittäiseltä jänneväliltään (kakkostornilta huipulle, 2353 metriä). Ilmeisesti, koska ainakin tuosta jännevälistä sanottiin että "one of the longest spans" ja tuota kokonaispituuden juttua ei heidän esitteessään sanottu vaan luin sen Wikipediasta. Mutta siitä viis, sillä maisemat olivat kuitenkin sitä mitä olin tullut katsomaan. Hassu pikku yksityiskohta lippujen kanssa oli se, että tuota köysiratamatkaa kutsutaan "lennoksi", jonka huomasi vähän lentokenttäkuulutuksen omaisessa ilmoituksessa

Tässä se "one of the longest spans in the world"
(käy toki katsomassa muutkin kuvat)

Mitäs sitä nyt voisi sanoa. Maisemat olivat aivan mahtavat. Koska lähistöllä ei ole paljoakaan näkyvyyttä rajoittavia nyppylöitä, tuolta huipulta näki hyvinkin kauas. Toivottavasti se välittyy jotenkin kuvista. Hieno paikka! Koska toi laskettelu ei ole lähellä sydäntä, alueen vaellusmahdollisuudet ja maastopyöräreitit tuntuivat kiinnostavammilta. Todennäköisesti en kyllä aio pyörän selkään hypätä (pumppu ei varmaankaan kestäisi sitä tässä korkeudesta), pitänee kysellä onko joku töistä käynyt tuolla kävelemässä joskus.

Onneksi tuli päättettyä käydä tuolla. Piristi päivää kummasti. Nyt voikin taas odottaa viikon verran ennen kuin edes harkitsee tekevänsä jotakin. Ajatuksena on ensi viikonloppuna viedä auto huoltamolle, jotta saan selville mikä sen oikea kunto on.

Loppukevennys paikallisesta ilmaisjakelulehdestä, enklanniksi siis, kertoo pääsyyn miksi lennän aina Albuquerquesta käsin enkä käytä Santa Fén omaa lentokenttää, jonne olisi 10min ajo.

Santa Fe Airport could lose grant money if it doesn't do something to get more passengers - Such as offer flights to somewhere

Muutoksia

Tuonne sivupalkkiin on tehty pieniä muutoksia :

• Vanha kuvalinkki (PhotoBucket) on poistettu. Sivustolta olen poistanut jo kaikki kuvat ja itse "tili" sulkeutuu heidän mukaansa 48 tunnin sisällä. Kuvia näkee siis tästä eteenpäin vain MyPhotoAlbumissa, jonka linkki pysyi paikallaan

• USA:n osoitteeni on nyt kaiken kansan nähtävissä, jos vaikka joku haluaisi lähettää postia tai jotain (huhujen mukaan joku on osoittanut kiinnostusta)

Kävin vähän katselemassa tuota MyPhotoAlbumin asetuksia ja tein sinne sen ajattelemani muutoksen eli laitoin päälle RSS-feedin. Tästä on iloa niille, jotka ymmärtävät jotain tuon päälle, muille se ei taida kuitenkaan tehdä mitään vahinkoa.

Tämän lauantain reissusta otetut kuvat ovat jo laitettu esille. Itse juttu kuvien takaa tulee tänne blogiin, kunhan olen vähän pirteämpi.

PS. Ihan kuin joku muka haluaisi jutella tai kirjoitella, mutta blogin pitäjältä löytyy myös Skype-tunnus (kuten muutama harva ja valittu tietää). Aikaero voi vähän haitata yhteydenpitoa, mutta jos haluat joskus vaihtaa sanasen (tai chätä) tai nähdä Petrin webbikamerakuvaa, niin ilmoittele ja asialle voidaan ehkä tehdä jotain.

Konferenssimatka takana

Noin se viikko taas hurahti ja sitä ollaan taas takaisin Santa Fessä. Töiden suhteen on aina tosi mukava huomata palatessaan viikon reissulta, että laskentatietokone on kaatunut tuntemattomasta syystä kahden päivän laskennan jälkeen. Eipä taas tullut mieleen pyytää jotakuta seuraamaan koneen eloa, kun tuntui että jos se kone on ollut ajossa viimeiset kaksi kuukautta ilman ongelmia, ei ne kaatumiset nyt voi tietenkään tapahtua mun poissa ollessa. Toivottavasti seuraavalla kerralla muisti pelaa paremmin.

Mutta siis se konferenssi. Kyseessä oli siis 2006 Flow-3D® World Users Conference, jonne nimensä mukaan kerääntyi joukko Flow-3D ohjelman käyttäjiä maailmalta kertomaan tutkimuksistaan. Koska kokouspaikka oli Denver, joka on tuossa ihan vieressä, olin jo hyvissä ajoin päättänyt ajaa sinne autolla lentämisen sijaan. Matkaahan tuossa kertyi suuntaansa vajaat 400 mailia, kun lyhintä reittiä ajeli (Interstate 25 moottoritie). Tällä reissulla sain maistiaisen siitä miksi tuota Kalliovuorten itäpuolella olevaa aluetta kutsutaan nimellä "Great Plains". Noin tunnin ajon jälkeen Santa Festä tutun oloinen vuoristomaisema muuttui silmänkantamattomiin ulottuvaksi tasangoksi! Tai siis jos hieman siirsi katsetta länteen näki Kalliovuorten kupeen, mutta muualla näkyi vain tasaista peltoa/ruohikkoa horisonttiin asti. Välillä olisi tehnyt mieli pysähtyä tien reunaan ja napsia kunnolla kuvia tästä todella lumoavasta näkymästä, mutta koska lähtö oli hieman viivästynyt alkuperäisestä suunnitelmasta, ei ylimääräisiä pysähdyksiä hirveästi halunnut tehdä. Seuraavalla kerralla sitten. Taukopaikan kuva antaa vähän viitteitä mistä puhun.
Matka sujui ilman kommelluksia ja eksymisiä. Onneksi matkamusaa löytyi tarpeeksi monta levyä. Yllätyksekseni menopelini bensankulutus oli vähäisempää kuin kuvittelin (ehkä ton kokoinen järkäle tykkää enemmän maantieajelusta). Ensi kertaa olin myös todella tyytyväinen, että kärrystä löytyy vakionopeudensäädin.

Hotellille saavuttuani ensimmäisenä oli mielessä syöminen, kun en ollut sitten viitsinyt pysähtyä syömään tuon noin kuusi tuntisen reissun aikana (olin toki syönyt ennen lähtöä hyvin) ja toisena nukkuminen. Hieman mauttoman (taidan olla jo liian tottunut siihen newmexican-tyyliseen chilin käyttöön) biisoniburgerin jälkeen meninkin suoraan koisimaan. Tämä taisi olla ihan hyvä veto, kun seuraavan päivän "Advanced Training Class"-nimellä kulkenut luentosessio venyi hieman pitkäksi. Ilman kunnon unia ja hotelliaamiaista, olisi päivä voinut olla liian tuskallinen. Hotellin aamiainen oli iloinen yllätys Ameriikan hotelliaamiaisiin pettyneelle Petrille, koska täällä se tuntui melkein siihen mihin olin tottunut. Pitäisiköhän seuraavallakin kerralla kokeilla hieman hintavampaa hotellia?

Torstain ja perjantain valoinen aika menikin sitten kuunnellessa esitelmiä hyvinkin erilaisista aiheista. Oma esitykseni meni normaalisti, mitä nyt kilttinä poikana suostuin siirtämään sen aikaisempaan ajankohtaan. Siirtoneuvottelut suoritettiin edellisen esityksen aikana, joten tilanne olisi voinut jännittää vähän enemmänkin. Ehkä kokemus (lähestulkoon sama esitys on pidetty jo muutamaan kertaan) auttoi asiaan, vaikka kuulijoita olikin hieman aiempia kertoja enemmän (noin 50).

Normaalin konferenssin tavoin ei kaupunkia itsessään tullut paljoa nähtyä. Tähän vaikutti paljon myös se, että hotelli sijaitsi aika kaukana Denverin keskustasta. Keskiviikkoillan piipahdus siellä syömässä vähän valaisi näkemystäni paikasta. Torstain baari"kierros" käsitti vain lähimmän urheilubaarin ja perjantaina tunnin nokosten venähdettyä tarkempi tutustuminen Denverin yöelämään jäi tuohon.

Ennen reissua oli tarkoituksenani jäädä Denveriin tai lähiseuduille hengailemaan. Nämä ideat kokivat hieman vastoinkäymisiä jo etukäteen, kun en ennättänyt suunnitella näitä menoja. Viime hetkellä tietooni tullut Six Flags Elitch Gardens huvipuisto tippui suunnitelmista saatuani selville sisäänpääsyhinnan (40$, yksin rellestäessä en uskoisi olevan hinnan väärtti) ja hieman samasta syystä jäi myös Major League Baseball-ottelu katsomatta (Colorado Rockies vs. Atlanta Braves, neljä peliä to-su). Pääajatukseksi oli jäänyt siirtyminen Colorado Springsiin ja siellä tutustuminen yhteen luonnonpuistoon (Garden of Gods) ja junakyyti yhden vuoren huipulle (Pikes Peak, 4302 m).

Ikävä kyllä luonto puuttui peliin. Denverin seudulle ja varsinkin vuoristoon ennustettiin tuoksi viikonlopuksi lumimyrskyjä. Tämähän merkitsi siis tietenkin sitä, että sää ei ollut ihan niitä parhaimpia ulkoiluun. Vaikka myrsky menikin ennustettua nopeammin alueiden ylitse, oli lauantaina puolenpäivän aikaan, kun lopulta lähdin ajelemaan takaisin etelään, lämpötila noin 5 astetta ja taivas kovin kovin pilvinen. Jos oikein katsoin noita Weather Channelin karttoja hotellissa ennen lähtöä, Colorado oli tuohon aikaan USA:n kylmin kolkka. Ehkä se kesä on tosiaan ohi.
Täytynee siis suunnata myös noille seuduille uudelleen paremmalla ajalla ja varsinkin säällä.

Konferenssimatka edessä

Viikonlopun suuret suunnitelmat kariutuivat normaaliin laiskuuteen ja suurelta osin myös vessanpöntön toimimattomuuteen, mutta huoli pois. Petri lähtee konferenssiin! Itse asiassa suurin piirtein heti kun tämä ilmoitus on kirjoitettu.

Koska tapahtumapaikkana on Denver, on matkustusmuoto tällä kertaa autoilu eikä iänikuinen lentely. Konferenssi loppuu jo perjantaina, joten ajatuksena on jäädä joko Denveriin tai lähistölle viikonlopuksi. Ikävämpi puoli on se, etten ole pitkästä valmistautumisajasta huolimatta keksinyt oikein mitään tekemistä tuoksi ajaksi.

Mutta älkää murehtiko, saatte lukea reissusta oli se sitten mielenkiintoinen tai ei.

Zozobra

Kuvaämpärin muutokset ja laiskuus sotkivat hieman kirjoittelua. On nimittäin jäänyt kirjoittamatta Zozobrasta (The Burning of Zozobra). Tämä tapahtui viime viikolla, päänäytös itse asiassa juuri viikko sitten.

Olin saanut jo hyvissä ajoin pomolta kutsun tulla juhlistamaan vuotuista Zozobran polttoa hänen kotiinsa. Zozobra on iso (49 jalkaa eli 15 metriä korkea) "ukkeli", jonka valmistusmateriaalin valinnassa on tärkeintä vain se että sen pitää palaa. Tämä nyt yksinkertaisesti siitä syystä, että koko homman idea on polttaa se maan tasalle. Päivän aikana se myös täyttyy kasasta lappusia, joihin juhlaan osallistuvat kirjoittavat niitä asioita, joista haluavat päästä eroon. Palamisen yhteydessä nämä lapulle kirjoitetut itseään vaivanneet asiat sitten toivottavasti häviävät Zozobran tavoin taivaan tuuliin! Hiphei. Itse polttoprosessiin tuntui kuuluvan myös kovaääninen "Burn it! Burn it down!"-huutelu.
Tämmöistä hommaa on täällä kuulemma harjoitettu ties kuinka pitkään ja tässä nykymuodossa (saman näköinen Zozobra, suurin piirtein sama ajankohta ja paikka) on pippaloita pidetty noin 70 vuotta. Samalla se vakiintunut myös tietynlaiseksi kesän lopettajaiseksi ja myös juhlaksi siitä, että viimein ne pirun turistit ovat lähteneet kotiinsa (monet kyllä valittelivat sitä, että moni turisti tuppaa viipymään juhlaan asti ja jotkut ovat ihan asettuneet alueelle asumaan).

Pomon kämppä sattuu olemaan mäen päällä noin 500 metriä itse polttopaikasta, joten se tuntui täydelliseltä juhlapaikalta. Itse polttopaikalle meno olisi maksanut ja siellä on kuulemma yleensä noin 20000 muutakin silmäparia, joten vähemmän kansoitetussa talossa oli parempi viettää iltaa. Kuvitelmani pippaloiden rajoittumisesta ainoastaan firman väkeen karisivat oikeastaan jo siinä vaiheessa kun näin pomon kämpän koon. Vaikka se onkin noin 10min kävelymatkan päässä Santa Fen keskustasta, niin se nyt oli jopa Jimin ranchia isompi. Tietenkin kahden auton autotalli, vierastalo, mun kämpän kokoinen parveke, jne. Tännehän mahtuikin sitten viitisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli ihan tuntematonta väkeä minulle. Onneksi vieraat tuntuivat olevan peri-amerikkalaisia siinä suhteessa, että small-talkkasivat kaiken aikaa, jopa meikäläisen kanssa. Eniten tuntui ihmetystä herättävän allekirjoittaneen kylmän sietokyky (koko ilta t-paidassa, tosin isäntäkin oli), vaikka mielestäni lämpötila oli vain himpun verran alle 20 astetta. Toki vähän vettä vihmoi, mutta eikös se kuulu kesään?
Tietenkin paikalla oli myös jotain syötävää, mutta koska olin lähtenyt liikkeelle Archanan ruokapatojen äärestä (menimme kolmistaan Satyan autolla, koska yhdellä autolla on melko helppo löytää parkkipaikka) ei uudelleen tankkausta paljoakaan tarvinnut. Tarkoitus ei tosin ollut syödä ennen lähtöä, mutta koska "pientä" purtavaa oli kaksikolla tarjolla ja koska myös Satya söi, niin kävi miten kävi. Koska olin missannut kolme aiempaa firman sisäistä tapahtumaa (olin joko Birminghamissa tai matkalla sieltä), tutustuin nyt ensi kertaa muutamien työntekijöiden parempiin puoliskoihin ja mukuloihin. Juomatarjonnan kautta taas ymmärsin viimein miksi amerikkalaisia oluita pidetään litkuina. En yhtään ihmettele, että tarjolla oli myös tuontioluita.

Juhlaväki oli hyvinkin värikästä ja keskustelutkin sen mukaisia. Illan hämärtyessä huomasin myös, että kovin monet miespuolisesta juhlaväestä kaulailivat toisiaan hieman liian toverillisesti eikä se kovin usein jäänyt edes tähän. Heteromiesten katkerista keskusteluista sain myös selville sen, että huomattava osa vapaiden markkinoiden naistarjonnasta taitaa olla myös enemmän kallellaan oman sukupuolensa suuntaan. Itse en pysty sanomaan kuinka paljon puheissa oli totuutta. En kyllä ollut ainoa, jolle pomoni (heteromies) suuri homoystävien määrä tuli yllätyksenä ("Give me quickly another beer! I just saw my boss kissing other man!").

Vaikka itse ilta olikin semmoinen tavanomainen "syödään, nähdään tuttuja ja hengaillaan"-pippalot (josta ei lopulta ole kovin paljon kirjoitettavaa), niin hyvä, että viimein pääsin osallistumaan näihin sosiaalisiin rientoihin ja nähdä vähän muitakin ihmisiä kuin työpaikan samat tutut naamat. Oli myös jälleen kiva jutella muistakin kuin työjutuista ihmisten (tuttu tai tuntematon) kanssa.

Mikään ei ole ilmaista

Jep. Kuten tuossa edellisen viestin lopussa jo vaahtosin, PhotoBucket näytti tehneen muutamia muutoksia palveluunsa ja näin ollen sitten menetti yhden käyttäjän. Olin hieman normaalia aktiivisempi ja sain tehtyä siirron näinkin nopeasti.

Uuden sivuston osoite on nyt jopa melko helppo muistaa : http://petrivayrynen.myphotoalbum.com

Poistan tuon vanhan sivuston varmaan tässä viikon sisällä, joten saatte aikaa sisäistää muutoksen.

Uusi palvelu näyttäisi olevan aikas monipuolinen. Tämä saattaa johtua siitä, että etsiessäni uutta palvelua huomasin, että mikään ilmainen ei tuntunut oikein hyvältä. Tämä MyPhotoAlbum taisi olla vaihtoehtona jo ekalla kierroksella, mutta päädyin hyllyttämään sen koska se maksoi. No, päätin nyt että jos haluaa edes jotenkin toimivaa ja sopivaa, kannattaa maksaa. Eikä mielestäni 15$ vuoden jäsenyydestä ole ihan hirmuisesti.

Näkyvin ero taitaa olla tuo mainosten puuttuminen (ilman jäsenyyttä mainossontaa olisi ollut). Muuten en ole edes ottanut kaikkia herkkuja käyttöön. Mielenkiintoisista ominaisuuksista taitaa hyödyllisin olla tuo RSS-feedin mahdollisuus. Itse en ole niitä koskaan käyttänyt, mutta kai se voisi olla uusien kuvien kyttääjille iloksi. Nyt jo päällä oleva kuvien kommentointi voi joitakin kiinnostaa.

Tutustun vähän paremmalla ajalla mitä kaikkea tuolla voin säätääkään ja kerron sitten mitä kaikkea voitte uudessa palvelussa tehdä.

Hengissä ollaan...

...ainakin joten kuten : kesälomalla kiusannut selkä- ja rintakipu ovat palanneet. Onneksi ei sentään ihan samassa mittakaavassa vaan pystyn vielä töissä käymään, mutta paljon muuta ei oikein viitsi sitten tehdäkään.

Ennen tätä ennätin kuitenkin käymään vähän tuolla ulkoilmassa vaeltamassa. Seurana oli jälleen työkaveri Jim ja hänen kaksi koiraansa. Kohteena oli taas nuo lähikukkulat, mutta vähän eri alueella. Itse lähtötouhussa oli tällä kertaa hieman jännitystä pelissä. Ensinnäkin pääsin viimein istuskelemaan Jimin kakkosauton kyydissä. Onneksi, sillä kaveri meni sitten myymään sen viikko tuon jälkeen. Tämä numero kakkonen oli kahden istuttava avo-BMW (Z3, laskettavalla rättikatolla) ja tuntui myös kulkevan ihan kelpo vauhtia. Kunnon jännitys kuitenkin alkoi vasta päästyämme Jimin ranchille. Yllätykseksemme muut matkalaiset eivät olleetkaan paikalla!

Koirat olivat päässeet jotenkin noin kaksimetrisen aidan yli ja päättäneet, kuten Jim asian esittää, "lähteä tekemään koirajuttuja". Tämä karkailu on vissiin myös aika yleistä. Kyllä ne aina takaisin ovat tulleet, mutta tietenkin kun nyt oli reissusuunnitelmia, tämä oli hieman ikävää. Ja sen kyllä huomasi Jimistä, joka vaikutti olevan valmis myymään kaksikon ensimmäiselle halukkaalle! Mieli kyllä muuttui, kun viimein (30min myöhemmin?) karkulaiset saapuivat paikalle. Molemmat neitokaiset tuntuivat olevan niin vallan riemuissaan Jimin nähdessään, että olisi voinut luulla niiden olleen kauemminkin kuin pari tuntia erossa omistajastaan.

Pääsimme siis reissuun ja mukavaa oli. Vaikka pumppu on jo aika hyvin vissiin tottunut tähän Santa Fén korkeuteen (about 2km merenpinnasta), niin tuolla vuorilla vielä tuntee olevansa aika korkealle. Mutta sen kyllä kestää, kun saavuttaa reitin korkeimman kohdan ja näkee ne maisemat! Tällä kertaa oli kamerakin mukana, mutta ei nuo kuvat kyllä tee mitään oikeutta näkymille.Pari lisäkuvaa (esim. kuskista ja luottomaasturista) löytyy tuolta Bucketista (kansiossa 008_SantaFeNationalForest) ja sieltä saa myös viimeisimmän päivityksen bloginpitäjän olemuksesta. Ei sitä painonpudotusta kyllä huomaa, joten mestarikokki taisi olla vain kohtelias. Intialaisten kasvisruokareseptien perään kyselleille sen verran tilannekatsausta, että ilmeisesti sukureseptejä ette tule saamaan mutta joitain melko hyviä korvikkeita tullee tänne myöhemmin.

PS. Kun noita kuvia menin lisäilemään huomasin, että ovat menneet pirut rajoittamaan kuvien dimensioita tuolla PhotoBucketissa. Jos vain jaksan viikonloppuna istua koneella (syytä olisi, kun pitäisi tehdä yksi konferenssiesitys valmiiksi), niin suurella todennäköisyydellä kuvat siirtyvät jonnekin muualla ihan pian.

PPS. Scheisse! Eihän se edes osaa näyttää ääkkösiä kuvaustekstissä. Vaihtoon lähtee!

Yllätyksiä

Syömiseni jäi taas vähän myöhäiseen ajankohtaan ja päätin että kyllä se vakioruokapaikkani (Bumble Bee's Baja Grill, meksikolaista pikaruokaa ok-hinnoin) vakioksi muodostunut "Red Smoothered Burrito" taitaisi olla hieman liikaa tällä kertaa. Päätin siis käväistä pitkästä aikaa hakemassa muuta lihaa eli peri-amerikkalaisen hampurilaisen Burger Kingistä.

Tiskillä minut yllätettiin kysymyksellä, mitä en tosiaankaan odottanut kuulevani : Cheese? Olin vähän aikaa häkellyksissä, joten kaveri ennätti päättää puolestani. Siis juusto, häh? Kyllä mun mielestä tuohon Whopperiin on yleensä kuulunut oletusarvoisesti juustoakin. Onko tämä joku uusi villitys, jota esiintyy vain täällä päin maailmaa, en tiedä, mutta omituiselta se tuntui.

Toisen kerran hämmästyin suuresti vieraillessani taas tuolla Archanan ja Satyan (aiemmista kirjoituksista tuttu, Taos) luona ruuan merkeissä. Tarjolla oli taas pelkästään kasvisruokaa, mikä ei tosiaan ole enää mielestäni mikään menetys. Jotenkin keskustelussa sivusimme sitä että tällä pelkällä kasvisruualla plus riisillä ei tuo paino kyllä tule nousemaan, jonka kuittasin normaalilla "kyllä tästä massasta voi vähän tiputtaakin".

Yllätys oli Archanan kommentti, että hänen mielestään olen kyllä laihtunut siitä kun hän minut ensi kerran näki!

Oli mennä ruoka väärään kurkkuun, kun en ole oikein tämmöistä tottunut kuulemaan, varsinkaan naishenkilön suusta. Voi siis olla etteivät ne muutamat vaa'at ole valehdelleet vaan painoa on oikeasti tippunut se väh. 5kg huhtikuun jälkeen. No, kaipa se takaisin pian tulee, mutta siitä huolimatta : revi siitä Laura!

Ainiin, se Burger Kingin myyjä oletti, etten sitä juustoa tosiaankaan halua burgeriini. Ihan hyvä se kyllä tommoisenakin oli...

Birmingham ja paluu sieltä

Aloitellaan nyt vaikka taas sillä hyvin ajankohtaisella aiheella eli lentämisellä. Kuten kaikki uutisia lukeneet ovat huomanneet, on varsinkin täällä puolen Atlantia tapahtunut vaikka mitä lentokentillä. Ilmeisesti huomioni vain vähäisistä tiukennuksista turvatarkastuksiin oli aivan oikea, jos täällä on koneeseen saatu kuljetettua dynamiittiakin. Nyt sitten vielä tapahtui tämä pienkoneen maahansyöksy. Ei näytä lentoliikenteen lähitulevaisuus taaskaan oikein ruusuiselta.

Menomatkalla Birminghamiin oli yksi matkalaukuistani joutunut TSA:n (Transportation Security Administration) erikoiskäsittelyyn, mutta paluumatkalla taas ei ollut mitään kummallista. Tai siis paitsi se, että se varasin vieläkin liikaa aikaa lähtöselvityksiin. Joko matkaajat nyt sitten karsastavat lentelyä (toisaalta lennot ovat aina olleet täynnä) tai sitten kaikki ovat kiltisti seuranneet tiedottelua (eli ovat tietoisia neste-geeli-kiellosta), sillä ei taaskaan jonoa lähtöselvitykseen eikä turvatarkastukseen. Taksista poistumisen jälkeen taisin olla alle vartissa lähtöportilla. Ilokseni huomasin kuitenkin, että B'hamin lentokentällä on ravintolatoiminta laajentunut myös B-terminaaliin.

Oleskelu B'hamissa meni tälläkin kertaa pääosin työskentelyn merkeissä. Labrassa hengasin pitkään ja loppuillan löhösin katsoen aivottomana näköradiota. Eniten aikaa veivät Teho-osaston uusinnat (siis ajalta ennen kuin aloitin sarjan seuraamisen eli olivat uusia jaksoja minulle), Myytinmurtajat (esittivät piru vieköön useita jaksoja putkeen), Pimp My Ride (sama vika kuin edellisessä) sekä History Channel kokonaisuudessaan. Onneksi telkkari ei ole käytössä Santa Féssä!

Tärkein syy tämän kertaiseen reissuun oli professorivierailu TKK:lta, mikä tietenkin muutti ilokseni perjantain ohjelmaa hieman mielenkiintoisemmaksi. Koska isännällämme (UAB:n labran pomo) oli muuta menoja, saimme "vapaata" aikaa lounaan jälkeen. Valitsimme kohteeksemme kaupungin keskustassa sijaitsevan Birmingham Civil Rights Instituten.Kyseessä on museo, joka esittelee hyvin kattavasti USA:n rotuerottelun ja ihmisoikeusliikkeen historiaa. Esittely hoitui ainakin omasta mielestäni kiinnostavalla tavalla ja jotenkin sitä jäi lueskelemaan jokaisen tietotaulun ja pysähtyi katsomaan kaikki videopätkät (esim. Kingin "I Have a Dream"-puhe). Tähän pieneen museokierrokseen kulutimmekin aikaa melkein kolme tuntia. Enemmänkin olisi voinut mennä, mutta museo meni kiinni, joten jouduimme poistumaan paikalta. Tämä aikainen sulkemisaika (5pm) olikin ollut sy siihen, että vierailuni viivästyi tänne asti. Olisin kovasti halunnut käydä paikan matkamuistomyymälässä, mutta koska sekin meni kiinni samaan aikaan, olen varmaan tuolla uudelleenkin piipahtamassa.

Museon vierestä löytyy yksi tämä ihmisoikeusliikeen aikaisen liikehdinnän ikäviä historiallisia maamerkkejä : 16th Street Babtist Church. Kyseinen kirkko oli nyt remontin alla ja ilmeisesti sitä ollaan samalla muuttamassa museoksi. Tämä kaupungin ensimmäinen mustille rakennettu kirkko on varmaankin (joillekin) tunnetumpi siellä tapahtuneesta pommi-iskusta. Vuonna 1963 tapahtuneessa Klux Klux Klaanin iskussa 22 lasta loukkaantui ja neljä tyttöä kuoli, josta tapahtuma muistetaankin. Kyseistä tapahtumaa pidetään yhtenä ihmisoikeusliikkeen käännepisteenä.
Historiapläjäyksen jälkeen lähdimme kävellen tutustumaan downtowniin tai paremminkin etsimään jotain paikkaa jossa istahtaa ja nauttia kylmä olunen. Ilman paikallisopasta tehtävä osoittautuikin hyvin hankalaksi tehtäväksi. Minähän en tosiaan ole kaupunkiin tutustunut muuten kuin kampusalueella liikkuen. Tiesimme, että keskustassa pitäisi olla ravintoloita. Ikävä kyllä joko kävelimme väärään suuntaan tai väärällä alueella, koska eteemme ei tullut muita kuin pikaruokapaikkoja. Koska etsintä osoittautui näin hankalaksi, päätimme vain suunnata kampusalueelle (josta sentään tiesin jonkun paikan). Matkalla löysimme pari museosta tuttua paikkaa ja muutenkin sai nähtyä vähän minkälainen se kaupungin keskusta oli (tyhjä).

Emme lopulta viitsineet kävellä sinne minne olimme suunnitelleet vaan kampusalueelle päästyämme menimme ensimmäiseen eteentulleen hotellin aulabaariin. Itse menin suoraan pöytään istumaan ja professori Holappa kävi ostamassa tiskiltä oluet. Juomien tullessa tapahtui ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen se, että minulta kysytään papereita alkoholijuomien yhteydessä! En oikeasti muista milloin tämä olisi viimeksi tapahtunut. Onneksi oli mukana New Mexicon ajokortti. Jotenkin luulen, että tämä taitaa olla vain maan tapa (eli jos joku muu käy ostamassa juomat), koska 1) en mä nyt niin nuorelta voi näyttää ja 2) ostajalta ei mitään papereita kysytty.

B'hamissa alkaa jo jotenkin osata olla, vaikka paikallisten etelän murre aiheuttaakin vielä hieman hankaluuksia ekana päivänä. On ikävä ettei seuraavan reissun ajasta ole mitään aavistusta. Voi olla etten tämän vuoden puolella siellä tule käymään.

Lentelyä Lontoon tapahtumien jälkeen

Nopea kirjoittelutahti jatkuu kaikkien suureksi yllätykseksi. Kun tuli taas matkusteltua Ameriikan sisäisillä lennoilla, ajattelin jakaa kokemuksia. Nähtävästi serkku ennätti ensin kertomaan omista kokemuksistaan. No, en käyttänyt halpalentoyhtiöitä ja lentelin suuren haavoittuvan Amerikan sisällä.

Matka oli vanha tuttu eli Albuquerque - Houston - Birmingham. Koska olin poikkeuksellisesti varannut lennot lähtemään järkevään aikaan (eli ei aamulla puoli seitsemältä), sain vähän nukuttuakin. Viime aikaisen trendin mukaisesti nukuin kuitenkin melkein pommiin. Onneksi kello oli herättämässä hyvissä ajoin, joten puolitoista tuntia myöhemmin tapahtunut "...tana, nyt myöhästyin!"-herääminen tapahtui juuri sopivaan aikaan.

Olin jo edellisenä päivänä puhellut Satyan kanssa noista Lontoon tapahtumien tuomista muutoksista lentoliikenteeseen tai siis siitä mitä lehdet ja muu media oli asiasta sanonut. Olin varannut lentokenttätoimintaan, kuten lentoyhtiö toivoi sisäisille lennoille, 1.5 - 2 tuntia ja jotenkin kuvittelin, että lähtöselvitys- sekä turvatarkastusjonot ulottuisivat pienen Sunportin ulkopuolelle. Olin hyvin yllättänyt saapuessani paikalle.

Joko suurin osa normaalista matkaajista on sitten luopunut lentämisestä tai sitten, kuten kyllä tähän maahan hyvin sopisi, mediassa on asiaa vähän paisuteltu. Lähtöselvitykseen ei ollut ollenkaan jonoa : neljästä selvityslaitteesta vain kaksi oli käytössä, kun tulin paikalle. Sama homma näytti myös olleen muilla lentoyhtiöillä, joten en ollut sattumalta valinnut parasta vaihtoehtoa. Odotukset turvatarkastusjonotusennätyksestä olivat korkealla, koska täytyihän jossain ne tiukentuneet määräykset näkyä. No, petyin suuresti. Edes turvatarkastukseen ei ollut jonoa, vaan jopa oikaisin muiden matkustajien tapaan suurimman osan suunnitellusta "jonotussokkelosta" (tiedätte kai mitä tarkoitan, siis sitä nyörein muodostettu jonotusputki, joka kiertelee suurilla lentokentillä ison hallin läpi, no tulipahan sitten vielä huonompi selitys).

Onneksi pääsin sentään ekaa kertaa kokeilemaan "uutta" turvatarkastusporttia. En tiedä kuinka pitkään ovat olleet isoilla kentillä käytössä, mutta Albuquerqueen ovat nuo automaattiportit tulleet tämän oman USA:n vierailun kuluessa. Portti on käytännössä pikkukoppi, johon mennään seisomaan, annetaan vähän ilmavirran kutitella ja odotetaan, että päästään pois. En oikeasti tiedä mitä se tekee (joku terveydelle vaarallinen masiina kuitenkin) ja koska kuljen sen jälkeen vielä metallinpaljastimen läpi, en oikein ymmärrä edes sen funktiota. Ehkä niillä yritetään pelotella mahdollisesti hermoherkkiä pommittajia. Joku viisaampi voi kertoa.

Kaikella tällä epäselvällä tekstillä yritin siis sanoa : en ole koskaan päässyt ABQ:n kentällä näin nopeasti lähtöporteille!

Ainoastaan tuolla lentokenttäalueella näkyi hieman tiukennettua valvontaa, sillä TSA:n henkilökuntaa oli tarkastelemassa koneeseen menevien ihmisten käsimatkatavaroita. Tätä ei ole aiemmin tapahtunut eli jos en olisi lukenut tiukentuneesta kontrollista, olisin sen siis jostain voinut nähdäkin. Katsotaan lauantaina onko homma erilaista tuonne toiseen suuntaan. Epäilen.

Lentomatkustaminen ei tunnu siis mielestäni muuttuneen viimeaikaisten tapahtumien johdosta.

Taos

Koska tulevan viikon (tai tulevien viikkojen) ylimääräisestä ajasta ei ole oikein tietoa, olen päättänyt nyt kirjoitella nämä isoimmat tapahtumat pois alta. Varsinkin kun olen jo kuvat laittanut esille, on ehkä hyvä kertoa niistä vähän tarinaakin. Tällä kertaa lyhyesti.

Taosin reissu lähti oikeastaan liikkeelle työkaverini muutosta. Satya on yksi niistä monista intialaisista koodareista (hänen nimike taitaa olla "developer"), jotka Flow Sciencella ovat töissä. Hänen kanssaan on tullut enemmälti juteltua, koska 1) hänen työpöytänsä on toimistolla minua vastapäätä ja 2) hän asuu samalla asuntoalueella kuin minäkin. Olen muutaman kerran käynyt hänen ja hänen vaimonsa luona teellä (ja yleensä ovat myös tarjonneet syötävää, johon palaan myöhemmin). Olin jo aiemmin kuullut, että he ovat muuttamassa suurempaan asuntoon perheenlisäyksen johdosta tai paremminkin siitä syystä, että Archanan (Satyan vaimo siis) sisko on tulossa jossain vaiheessa maahan ja heille asumaan. No, siis yhdellä teetuokiolla Satya sitten pyysi minua auttamaan muutossa ja kohteliaana (ja kun olen yleensä viikonloppuisin ilman sen kummempia suunnitelmia) suostuin tietenkin pyyntöön. Olimme joskus aiemmin puhuneet myös yhteisestä reissusta läheiseen Taosin kaupunkiin, jonka alustavasti sovimme samaiselle muuttopäivälle : aamulla muutetaan ja sen jälkeen lähdetään reissuun. Muutto tapahtui sitten viime perjantai-iltana ja lauantai-aamuna. Saatuamme lauantaina tavarat Satyan ja parin meksikaanon kanssa siirrettyä, kävimme vähän syömässä ennen ajoa Taosiin.
Syy miksi matkakohteemme oli juuri Taos, ei ollut ehkä niitä tavanomaisimpia "hei, siellä on kiva nähtävyys" tyylisiä. Matkasimme Taosiin, koska sieltä löytyi hindutemppeli, jossa Satyan ja Archanan oli määrä vierailla tuona temppelipäivänä. Myönnettäköön että "temppeli" antaa ehkä vähän väärän kuvan paikasta. Kaksikko sanoikin paikan päällä, että ehkä rukoushuone kuvaa paremmin paikkaa : parin huoneen kokoinen tila, josta löytyi yksi hindujumalan (Hanuman, kun varmasti kiinnostaa) patsas ja asiaan kuuluva sisustus.

Vaikka tämä piipahdus ei ollut kovin kummoinen, oli se mukava erikoisuus. Kummalliseksi kokemuksen kyllä teki ne muutamat paikassa olleet länsimaalaiset, jotka sekä vaikuttivat kovin omituisilta (ehkä tervehdys on tapana tehdä temppelissä hindiksi, mutta vähän hämäsi "namaste" kun ekan kerran ne amerikkalaiset rastapäät näin) sekä hieman liian iloisilta ja auttavaisilta, jopa amerikkalaiseen tasoon verrattuna. No, jos pääsen joskus uudestaan mukaan, niin eipähän enää tuokaan tule yllätyksenä.

Temppelistä siirryimmekin sitten sille paikalliselle nähtävyydelle (joka tosiaan ei ollut se pääsyy tällä kertaa) eli sillalle nimeltä Rio Grande Gorge Bridge. Hieno taulu kehuskeli sillan olevan "kaunein" tämän tyyppinen silta. Päädyimme kyllä siihen, että silta taitaa olla New Mexicon ainoa tämän tyyppinen silta tai sitten emme vain nähneet sen kauneutta. Näköalat olivat kuitenkin kovin kuvaukselliset ja näinpähän viimein Rio Grandenkin lähempää (tosin näin kotimatkalla vielä lähempää).
Jos pariskunta vielä oikeasti jaksaa tylsää seuraani, uusiakin reissuja samassa seurassa on vielä tulossa.

Aiemmin luvatut ruoka-asiat. Enpä olisi uskonut minä, suurena lihanystävänä, tulisin joskus oikeasti kehuneeksi jotain kasvispöperöä. Toki olen hyvää kasvisruokaa aiemminkin syönyt, mutta täällä olen löytänyt uuden puolen ruokatottumuksistani. Enpä ollut aiemmin tiennyt, että kasvisruoka voi olla näin hyvää! Voi toki olla, että Archana on jollain tavoin ylivertainen kokki. Satya on kehuskellut vaimonsa ruuilla alusta lähtien ja hän käy aina syömässä lounaan kotona. Kävisin minäkin, jos samanlaista ruokaa olisi omassa lukaalissani tarjolla. Mutta älkää peljätkö, jatkan kyllä makoisan lihan syömistä, varsinkin kun pariskunta varmasti kyllästyy Petrin ruokaseuraan pian. Nyt vain tiedän, että kyllä se pupujenkin ruoka voi olla täyttävää ja varsin maittavaa.

Joten siis niin pitkään kuin tuohon talouteen syömään pyydetään, olen kyllä aina menossa!

Los Alamos

Vaikka Santa Fe onkin kaukana lähes kaikesta, on jokunen immeinen Suomestakin päässyt täällä asti vierailemaan. Eivät ne minua katsomaan ole tulleet vaan työn merkeissä. Ensimmäinen vierailu tapahtui jo kesäkuussa ja nyt elokuussa tultiin taas yhteistyötä Flow Sciencen kanssa hieromaan.

En ollut tähän mennessä vielä kerennyt yksikseni tuolla lähitienoon historiallisesti ehkä merkittävimmässä kaupungissa eli Los Alamoksessa, käymään ja kun vierailija oli kiinnostunut paikan näkemään (toki siis minäkin, en vain ollut saanut aikaiseksi), oli tiedossa ensimmäinen lähiseutukierros.

Kaiketi kaikki ovat tietoisia Los Alamoksen merkityksestä atomipommin kehityksessä, todennäköisesti minua paremmin, joten jätetään tietojen kaivaminen kotitehtäväksi. Koska emme paljon kaupungin nähtävyyksistä tienneet oli reissullamme vain pari kohdetta : Bradbury Science Museum ja pari National Monumenttia (Bandelier ja White Rock).

Matkalla tuli taas pysähdyttyä ihailemana New Mexicon karua luontoa, joka jaksaa kyllä jaksaa vieläkin kiehtoa (tällä kertaa jopa opastaulun kera).Itse Los Alamos on kaupunkina lopulta aika erikoinen. Se levittäytyy parille kallion harjanteelle ja näin ollen jakautuu luonnollisesti yhä pienemmiksi alueikseen helposti. Jotenkin tuntui, että liikenne kulki pelkästään päätiellä (Trinity Drive) National Laboratoryyn ja takaisin. Vaikutti, ettei päätieltä poistuttua itse kaupungissa paljon muuta nähtävää ollutkaan kuin pari museoa, jonne löysimme helposti opasteita seuraamalla.

Bradbury Science Museum (jota ei ole nimetty sen SF-kirjoilijan mukaan, vaan National Labsin järjestyksessä toisen johtajan, Norris Bradburyn, mukaan) esitteli pääasiassa juuri tuota toisen maailmansodan aikaista historiaa. Tärkeimmät näyttely esineet tässä pienessä museossa olivat tietty ne pari Japaniin pudotettua pommia : Little Boy (etualalla) ja Fat Man.
Vaikka paikka muuten tuntui pysyvän normaalilla museolinjalla, niin paikassa esitetty toinen lyhytfilmi "lipsahti" ihan himpun verran liian patrioottiseksi näin ulkopuolisen silmin. Ensimmäinen pätkä käsitteli kaupungin ja laboratorion historiaa aika kuivakkaasti sekä tutun oloisesti, ihan kuin olisi nähnyt kaikki samat kuvamateriaalit aikaisemminkin.

Tämä toinen pätkä tosiaan käsitteli aika mielenkiintoista aihetta eli kuinka USA:n (ja miksei muidenkin ydinasemaiden) ydinarsenaalin toimivuutta ja luotettavuutta voidaan testata ilman että niitä poksauttelee. Vaikkei asiaa oikein suoraan tunnuttu sanovan, se taitaisi tapahtua testailemalla joitain erillisiä pikkuosasia ja tekemällä monimutkaisia tietokonemalleja. Se miksei se oikein päähän jäänyt oli se, että taisin naureskella suurimman osan ajasta itsekseni. Suurin osa filmistä kun meni näyttämällä pätkiä armeijan propagandavideoita "innostavan" musiikin kera. Loppuajan tärkein pointti oli se, että tämä työ on hyvin tärkeää kansalliselle turvallisuudelle : on hyvin tärkeä näyttää muulle maailmalle, että Ameriikan Yhdysvalloilla on tosi paljon toimivia ydinaseita, jotka toimivat kun niitä tarvitaan. Ja piru vieköön mehän käytämme niitä kun tilaisuus tulee!

Tarkoituksenamme oli käydä tsekkaamassa Bandelier National Monument, mutta se jäi aikeeksi. Osittain siksi, ettemme ihan tarkkaan tienneet mitä se olisi käsittänyt, se että se olisi (kuten kaikki National Monumentit) maksanut ja myös siksi, että oletimme sen vievän vähän enemmän aikaa kuin mitä meillä oli valoisaa aikaa jäljellä. Sen sijaan kiersimme Los Alamoksen, koukkasimme Bandelierin portilla ja jatkoimme White Rockille. Tämä hieman pienempi kansallinen monumentti (koska kukaan ei valvonut maksuja, piipahdimme ihan pikaisesti maksamatta, ei kerrota kenellekään...) piti sisällään ilmeisesti yhden vaellusreitin ja paljon kallioita, joihin alueella asuneet intiaanit olivat kaivertaneet luola-asumuksiaan. Ihan jees paikka, mutta jos vaellus ei kiinnosta, on se 12$ aika runsaasti. Täytynee selvittää paremmin mitä se isompi Bandelier oikeasti tarjoaa, ennen kuin siellä käyn.

Mukava reissu ja varmasti oli mukavampaa tehdä se seurassa kuin yksin. Los Alamos kyllä vaikutti aika mukavalta pikkukaupungilta (11000 asukasta) ja luulen, että voisin piipahtaa paikassa uudestaan ihan yksiksenikin.

Loma

Lukijapalautteen perusteella kummatkin sivuston vakilukijoista ovat jo närkästyneitä normaaliakin hitaampaan päivytystahtiin, joten ehkä on jo aika vähän valoittaa mitä tässä viime aikoina on tapahtunut. Viime kunnon kirjoituksessa vuodattelin pahaa oloa loman lyhentymisestä ja muusta turhasta. Mitä tämän jälkeen sitten tapahtuikaan?

No, tietenkin käväisin vähän tekemässä töitä lomaa odotellessa ja jouduin selittelemään aika monelle työkaverille miksi oikein siellä vielä notkun. Jotkut näkivät tämän merkkinä jostain pian tapahtuvasta suuremmasta tapahtumasta ("encounter with Preity Zinta"), jotkut vain jaksoivat nälviä asiasta ("mitäs läksit sinne B'hamiin"). Lähtöpäivä kuitenkin koitti melko pian. Mitään kummallista ei lennoilla tapahtunut : pisimmällä lennolla autoin kahta pariskuntaa saamaan vierekkäiset paikat ja lento Saksan maalta oli myöhässä (onneksi oli siis viimeinen etappi). Lopulta koneessa kaikui kauan odotettu saksankielinen kuulutus saapumisesta Helsinkiin.

Lentokentällä oli vastanottokomitea valmiina (ei ihan alla olevissa merkeissä mutta ainakin yhtä iloisin mielin) ja heidän mukanaan myös kyyti kotiin.
"Vuosisadan häät"

Loman ainoana suunniteltuna tapahtumana oli, kuten kaikki jo tietävät Liisan ja Markuksen häät. Lomalle pääsemisen hankaluuden seurauksena odotukset häiden tasosta kasvoivat jo melkein utopistiselle tasolle, taisin vaatia jo vähintään vuosisadan häitä. Sää näytti onneksi vielä tuolloinkin suosivan juhlia, joten ennakko-odotukset eivät laskeneet edes Suomeen saapuessani.

Häät pidettiin Otakappelissa, joka oli itse asiassa yhtä hieno kuin silloin fuksivuonna, kun viimeksi paikassa olin vieraillut. Itse kirkollinen toimitus oli lyhyt ja ytimekäs, kuten sopii. Hieman joku kyynel yritti kovasti päästä ulos silmäkulmasta, mutta ei kai sitä kukaan huomannut. Kun hääpari on noin onnellisia, ei kai sitä voi vieraatkaan voi kuin vuodattaa niitä ilon kyyneleitä.
Kappelilta olikin sitten hurjan pitkä siirtyminen itse juhlapaikalle eli Servin Mökille. Nestehukkaa valitellen seurue pääsi kuitenkin pitopöytään olemaan sosiaalinen. Onneksi järjestelytoimikunta vaikutti olleen tietoinen kuinka innokkaasti ainakin allekirjoittanut on tekemässä uusia ihmistuttavuuksia kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja istumajärjestys oli yllättävän ystävällinen. Ensimmäinen lisäpiste.

Lisäpisteitä en mene jakamaan ruokailusta, joka häissä kuuluukin olla hyvä. Positiivisena yllätyksenä yltiösosiaaliselle Petrille tuli myös minimaaliseksi jätetty ohjelmaosuus. Kiitos tästä!

Tiesin jo etukäteen, että tästä tilaisuudesta olisi vaikea kirjoittaa mitään järkevää. Katsokaa kuvia niin saatte ehkä enemmän irti. Isot kasat bonuksia : tarpeeksi boolia ja olutta, aikaa rennolle hengailulle kavereiden seurassa ja unohtamatta Tonin esittelemää hienoa jatkopaikkaa (jos joku haluaa "Pojkarna i Tunnelbana" tai "Antti - King of the Dancefloor" musiikkivideoita jatkoilta, asia voitanee järjestää) eli tiivistetysti : häät olivat juuri sitä mitä kaipasinkin kaiken matkahäslingin jälkeen!

Muu loma : alkuviikko

Kuten aavistelinkin sunnuntai alkoi sitten hitaasti ja rauhallisesti pitkään nukkuessa sekä kotiin matkatessa. Tuo nukkuminen tuntuikin olevan hyvin isossa roolissa koko loman ajana, sillä ei sitä tainnut ennen puoltapäivää ylös sängystä päästä kuin parina päivänä, mikä olikin ihan kivaa. Lomallahan sitä oltiin!

Alkuviikko sujui kaupunkioppaan seurassa ensin Munkkiniemeen ja sitten Helsingin keskustaan tutustuessa. Sopivat tuliaisten ostopaikat tuli bongattua ja suunnitelmat loppuviikolle näyttivät aika selviltä... mutta kuinkas ollakaan... tämä ei sopinut taaskaan suurempiin suunnitelmiin.

Muu loma : pipi

Keskiviikkoaamu : en herännyt puhelimen herätykseen, soittoon tai ovikellon lempeään kilinään vaan hirveään selkäkipuun. No, tämmöistä on ollut aiemminkin (en vain halunnut ajatella, että noin pari vuotta sitten) ja tiesin konstit. Ilmeisesti lihakset jotenkin lukossa ja vaatii vain vähän vennyttelyä ja nojailua koviin esineisiin (eli "hierontaa"). Asia tuntui kyllä menevän vähän pidemmän kaavan kautta ja vasta kolmen neljän tunnin jälkeen selkäkipu alkoi lievittää.

Tosin vähän ikävällä tavalla, sillä samainen kipu siirtyi etupuolelle. Nyt rintalastan päällä tuntui olevan aikamoisen iso kivi tai muu isomassainen objekti. Hengitys sujui vieläkin huonommin kuin aiemmin ja hyvät suunnitelmat päivän vietosta (Könsikkäiden peli tahi saaristoristeily) valuivat jonnekin syvälle kellariin.

Onneksi lomalle bonuksena saatu hyvä palvelu riensi apuun ja sain välikäsien kautta normaalia kipulääkettä vaivaan. Ikävä kyllä olo helpottui vasta illan hämärtyessä (siis ei silloin vielä hämärtänyt, mutta illalla kuitenkin) enkä tullut poistuneeksi keskiviikkona asunnosta. Onneksi sain sentään nukuttua.

Torstai meni vielä vähän parannellessa vaikka olo olikin jo runsaasti keskiviikkoa parempi ja pääsin jopa talosta pois päivän aikana.

Viimeiset päivät

Kuin sinetiksi saamattomuudelle, pääsin vain pikaisesti piipahtamaan Otaniemessä työpaikalla perjantaina. Parit työkaverit tuli nähtyä ja tuli samalla vähän sössittyä tietämättäni myös paluulentojen lippujen kanssa.

Onneksi perjantai-ilta palautti kuitenkin hyvän mielen takaisin matkalaisen kasvoille, kun oli tiedossa hyvää seuraa ja loistavaa ruokaa! Ne illanistujaiset eivät koskaan ole pettymys ja jos vain kutsutaan tulen kyllä vastaisuudessakin paikalle (vink vink!).

Lauantai menikin jo vähän murehtiessa sunnuntain aikaista lähtöä ja sitä, että seuraavan kerran näkisin Suomen todennäköisesti vasta joulukuussa.

Lähtösäätö

Sunnuntaina jonotettuamme kuskin kanssa check-in-jonossa kotvasen, kävi ilmi etteivät ne lentoni tapahtuneetkaan e-lippujen kautta vaan minulla olisi pitänyt olla paperiliput. Tässä vaiheessa tajusin, että ne ovat varmastikin siellä labrassa vaikkei niitä postipinossa eikä vanhalla työpöydällä ollutkaan (ne olivat sihteerin pöydällä). Pientä loppusäätöä siis taas tarvittiin (105€), että matkaan päästiin.

Itse matkassa ei sitten ollutkaan mitään ongelmia. Lennot ajoissa, Heathrowlla ei ollut vielä tapahtunut mitään ja Santa Féhen pääsin joutumatta ukkosmyrskyyn.

Conclusions

Ilman loman viivästymistä ja tuota kipeänä oloa, olisi loma ollut erinomainen, nyt se oli vain hyvä. Viherlaakson asuntokin sai viimein seuraa uudesta asukista, joten itse asiassa aika moni asia meni hyvinkin. Ensi kerralla pitäisi olla enemmän aikaa (kop kop) ja silloin ei ole ehkä niin kovat ennakko-odotukset kuin tämän ekan reissun suhteen, joten erinomainen on saavutettavissa. Kiitos kaikille, jotka tekivät lomastani näinkin hyvän, erityiskiitokset tietysti jälleen Millalle!

Ainiin, jos se sukkanauhan nappaaminen mitään merkkaa, niin seuraavat häät ovatkin sitten omani! Jeah right, ei se tässä suvussa kyllä ihan niin toimi!