11. joulukuuta 2009
5. joulukuuta 2009
Pojat pohjoisessa
Viime viikolla eteeni tupsahti nopealla varoitusajalla kutsu viikonloppureissulle Lappiin. Kutsu tuli labramme brassivaihtarilta, jonka pomo kotimaasta oli saapunut Suomeen parin viikon vierailulle. Ilmeisesti olivat yhteistuumin ajatelleet, että lunta olisi aika kiva nähdä ja kun sitä ei täällä etelässä oikein ollut, niin olivat päättäneet suunnistaa pohjoisemmaksi sitä metsästämään.
Ehdotus oli vissiin tarpeeksi hyvä, koska löysin itseni pari päivää tästä Rovaniemelle suuntavasta yöjunasta matkaseuranani kaksi brasilialaista ja yksi korealainen (vaihtarimme kämppäkaveri).Tässäkään vaiheessa meillä ei ollut kunnon matkasuunnitelmaa, mitä nyt se Joulupukin paja oli tarkoitus käydä katsastamassa. Mitään hotellia emme olleet viitsineet varailla, vaan päätimme etsiä semmoisen kaupunkiin aamulla tullessamme.
Lumitilanne ei Rovaniemen keskustassa ollut kovin lupaava sinne saapuessamme ja kun lämpöäkin oli neljä astetta, matkaopasta alkoi vähän epäilyttää tuleeko reissusta yhtään mitään. Lauantaina ei oikeastaan tehty paljon mitään : kierreltiin kaupunkia niin pitkään kun oli valoisaa, käytiin Arktikumissa, syötiin ja juotiin.
Sunnuntaiksi olimme jättäneet reissun kohokohdan eli Joulupukin pajan. Paikka on ehkä turistirysämäisin paikka mihin olen Suomen maaperällä koskaan törmännyt! Oikeastaan alueella ei paljon muuta ole kuin matkamuistomyymälöitä sekä poro- ja moottorikelkka-ajeluja. Toki myös napapiiri menee "sopivasti" kylän poikki. Niin ja tietenkin Joulupukki!Joulupukin tapaaminen oli järkätty aika kierosti. Kieroa ei ollut se, että tämä episodi vei aika mukavasti aikaa. Väkeä ei ollut mielestäni kovin paljoa paikalla. Silti jouduimme jonottamaan omaa vuoroamme reilusti yli tunnin verran. Itselläni ei ollut hätää, mutta korealainen jäsenemme oli jo aamusta alkaen köhinyt aika pahanlaisesti, joten olimme kaikki vähän huolissamme hänestä (ja samalla myös itseästämmekin : ei kai tuo ole mitään tarttuvaa...). Kun viimein pääsimme tapaamaan paikan pomoa, olikin tilanne ohi noin minuutissa! Pientä jutustelua, foto ja pois! Tämänkö takia sitä jonotettiin niinkin pitkään... no, joo, mutta olihan se kuitenkin kivaa!
Ovella oli parissakin kohdassa kerrottu, että pukin tapaaminen ei maksa mitään. Tämä oli totta, mutta kyllä ne ihan ison maailman tapaan osasivat asiasta rahastaa. Omia kuvauslaitteita ei nimittäin saanut käyttää lainkaan tönössä. Näin ollen tuo kuva oli mahdollista hankkia vain ostamalla. Halvin kuva oli 25 euroa! Ja pakkohan semmoinen oli saada, en mä taida tuolla kovin usein käydä tulevaisuudessakaan, kun tähän ekaan kertaakin meni aika monta vuotta.Reissu huipentui muutenkin tuolla Joulupukin kylässä, sillä siellä oli myös lunta! Ei sitä kovin paljoa ollut, mutta silleen että maa oli valkoisen peitossa. Oli oikein mukavaa nähdä kuinka isotkin ihmiset voivat oikeasti riemastua kunnolla lumen näkemisestä. Oikeasti varsinkin noiden brassien naamat alkoivat loistaa, kun pääsivät peuhaamaan lumeen ja tekemään lumipalloja! Ihan mahtavaa! Kyllähän sitä itsekin aina lumentulosta ilahtuu, mutta en ikävä kyllä ihan noin paljoa.
24. marraskuuta 2009
Vanhojen muistelua : Taas jorpakon takana!
Niille jotka eivät vielä asiasta tienneet, niin tuo pitkä USA:n reissu josta kirjoittelin aiemmin ei tosiaan jäänyt tämän vuoden viimeiseksi ulkomaan työreissuksi. Lähdin nimittäin alle kuukausi tuolta palattuani sinne takaisin. Ei toki samaan paikkaan. Tällä kertaa kohde oli enemmän itärannikon suunnassa, eli vanha "tuttu" Pittsburgh.
Matkalla ei tapahtunut suurempia hankaluuksia, mutta monia mainitsemisen arvoisia pikkujuttuja senkin edestä. Ensimmäiseen asiaan törmäsin jo Seattlen matkalla, koska silloinkin lentelin Amsterdamin kautta.
Mielestäni esimerkiksi Helsinki-Vantaalta suoraan Amerikan maahan lennettäessä ei lähtö eroa kovinkaan paljoa Eurooppaan lentelystä. Mitä nyt passia katsotaan ja lähtöselvityksessä kysytään oleskeluosoitetta USA:ssa, jne. Mutta Amsterdamissa on nyt kaksi kertaa lähtö sisältänyt eriskummallisen kuulustelun. Eli lähtöportilla ei päästäkään suoraan odottelemaan lentoa vaan...
Ensinnäkin jonotellaan, että päästään lentokenttähenkilökunnan kanssa keskustelemaan. Ne kyselevät olenko pakannut itse laukkuni, mitä olen maahan menossa tekemään, kuinka paljon maksoin lentolipuista, olenko kuljettamassa ruokaa mukanani ja muuta omituista. Koska kysely vaikuttaa miniversiolta USA:n maahantuloselvityksestä, epäilen että he haluavat karsia mahdollisesti USA:ssa käännytettävät jo tässä vaiheessa pois. Mutta silti juttu on mun mielestä ihan turhaa, kaiken lisäksi "kuulustelun" jälkeen joudutaan menemään vielä turvatarkastuksen läpi. Ihan turhaa sekin, kun yksi on jo tehty lentokentälle tultaessa.
Ja kaiken tämän lisäksi ne menevät vielä laittamaan perhanan tarran passiin!
Mielestäni esimerkiksi Helsinki-Vantaalta suoraan Amerikan maahan lennettäessä ei lähtö eroa kovinkaan paljoa Eurooppaan lentelystä. Mitä nyt passia katsotaan ja lähtöselvityksessä kysytään oleskeluosoitetta USA:ssa, jne. Mutta Amsterdamissa on nyt kaksi kertaa lähtö sisältänyt eriskummallisen kuulustelun. Eli lähtöportilla ei päästäkään suoraan odottelemaan lentoa vaan...
Ensinnäkin jonotellaan, että päästään lentokenttähenkilökunnan kanssa keskustelemaan. Ne kyselevät olenko pakannut itse laukkuni, mitä olen maahan menossa tekemään, kuinka paljon maksoin lentolipuista, olenko kuljettamassa ruokaa mukanani ja muuta omituista. Koska kysely vaikuttaa miniversiolta USA:n maahantuloselvityksestä, epäilen että he haluavat karsia mahdollisesti USA:ssa käännytettävät jo tässä vaiheessa pois. Mutta silti juttu on mun mielestä ihan turhaa, kaiken lisäksi "kuulustelun" jälkeen joudutaan menemään vielä turvatarkastuksen läpi. Ihan turhaa sekin, kun yksi on jo tehty lentokentälle tultaessa.
Ja kaiken tämän lisäksi ne menevät vielä laittamaan perhanan tarran passiin!
Tarra on pieni, mutta se on niitä liian tuhdilla liimalla varustettuja joihin usein törmää levyjen hintalappujen kohdalla. Ainakaan mä en saanut tarraa irti ilman, että passiin jää ikävä liimainen alue jälkeen. Ottaa päähän tommoinen passin pilaaminen (varsinkin kun oma passini ihan kiilteli uututtaan ennen ekaa Amsterdamin keikkaa)!
Itse lentäminenkin oli myös aika seikkailu tällä kertaa. Kone oli ensinnäkin omasta mielestäni aikalailla liian ahdas noinkin pitkälle lentoreitille. Hyvä kun mahduin istumaan paikalle, kun polvet ottivat niin pahasti kiinni edessä olevaan penkkiin. Tarkoitus oli viimeistellä konferenssiesitystä, mutta en saanut ahdettua kannettavaa syliini siten että olisin sen ruutua pystynyt lukemaan, joten sekin jäi tekemättä. Se itse seikkailun tuntu tuli siitä, että en muista milloin olisi viimeksi ollut niin kovaa turbulenssia reissussa. Kone heilui aika runsaasti aika monta tuntia matkasta!
USA:n ensimmäinen pysähdyskenttä oli Newark, siinä New Yorkin kupeessa. Maahantulo on aina erittäin mielenkiintoinen, kuten tätä blogia lukiessakin on ehkä selvinnyt. Kuten saatatte ehkä tietää, nykyään USA:an tulevilta otetaan sormenjäljet kaikista sormista ja sen lisäksi vielä valokuva maahantuloselvityksen yhteydessä.
Nähtävästi aktiivisella USA:n matkailulla saa jotain etuja itselleen. Olin oman vuoroni yhteydessä ennättänyt jo vastailla niihin normaaleihin kysymyksiin (miksi olet tänne tulossa, mitä töitä teet kotimaassasi, jne.) ja valokuvakin oli otettu, kun tulikin outo kysymys : milloin olet viimeksi ollut USA:ssa?
Rehellisesti kerrottuani, mulle sanottiin ettei mitään sormenjälkiä tarvitsekaan antaa. Vähän rivien välistä luin, että ne olivat jo tallessa. Kysymysten esittäminen loppui siihen paikkaan, passi kouraan ja tervetuloa maahan!
Olisin toisaalta voinut hyvinkin viettää parikin tuntia tuossa selvityksessä, kun jälleen kerran jatkolento myöhästyi. Ensin puoli tuntia, sitten tunnin ja lopulta taidettiin päästä liikkeelle noin kaksi tuntia suunnitellusta aikataulusta myöhässä. Onneksi ei ollut toista jatkolentoa edessä vaan lento oli menossa suoraan Pittsburghiin. Iloinen olin myös siitä, että tuossa terminaalissa oli ihanan herttainen ravintola. Ruby's Diner on 40-luvun tyyliin sisustettu ketjuravintola ja tarjoilijoillakin oli asiaan kuuluvat asusteet. Sen lisäksi, että paikka oli oman tyylinen, olisi myös valitsemani burgerikin itsessään ollut pysähdyksen arvoinen! Kyllä se vain on niin, että jos oikeasti hyvän hampurilaisen haluaa, ainoa oikea paikka on USA.
Perimmäinen syy miksi Pittsburghiin matkustin, oli tietty työ eli siellä pidettiin yksi pikkuinen konferenssi (Materials Science & Technology), jonne oltiin paperi lähetetty ja jonne pieni bloginpitäjä oltiin lähetetty pitämään siihen liittyvä esitys. Esitys oli vähän vaiheessa vielä edellisenäkin iltana ja näin ollen ei mennyt mitenkään mieltäylentävästi, mutta ei nyt ollut mikään suuri katastrofikaan.
Poikkeuksellista reissussa oli :
- näin Pittsburghista muutakin kuin konferenssikeskuksen
- sivistin itseäni museossa (Andy Warhol Museum)
- mua luultiin sekä amerikkalaiseksi että hollantilaiseksi
- löysin itseni matkakuvista yllättävän monta kertaa
21. marraskuuta 2009
Kuvia viime kuukausilta
Aika pitkään siinä sitten meni, mutta sain viimein käytyä reissukuvat läpi. Uskoisin, että kaikki näkemisen arvoiset on mukana ja tietenkin joitain vähän turhempiakin.
Jaottelu tehty ensin maittain (Itävalta ja USA) ja sitten kohteiden mukaan. Siitä vain selailemaan, ei niitä ole edes kolmea sataa =) Täältä ne löytyvät (linkki MyPhotoAlbumiin löytyy vieläkin myös blogin oikealla olevasta sivupalkista) :
Traveling - Sept. & Oct. 2009
PS. Pitkä vuodatus Pittsburghin keikalta on tulossa ehkä jo tämän viikonlopun aikana. Editointi saattaa kyllä lyhentää sitä merkittävästi...
Jaottelu tehty ensin maittain (Itävalta ja USA) ja sitten kohteiden mukaan. Siitä vain selailemaan, ei niitä ole edes kolmea sataa =) Täältä ne löytyvät (linkki MyPhotoAlbumiin löytyy vieläkin myös blogin oikealla olevasta sivupalkista) :
Traveling - Sept. & Oct. 2009
PS. Pitkä vuodatus Pittsburghin keikalta on tulossa ehkä jo tämän viikonlopun aikana. Editointi saattaa kyllä lyhentää sitä merkittävästi...
20. lokakuuta 2009
Kodin kautta kotiin
Lähtö Yellowstonesta tapahtui aikaisin, siis aikaisin, aamulla. Lento lähti Jacksonin kentältä vasta yhdeksän tienovilla, mutta- lentokentälle toivottiin saavuttavan vähintään kahta tuntia ennen koneen lähtöä
- autovuokraamo ei ollut kentällä, vaan Jacksonin kaupungin keskustassa
- vaikka Jackson onkin kartalla lähellä Yellowstonea, kestää ajo kuitenkin jonkun aikaa
- tällä välillä oli myös niitä tietöitä
- ja pimeässä on elukoitakin vähän enemmän tien läheisyydessä
Lopputulos oli se, että lähdin hotellilta noin neljältä aamulla ja yllättäen kaikki meni ilman yllätyksiä. Olin vuokraamolla juuri silloin kuin olin suunnitellut, enkä ollut teilannut yhtään pientä karibua.
Matkani suuntasi Jacksonista kohti loman vikaa kohdetta eli New Mexicoa. Eli "kotiin" oltiin menossa ja eihän kotona ole yleensä mitään sen kummempia turistisuunnitelmia. Näin ollen en ollut aikeissa tehdä etelässä mitään kiertelyä vaan tarkoitus oli vain mennä moikkaamaan niitä tuttuja, jotka eivät olleet Seattlessa paikalla. Ja näin myös tein.
Parin päivän jälkeen suuntasin nokan uudestaan kotia kohden, pienen koukkauksen kera toki, sillä lento Suomeen lähti tietenkin siis Seattlesta. Lentelin Seattleen, yövyin yhden yön siellä ja lentelin takaisin kotiin.
Lentelystä tuolla USA:ssa pitää nyt erikseen vielä mainita yksi asia. Lentoyhtiöt ovat muuttuneet vieläkin ahneimmiksi ja kannattaa varautua kaikenlaisiin ylimääräisiin maksuihin. Nyt ollaan siis keksitty se, että ruumaan menevistä matkalaukuista pitää maksaa! Mulla meni ruumaan kaksi laukkua ja jouduin maksamaan kaikkien USA:n sisäisten lentojen yhteydessä $50 (eka laukku $20, toka laukku $30). Ilmeisesti lähes kaikki yhtiöt ovat ottaneet käyttöön saman käytännön.
Melkein kuukausi tien päällä (Itävallan konferenssin ja USA:n reissun välissä oli kuitenkin vain viikonloppu), aika jees.19. lokakuuta 2009
Approaching Inspiration Point
Vimonen päivä puistossa alkoi kivasti, kun aamupalalle mennessäni olin aamupöhnissä melkein törmätä hotellin alueella aamukävelyllä olleeseen biisoniin. Tai ehkä törmätä oli vähän liian voimakas sana. Ajoin (huoneet olivat erillisissä mökeissä kohtuu kaukana ruokailupaikassa) kävelyvauhtia ja vähän säpsähdin kun näin elukan ilmestyvän pusikosta vähän matkan päässä. Jatkoin hiljaista köröttelyä sen ohi ja selvisimme molemmat ilman kolhuja.
Masu täynnä aamiaista suuntasin kulkuni hotlaa lähellä olevalle kanjonille. Grand Canyon of Yellowstone on paikan nimi. Tuossa hotellin lähellä oli pari hienoa vesiputousta, joiden takia paikka oli pysähtymisen arvoinen.
Toisella pysähdys/tähystyspaikalla tein sitten taas kerran sen tyhmän päätöksen. Huomasin kartasta, että lähellä tuota kuvassa näkyvää putousta, lähti kanjonin pohjalle suuntautuva kävelyreitti. Se näytti kartalta lyhyeltä ja vaikka osa reitistä oli merkitty raskaskulkuiseksi, päätin että sehän olisi hyvä aloitus päivälle. Olisi ehkä pitänyt uskoa myöhempiä varoitustauluja, mutta minkäs omalle päälleen voi.
Reitin nimi on Uncle Tom's Trail ja se laskeutuu melkein kanjonin pohjalla olevalle joelle asti, mutta vain melkein. Korkeuseroa noin 150m ja reitti on käytännössä katsoen portaita ylhäältä alas. 328 askelta, en laskenut itse vaan infotaulu kertoi.
Voitte tehdä osittaisen virtuaalimatkan reitillä, sillä bongasin YouTubesta videon, jossa tuo matka kuljetaan ylhäältä alas. Ehkä siitä saa lisäkäsitystä minkälainen keikka se oli. Alaspäin oli tosi helppoa, ylöspäin oli kyllä yhtä tuskaa. Onneksi putousnäkymä siellä alhaalla oli sentään hieno, muuten olisi voinut vähän harmittaa.
Trafiikkia vähän enemmän kuin mun reissulla, mutta silti aika vähäisesti. Silti voi kiinnittää huomiota siihen kuinka amerikkalaiset (tai tarpeeksi kauan maassa oleilleet ulkomaalaiset, Petri myöntää moikkausvaihteen käynnistyvän aina USA:ssa ollessaan) moikkaavat järjestään kaikkia vastaantulevia kävelijöitä. Siis ääntä pitää käyttää, pään nyökkäys ei tunnu riittävän. Vastaavaan toimintaan törmäsi myös esim. Santa Fessä, jos oli kävelemässä muualla kuin keskustan alueella.
Tämän jälkeen jouduinkin ajamaan aika matkan ennen kuin mitään mielenkiintoista tuli vastaan. Tai siis ennen kuin mitään uutta tuli vastaan, sillä olin edellisenä tynkäpäivänä kuitenkin kerennyt näkemään lähimmät tämän kierroksen geisireistä. Ensimmäiset uudet näkymät olivat vasta lähellä puiston pohjoista sisäänkäyntiä.
Valkoisten terassien jälkeen ajamiseenkin tuli vähän vaihtelua, kun olin kartasta huomannut, että tavallisen pääreitin lisäksi yhdellä siirtämävaiheella tarjottiin vaihtoehtoista reittiä.
Mutta jos rehellisiä ollaan ei tuo pohjoiskierros jättänyt käteen oikeastaan mitään muuta kuin hienoja maisemia. Mikä ei siis ole tosiaan mitään pahaa, mutta jotenkin odotin tältäkin alueelta vähän enemmän. Selvästi tosiaankin huomasi, kuten aiemminkin kirjoittelin, että etelään ja erityisesti Old Faithfulin alueeseen oli panostettu paljon enemmän kuin tänne pohjoiseen. Ehkä kaikki muut sen tiesivätkin, kun liikennettä oli paljon vähemmän.
Päivän lopuksi oli tarjolla taas metsäpaloa, joka tällä kertaa oli myös lähempänä matkailijaa ja viivytti lopulta matkan tekoa parilla tunnilla. Palo oli ilmeisesti niin lähellä tietä, että osa tiestä suljettiin. Vain pieniä autokolonnia päästettiin kerralla kulkemaan pätkää ja silloinkin tosiaan poliisisaattueessa.
Ainoat todisteet siitä, että tuli oli vissiin aika lähellä oli se, että savua oli aika runsaasti ja näin pariinkin otteeseen kun sammutushelikopteri kävi nakkaamassa vettä metsään vähän matkan päässä.
Masu täynnä aamiaista suuntasin kulkuni hotlaa lähellä olevalle kanjonille. Grand Canyon of Yellowstone on paikan nimi. Tuossa hotellin lähellä oli pari hienoa vesiputousta, joiden takia paikka oli pysähtymisen arvoinen.
Toisella pysähdys/tähystyspaikalla tein sitten taas kerran sen tyhmän päätöksen. Huomasin kartasta, että lähellä tuota kuvassa näkyvää putousta, lähti kanjonin pohjalle suuntautuva kävelyreitti. Se näytti kartalta lyhyeltä ja vaikka osa reitistä oli merkitty raskaskulkuiseksi, päätin että sehän olisi hyvä aloitus päivälle. Olisi ehkä pitänyt uskoa myöhempiä varoitustauluja, mutta minkäs omalle päälleen voi.Reitin nimi on Uncle Tom's Trail ja se laskeutuu melkein kanjonin pohjalla olevalle joelle asti, mutta vain melkein. Korkeuseroa noin 150m ja reitti on käytännössä katsoen portaita ylhäältä alas. 328 askelta, en laskenut itse vaan infotaulu kertoi.
Voitte tehdä osittaisen virtuaalimatkan reitillä, sillä bongasin YouTubesta videon, jossa tuo matka kuljetaan ylhäältä alas. Ehkä siitä saa lisäkäsitystä minkälainen keikka se oli. Alaspäin oli tosi helppoa, ylöspäin oli kyllä yhtä tuskaa. Onneksi putousnäkymä siellä alhaalla oli sentään hieno, muuten olisi voinut vähän harmittaa.Trafiikkia vähän enemmän kuin mun reissulla, mutta silti aika vähäisesti. Silti voi kiinnittää huomiota siihen kuinka amerikkalaiset (tai tarpeeksi kauan maassa oleilleet ulkomaalaiset, Petri myöntää moikkausvaihteen käynnistyvän aina USA:ssa ollessaan) moikkaavat järjestään kaikkia vastaantulevia kävelijöitä. Siis ääntä pitää käyttää, pään nyökkäys ei tunnu riittävän. Vastaavaan toimintaan törmäsi myös esim. Santa Fessä, jos oli kävelemässä muualla kuin keskustan alueella.
Tämän jälkeen jouduinkin ajamaan aika matkan ennen kuin mitään mielenkiintoista tuli vastaan. Tai siis ennen kuin mitään uutta tuli vastaan, sillä olin edellisenä tynkäpäivänä kuitenkin kerennyt näkemään lähimmät tämän kierroksen geisireistä. Ensimmäiset uudet näkymät olivat vasta lähellä puiston pohjoista sisäänkäyntiä.
Valkoisten terassien jälkeen ajamiseenkin tuli vähän vaihtelua, kun olin kartasta huomannut, että tavallisen pääreitin lisäksi yhdellä siirtämävaiheella tarjottiin vaihtoehtoista reittiä.Mutta jos rehellisiä ollaan ei tuo pohjoiskierros jättänyt käteen oikeastaan mitään muuta kuin hienoja maisemia. Mikä ei siis ole tosiaan mitään pahaa, mutta jotenkin odotin tältäkin alueelta vähän enemmän. Selvästi tosiaankin huomasi, kuten aiemminkin kirjoittelin, että etelään ja erityisesti Old Faithfulin alueeseen oli panostettu paljon enemmän kuin tänne pohjoiseen. Ehkä kaikki muut sen tiesivätkin, kun liikennettä oli paljon vähemmän.
Päivän lopuksi oli tarjolla taas metsäpaloa, joka tällä kertaa oli myös lähempänä matkailijaa ja viivytti lopulta matkan tekoa parilla tunnilla. Palo oli ilmeisesti niin lähellä tietä, että osa tiestä suljettiin. Vain pieniä autokolonnia päästettiin kerralla kulkemaan pätkää ja silloinkin tosiaan poliisisaattueessa.
Ainoat todisteet siitä, että tuli oli vissiin aika lähellä oli se, että savua oli aika runsaasti ja näin pariinkin otteeseen kun sammutushelikopteri kävi nakkaamassa vettä metsään vähän matkan päässä.
15. lokakuuta 2009
Caution Wildlife on Roadway - Pedestrians and Bicyclists Next 16mi
Toiselle päivälle oli suunnitelmissani siirtyä tutustumaan Yellowstonen pohjoisosiin, mutta nyt oli taas aika tehdä muutoksia niihin. Syyt johtuivat puhelinsoitosta, joka puhelimeeni oli tehty jonain aiempana yönä (ei muista enää). Puhelu oli siis tullut keskellä yötä ja jos ihan rehellisiä ollaan, en ollut siihen kyllä edes herännyt. Soitto oli tullut Suomesta ja vaikka numeroa ei ollut puhelimeeni tallennettu, niin sen ollessa hyvin lähellä tuttuja numeroja, päätin soittaa takaisin. Oliko se sitten hyvä vai huono juttu, ei ole ihan selvää.
Soitto oli tullut American Expressin luotonvalvonnasta. Puhelun sisältö oli lyhykäisyydessään se, että olen käyttänyt liikaa korttia ja se jäädytetään, kunnes olen maksanut vähintään puolet veloituksista. Yritin vähän selittää, että olen reissussa ja näin ollen maksaminen ei ole ihan yhtä helppoa kuin Suomessa ollessani.
Jostain syystä tätä ei sen enempää noteerattu ja kortti tosiaan jäädytettiin näin ollen aika tylysti. Onneksi mulla oli vielä Visa ja jonkun verran käteistä, mutta vähäksi aikaa meni lomafiilis. Samalla vedettiin pois myös se Amexin hyvä ominaisuus, jonka takia olen kortista pitänyt aiemmista ongelmista huolimatta. Se hyvä ominaisuus on siis ollut se, että varsinaisia luottorajoja ei ole, sen avulla sain USA:ssa autonkin ostettua. No, nyt en enää oikein osaa luottaa tuohon korttiin, joten ehkä tässä pitää hommata uusi kortti (Mastercard varmaankin) tai nostaa Visan luottorajaa, ettei tarvitse enää kokea vastaavia tilanteita.
Puhelun lopetettuani aloinkin miettiä sitten sitä itse maksuoperaatiota. Periaatteessahan homma olisi aika simppeli : menisin nettiin, tsekkaisin Amexin sivuilta tarkan summan, menisin Nordean nettipankkiin ja maksaisin.
Niin... hotellissa ei ollut siis nettiä... hmmm... missähän olisi lähin paikka? Seuraavana aamuna (aikaeron takia tämä soitto luotonvalvontaan piti tehdä siis keskiyön aikoihin) meninkin heti aamiaisen jälkeen kyselemään Visitor Centeristä asiasta. Ai, että koko Yellowstonen alueella ei ole lainkaan nettiyhteyksiä. Sehän mielenkiintoista. Ai, että lähin löytyy siis tosiaan vasta puiston ulkopuolelta ja se on läntisen sisäänkäynnin lähellä. Ok ja ajoaika sinne oli?
West Yellowstone (Montana) on pieni kaupunki/kylä (asukkaita noin tuhat) ihan puiston läntisen sisäänkäynnin vieressä ja sekä Visitor Centerin että check-inn tiskin tytön mukaan se tosiaan oli lähin netillinen paikka. Ajoaika suuntaansa oli "vain" puolitoista tuntia. Kerrottiin myös oikeasti lähimmän nettiyhteyden sijainti (pizzeria, jonka yhteydessä internet-kahvila oli ensimmäinen rakennus oikealla), joten apua sain kyllä. Se ei kuitenkaan poistanut sitä tosiseikkaa, että aikataulu lorahti sitten kätsysti reisille, mutta ei kai muu auttanut kuin lähteä ajamaan taas edellisenä päivänä näkemieni alueiden ohitse.
Onneksi matkalla ei nyt ainakaan voinut eksyä ja pääsin West Yellowstoneen odotettuun aikaan. Tullessani paikalle, näin myös pizzeria/nettikahvilan, mutta päätin kuitenkin kävellä ympäriinsä, jos vaikka löytäisin ilmaisen nettipaikan jostain. Yllätykseni laitoin auton kuin kohtalon ohjaamana suurin piirtein tämmöisen paikan viereen. Olin vahingossa löytänyt kaupungin yleisen kirjaston ja sieltä löytyi myös ilmainen netti!
Ei siis muuta kuin maksamaan ja sen jälkeen luin myös parit meilitkin. Sain pidettyäni itseni kurissa ja luin vain yhden työmeilin. Nyt piti sitten enää toivoa, että kortti saataisiin mahdollisimman nopeasti takaisin käyttöön, mutta koska nyt oli tosiaan viikonloppu (lauantai), niin se ei ihan pian tapahtuisi.
Kävin lyhyen visiittini lopuksi kaupassa ostamassa juotavaa ja jotain syötävää, kun nyt edessä oli sitten aika paljon ajamista. Täytyihän mun edes yrittää ottaa kiinni menetettyä aikaa.
Tulin tosiaan istuneeksi aika monta tuntia ratin takana tänä päivänä, mutta onneksi vuokra-auto oli kiva ajaa ja onneksi selkä oli paljon paremmassa kunnossa kuin Utahissa. Sain myös iPodini autossa kuuluviin, joten matka meni kohtuu jouhevasti. Vaikka suurin osa ajasta menikin vanhoja reittejä ajaessa, pääsin myös jonkun verran uusille alueillekin pyörähtämään.
Yellowstonen pohjoisalue olikin sitten vähän erilainen kuin tuo Old Faithfulin ympäristö. Toki täälläkin oli aika paljon geisireitä, mutta pysähdyspaikkoja oli selvästi aiempaa vähemmän ja jotenkin kaikesta huokui läpi se, että ihmisvirtoja odotettiin vain tuonne etelään.
Ehkä olin vähän kärttyisällä tuulella noiden omien korttiongelmieni takia, mutta jotenkin tänään tuntui muut ihmiset ärsyttävän (aiempaakin) enemmän. Erityisesti nyt tuli kiinnitettyä huomiota huonoihin ajotapohin. Ei se vilkun käyttö oikeasti ole kovin hankalaa ja jos on aikeissa vetää auton siihen tien pientareelle, niin siitä voisi ehkä kertoa vähän ennen kuin vetää jarrut pohjaan.
Sen lisäksi illallisellakin jouduin kuuntelemaan kikattelevia amerikkalaisia teinityttöjä, kun he flirttailivat ecuadorilaisen tarjoilijan kanssa. Onneksi ruoka oli sentään ihan hyvää!
Soitto oli tullut American Expressin luotonvalvonnasta. Puhelun sisältö oli lyhykäisyydessään se, että olen käyttänyt liikaa korttia ja se jäädytetään, kunnes olen maksanut vähintään puolet veloituksista. Yritin vähän selittää, että olen reissussa ja näin ollen maksaminen ei ole ihan yhtä helppoa kuin Suomessa ollessani.
Jostain syystä tätä ei sen enempää noteerattu ja kortti tosiaan jäädytettiin näin ollen aika tylysti. Onneksi mulla oli vielä Visa ja jonkun verran käteistä, mutta vähäksi aikaa meni lomafiilis. Samalla vedettiin pois myös se Amexin hyvä ominaisuus, jonka takia olen kortista pitänyt aiemmista ongelmista huolimatta. Se hyvä ominaisuus on siis ollut se, että varsinaisia luottorajoja ei ole, sen avulla sain USA:ssa autonkin ostettua. No, nyt en enää oikein osaa luottaa tuohon korttiin, joten ehkä tässä pitää hommata uusi kortti (Mastercard varmaankin) tai nostaa Visan luottorajaa, ettei tarvitse enää kokea vastaavia tilanteita.
Puhelun lopetettuani aloinkin miettiä sitten sitä itse maksuoperaatiota. Periaatteessahan homma olisi aika simppeli : menisin nettiin, tsekkaisin Amexin sivuilta tarkan summan, menisin Nordean nettipankkiin ja maksaisin.
Niin... hotellissa ei ollut siis nettiä... hmmm... missähän olisi lähin paikka? Seuraavana aamuna (aikaeron takia tämä soitto luotonvalvontaan piti tehdä siis keskiyön aikoihin) meninkin heti aamiaisen jälkeen kyselemään Visitor Centeristä asiasta. Ai, että koko Yellowstonen alueella ei ole lainkaan nettiyhteyksiä. Sehän mielenkiintoista. Ai, että lähin löytyy siis tosiaan vasta puiston ulkopuolelta ja se on läntisen sisäänkäynnin lähellä. Ok ja ajoaika sinne oli?
West Yellowstone (Montana) on pieni kaupunki/kylä (asukkaita noin tuhat) ihan puiston läntisen sisäänkäynnin vieressä ja sekä Visitor Centerin että check-inn tiskin tytön mukaan se tosiaan oli lähin netillinen paikka. Ajoaika suuntaansa oli "vain" puolitoista tuntia. Kerrottiin myös oikeasti lähimmän nettiyhteyden sijainti (pizzeria, jonka yhteydessä internet-kahvila oli ensimmäinen rakennus oikealla), joten apua sain kyllä. Se ei kuitenkaan poistanut sitä tosiseikkaa, että aikataulu lorahti sitten kätsysti reisille, mutta ei kai muu auttanut kuin lähteä ajamaan taas edellisenä päivänä näkemieni alueiden ohitse.
Onneksi matkalla ei nyt ainakaan voinut eksyä ja pääsin West Yellowstoneen odotettuun aikaan. Tullessani paikalle, näin myös pizzeria/nettikahvilan, mutta päätin kuitenkin kävellä ympäriinsä, jos vaikka löytäisin ilmaisen nettipaikan jostain. Yllätykseni laitoin auton kuin kohtalon ohjaamana suurin piirtein tämmöisen paikan viereen. Olin vahingossa löytänyt kaupungin yleisen kirjaston ja sieltä löytyi myös ilmainen netti!Ei siis muuta kuin maksamaan ja sen jälkeen luin myös parit meilitkin. Sain pidettyäni itseni kurissa ja luin vain yhden työmeilin. Nyt piti sitten enää toivoa, että kortti saataisiin mahdollisimman nopeasti takaisin käyttöön, mutta koska nyt oli tosiaan viikonloppu (lauantai), niin se ei ihan pian tapahtuisi.
Kävin lyhyen visiittini lopuksi kaupassa ostamassa juotavaa ja jotain syötävää, kun nyt edessä oli sitten aika paljon ajamista. Täytyihän mun edes yrittää ottaa kiinni menetettyä aikaa.
Tulin tosiaan istuneeksi aika monta tuntia ratin takana tänä päivänä, mutta onneksi vuokra-auto oli kiva ajaa ja onneksi selkä oli paljon paremmassa kunnossa kuin Utahissa. Sain myös iPodini autossa kuuluviin, joten matka meni kohtuu jouhevasti. Vaikka suurin osa ajasta menikin vanhoja reittejä ajaessa, pääsin myös jonkun verran uusille alueillekin pyörähtämään.Yellowstonen pohjoisalue olikin sitten vähän erilainen kuin tuo Old Faithfulin ympäristö. Toki täälläkin oli aika paljon geisireitä, mutta pysähdyspaikkoja oli selvästi aiempaa vähemmän ja jotenkin kaikesta huokui läpi se, että ihmisvirtoja odotettiin vain tuonne etelään.
Ehkä olin vähän kärttyisällä tuulella noiden omien korttiongelmieni takia, mutta jotenkin tänään tuntui muut ihmiset ärsyttävän (aiempaakin) enemmän. Erityisesti nyt tuli kiinnitettyä huomiota huonoihin ajotapohin. Ei se vilkun käyttö oikeasti ole kovin hankalaa ja jos on aikeissa vetää auton siihen tien pientareelle, niin siitä voisi ehkä kertoa vähän ennen kuin vetää jarrut pohjaan.Sen lisäksi illallisellakin jouduin kuuntelemaan kikattelevia amerikkalaisia teinityttöjä, kun he flirttailivat ecuadorilaisen tarjoilijan kanssa. Onneksi ruoka oli sentään ihan hyvää!
11. lokakuuta 2009
Kuumia lähteitä, joista suihkuaa ajoittain vettä
Olin päättänyt aloittaa Yellowstonen osuuden sieltä kaikista tunnetuimmasta paikasta, ettei vain unohtuisi. Ekan päivän pääkohde oli siis Old Faithful geisir.
Geisirin nimi tulee tietty siitä seikasta, että toisin kuin monet muut isot geisirit alueella, tämä kaveri purkautuu ennustettavasti ja, mikä tärkeintä turistien kannalta, kohtuullisen usein (noin tunnin välein on vissiin hyvä aloitus, oikea väli näyttää olevan 45-125min). Tullessani paikalle kävelin ilmeisesti kätevästi niiden ennustettun purkautumisajan ilmoittavien taulujen ohi. Onnistuin kuitenkin hoitamaan asia aika hienosti. Ajattelin kävellä semmoisella alueella, josta pystyin tarkkailemaan tuota Oldia ja kun se purkautuisi, katsoisin kelloa ja tulisin paikalle sitten noin tunnin kuluttua.
Hommahan menikin niin kätevästi, että kun olin kierrellyt läheisen kukkulan geisir-alueen, huomasinkin että ihmisiä oli kerääntynyt runsain määrin tuonne Oldien ympärille. Tästä vähän päättelin, että ehkä se H-hetki olisi lähettyvillä ja jäin itsekin vähän palloilemaan alueelle. Hetken odottelun ja parin väärän hälytyksen (vain pieniä ryöpsähdyksiä) jälkeen se sitten tapahtuikin.
Ihan näyttävä esitys. Täällä myös huomasi ekan kerran kuinka paljon ihmisiä tässä puistossa sitten vieraileekin. Old Faithfulin ja muidenkin suurien ennustettavien geisirien ympärille oli nimittäin laitettu penkkirivistöjä vierailijoita varten. Aiemmin en ollut puistoissa tämmöisiä järjestelyjä nähnyt.
Yellowstone on kuitenkin vanhin kaikista USA:n puistoista (perustettu 1872) ja myös isoin (8980 neliökilometriä, noin suurinpiirtein Kyproksen kokoinen), joten ehkä täällä on vain keretty viemään homma pisimmälle. Ehkä myös se noin 2 miljoonaa kävijää vuodessa on vähän pakottanut tekemään isompia järjestelyjä.
Tuo Oldien ympärillä oleva geisir-alue oli yllättävän iso keskittymä ja siellä riittikin katsottavaa aika pitkäksi aikaa. Pidemmäksi mitä olin kuvitellut ja johtuen hyvin aurinkoisesta päivästä, tulin vissiin vähän polttaneeksi itseäni. Olin kyllä mielestäni laittanut aurinkorasvaa, mutta olisiko muisti sittenkin pettänyt.
Ikävä kyllä kovin paljon mitään "erikoista" ei sitten tänä päivänä oikein tullut eteen. Lisää geisireitä, mutta kun olin niitä jo aikamoisesti nähnyt, ei oikein taaskaan napannut. Eli se edellisessä kirjoituksessa mainittu tylsistyminen iski taas.
Päivän aikana oli näkynyt vähän selvästi metsäpalosta aiheutuneita pilviä taivaalla ja hotellille palattuani, huomasin että ne olivat tulleet järven toiselta puolelta.
PS. Laura: järvi on Yellowstone Lake, ja jos luin sen NG:n artikkelin kunnolla, niin tämä on juurikin se järvi, joka "elää".
Geisirin nimi tulee tietty siitä seikasta, että toisin kuin monet muut isot geisirit alueella, tämä kaveri purkautuu ennustettavasti ja, mikä tärkeintä turistien kannalta, kohtuullisen usein (noin tunnin välein on vissiin hyvä aloitus, oikea väli näyttää olevan 45-125min). Tullessani paikalle kävelin ilmeisesti kätevästi niiden ennustettun purkautumisajan ilmoittavien taulujen ohi. Onnistuin kuitenkin hoitamaan asia aika hienosti. Ajattelin kävellä semmoisella alueella, josta pystyin tarkkailemaan tuota Oldia ja kun se purkautuisi, katsoisin kelloa ja tulisin paikalle sitten noin tunnin kuluttua.Hommahan menikin niin kätevästi, että kun olin kierrellyt läheisen kukkulan geisir-alueen, huomasinkin että ihmisiä oli kerääntynyt runsain määrin tuonne Oldien ympärille. Tästä vähän päättelin, että ehkä se H-hetki olisi lähettyvillä ja jäin itsekin vähän palloilemaan alueelle. Hetken odottelun ja parin väärän hälytyksen (vain pieniä ryöpsähdyksiä) jälkeen se sitten tapahtuikin.
Ihan näyttävä esitys. Täällä myös huomasi ekan kerran kuinka paljon ihmisiä tässä puistossa sitten vieraileekin. Old Faithfulin ja muidenkin suurien ennustettavien geisirien ympärille oli nimittäin laitettu penkkirivistöjä vierailijoita varten. Aiemmin en ollut puistoissa tämmöisiä järjestelyjä nähnyt.
Yellowstone on kuitenkin vanhin kaikista USA:n puistoista (perustettu 1872) ja myös isoin (8980 neliökilometriä, noin suurinpiirtein Kyproksen kokoinen), joten ehkä täällä on vain keretty viemään homma pisimmälle. Ehkä myös se noin 2 miljoonaa kävijää vuodessa on vähän pakottanut tekemään isompia järjestelyjä.
Tuo Oldien ympärillä oleva geisir-alue oli yllättävän iso keskittymä ja siellä riittikin katsottavaa aika pitkäksi aikaa. Pidemmäksi mitä olin kuvitellut ja johtuen hyvin aurinkoisesta päivästä, tulin vissiin vähän polttaneeksi itseäni. Olin kyllä mielestäni laittanut aurinkorasvaa, mutta olisiko muisti sittenkin pettänyt.
Ikävä kyllä kovin paljon mitään "erikoista" ei sitten tänä päivänä oikein tullut eteen. Lisää geisireitä, mutta kun olin niitä jo aikamoisesti nähnyt, ei oikein taaskaan napannut. Eli se edellisessä kirjoituksessa mainittu tylsistyminen iski taas.Päivän aikana oli näkynyt vähän selvästi metsäpalosta aiheutuneita pilviä taivaalla ja hotellille palattuani, huomasin että ne olivat tulleet järven toiselta puolelta.
PS. Laura: järvi on Yellowstone Lake, ja jos luin sen NG:n artikkelin kunnolla, niin tämä on juurikin se järvi, joka "elää".9. lokakuuta 2009
Kaasua, tutkija Väyrynen
Ensimmäinen aamu Jacksonissa antoi viitteitä siitä, että nyt oltiin "kaukana" pohjoisessa. Toki aamut saattoivat olla kirpeitä Utahissakin, mutta koska nukuin siellä sikeästi aamuisin, niin vasta täällä oli ensimmäinen kerta kun tarvitsin takkia tämän kertaisen reissun aikana. Sama tilanne oli jokaisena aamuna Yellowstonessa : lämpöä auton mittarin mukaan noin 30°F eli himpun verran pakkasen puolella. Jokainen päivä kuitenkin lämpeni täälläkin lopulta aika nopeasti t-paitakeliksi (siis ihan normaalilla skaalallakin, noin 25 astetta). Toki vähän jäätiin Utahin lämpötiloista, mutta ihan kesäkeli silti.
Jo ensimmäisistä silmäyksistä Grand Tetoniin olin kyllä aika myyty! Tasangolta yhtäkkiä yli neljään tonniinkin nousevat vuoret olivat aika hieno näky vaikka reissuilla on tuommoisia aiemminkin nähnyt. Sen verran hienoilta näyttivät, että tuli sitten pysähdyttyä vissiin kaikilla näköalapaikoilla ottamassa kuvia niistä samoista nyppylöistä. Tästä syystä aikataulu levähtikin sitten tältä päivältä nopeasti.
Esitteiden perusteella Grand Tetonissakin on paljon vaellusreittejä, käytännössä vuorten toiselle puolelle ja voi vain kuvitella minkälaisia kuvia niiltä reiteiltä olisi saanut. Ikävä kyllä, tai ehkä aikataulun takia ihan hyvä ettei, tarjolla ei ollut lyhyitä tunnin rykäisyjä. Näin ollen tyydyin vain ihailemaan maisemia näköalapaikoilta.
Sen lisäksi, että reissu puiston halki kesti reilusti suunniteltua pidempään, niin myös tietyöt hidastivat matkaa tällä kertaa. Olin onneksi niistä jo tietoinen ennen päivän alkua, kun Jaksonin infopisteellä oli siitä isoja lappuja ja myös Tetonin sisäänkäynnillä siitä jaettiin lappuja. Viimeiset metrit Tetonissa kuljettiinkin autosaattueessa soratiellä, kun jostain syystä leveälle tielle ei haluttu kahteen eri suuntaan kulkevia autoja. Ehkä amerikkalaisilla on vaikeuksia ajaa muilla kuin asvaltoiduilla teillä.
Maisema ei aluksi muuttunut kovinkaan paljon kun siirryttiin Yellowstoneen : havupuita ja komeita jokimaisemia. Ainoastaan ne komiat vuoret jäivät taakse, mutta eiköhän täältäkin jotain omaa löytyisi. No, itse asiassa se "juttu" oli kyllä tiedossa jo etukäteen. Ainakin joidenkin tilastojen mukaan puolet maailman kaikista geisireistä sijaitsee Yellowstonen alueella. Joten odotin niitä näkeväni aika runsaasti seuraavien päivien aikana.
Ja niin näinkin ja jo heti ekana päivänä. Ennen kuin mitään geisirejä tai kuumia lähteitä näkee, ne haistaa. Asian huomaa selvästi alueita lähestyessä.
Enpä tiedä onko mussa jotain vikaa, mutta nää lähdejutut ei oikein napannut. Siis jo tän ekan puolikkaan päivän aikana tuntui jonkinlainen kyllästyminen lähestyvän. Toki oikeastaan jokainen lähde ja geysir näyttää erilaiselta, yksilöltä, mutta alkoi vähän epäilyttää meneekö koko Yellowstonen reissu tylsyyden puolelle.
Onneksi nämä mietteet kuitenkin väistyivät, ainakin hetkeksi, kun sain ensi kontaktini puiston eläimiin. Kuten kunnon puistossa ei täälläkään eläimistön kulkua ole rajoitettu lainkaan ja ensimmäiset karibut ilmaantuivatkin yhtäkkiä kaikkien geysirejä tuijottelevien ihmisten keskelle.
Aika kivaa!
Matkan aikana tuli usemmankin kerran seisottua autojonossa, kun kaikki hidastivat ja jopa pysäyttivät menopelinsä, kun joku elukka käveli tien reunalla. Varsinkin kun suoranainen tien varteen pysäyttäminen oli kielletty ja kun en oikein halunnut isossa porukassa kuvata ja tuijotella eläimiä, en itse lähtenyt tälle linjalle. Seurauksena oli se, että kuvia eläimistä ei kertynyt kovinkaan paljon, toisin kuin varmaan noille pysähtyjille.
Illan tullen tuli hotellilla huomattua mielenkiintoisia pointteja : ei telkkaria, eikä nettiä!
Jo ensimmäisistä silmäyksistä Grand Tetoniin olin kyllä aika myyty! Tasangolta yhtäkkiä yli neljään tonniinkin nousevat vuoret olivat aika hieno näky vaikka reissuilla on tuommoisia aiemminkin nähnyt. Sen verran hienoilta näyttivät, että tuli sitten pysähdyttyä vissiin kaikilla näköalapaikoilla ottamassa kuvia niistä samoista nyppylöistä. Tästä syystä aikataulu levähtikin sitten tältä päivältä nopeasti.
Esitteiden perusteella Grand Tetonissakin on paljon vaellusreittejä, käytännössä vuorten toiselle puolelle ja voi vain kuvitella minkälaisia kuvia niiltä reiteiltä olisi saanut. Ikävä kyllä, tai ehkä aikataulun takia ihan hyvä ettei, tarjolla ei ollut lyhyitä tunnin rykäisyjä. Näin ollen tyydyin vain ihailemaan maisemia näköalapaikoilta.
Sen lisäksi, että reissu puiston halki kesti reilusti suunniteltua pidempään, niin myös tietyöt hidastivat matkaa tällä kertaa. Olin onneksi niistä jo tietoinen ennen päivän alkua, kun Jaksonin infopisteellä oli siitä isoja lappuja ja myös Tetonin sisäänkäynnillä siitä jaettiin lappuja. Viimeiset metrit Tetonissa kuljettiinkin autosaattueessa soratiellä, kun jostain syystä leveälle tielle ei haluttu kahteen eri suuntaan kulkevia autoja. Ehkä amerikkalaisilla on vaikeuksia ajaa muilla kuin asvaltoiduilla teillä.
Maisema ei aluksi muuttunut kovinkaan paljon kun siirryttiin Yellowstoneen : havupuita ja komeita jokimaisemia. Ainoastaan ne komiat vuoret jäivät taakse, mutta eiköhän täältäkin jotain omaa löytyisi. No, itse asiassa se "juttu" oli kyllä tiedossa jo etukäteen. Ainakin joidenkin tilastojen mukaan puolet maailman kaikista geisireistä sijaitsee Yellowstonen alueella. Joten odotin niitä näkeväni aika runsaasti seuraavien päivien aikana.Ja niin näinkin ja jo heti ekana päivänä. Ennen kuin mitään geisirejä tai kuumia lähteitä näkee, ne haistaa. Asian huomaa selvästi alueita lähestyessä.
Enpä tiedä onko mussa jotain vikaa, mutta nää lähdejutut ei oikein napannut. Siis jo tän ekan puolikkaan päivän aikana tuntui jonkinlainen kyllästyminen lähestyvän. Toki oikeastaan jokainen lähde ja geysir näyttää erilaiselta, yksilöltä, mutta alkoi vähän epäilyttää meneekö koko Yellowstonen reissu tylsyyden puolelle.
Onneksi nämä mietteet kuitenkin väistyivät, ainakin hetkeksi, kun sain ensi kontaktini puiston eläimiin. Kuten kunnon puistossa ei täälläkään eläimistön kulkua ole rajoitettu lainkaan ja ensimmäiset karibut ilmaantuivatkin yhtäkkiä kaikkien geysirejä tuijottelevien ihmisten keskelle.Aika kivaa!
Matkan aikana tuli usemmankin kerran seisottua autojonossa, kun kaikki hidastivat ja jopa pysäyttivät menopelinsä, kun joku elukka käveli tien reunalla. Varsinkin kun suoranainen tien varteen pysäyttäminen oli kielletty ja kun en oikein halunnut isossa porukassa kuvata ja tuijotella eläimiä, en itse lähtenyt tälle linjalle. Seurauksena oli se, että kuvia eläimistä ei kertynyt kovinkaan paljon, toisin kuin varmaan noille pysähtyjille.
Illan tullen tuli hotellilla huomattua mielenkiintoisia pointteja : ei telkkaria, eikä nettiä!7. lokakuuta 2009
Kalleinta mitä teillä on, kiitos
Viimeisen Utahissa vietettävän aamun suurin hankaluus oli se mistä saisin aamupalan. Niin tosiaan, tälläkään hotellilla ei ollut semmoista tarjolla. Aiempina päivinä olin ajanut viiden minuutin päähän (kaupungin toiselle puolelle), mutta kävellen tuo matka olisi hieman liian hankala, kun sinne asti ei ollut jalkakäytävää.
Ongelma ratkesi vähän huoneesta löytyviin esitteisiin paneuduttuani ja matkapäivä pääsi onnellisesti omeletin ja appelsiinimehun voimalla käyntiin. Samalla tuli opittua lisää amerikkalaisten 24/7 palveluista, sillä ruokapaikka oli oikeasti 24 tuntia auki päivässä ja jokaisena päivänä. Kaiken lisäksi huomasin myöhemmin ilokseni, että ne tarjoilevat myös aamiaista koko päivän ympäri. Eli jos vahingossa sattuu nukkumaan vähän pitempään (sanotaan nyt ihan hatusta vetäen vaikka esim. noin klo 18:a) eikä kotona satu olemaan mitään syötävää tai on reissussa, niin heiltä saisi täyttävän aamiaisen eteensä. Muistakaa siis USA:ssa käydessänne, että Denny's voi pelastaa teidät kun haluaisitte ruokaa vähän omituiseen aikaan.
Matka Utahista suuntasi kohti Yellowstonen kansallispuistoa lentäen. Reissu kulki, ylläri, Denverin kautta. Pikkuhiljaa sitä alkaa jo oppimaan kentän aika hyvin, toki joka kerta pitää kiertää jos vaikka löytäisi jotain uutta.
Denveristä lennettiin sitten vähän isommalla koneella Jackson Holen lentokentälle ja Jacksonin kaupunkiin. Paikka oli aika mielenkiintoinen sillä tavoin, että oikeastaan koko keskusta oli säilytetty historiallisessa kuosissaan, joka merkitsi että ulkosivut olivat "villin lännen" tyyliin puuta ja myös jalkakäytävät keskustan alueella olivat puuta.
Ikävämpi puoli olikin sitten saman alueen mieletön kaupallisuus, joka paikka oli täynnä rihkamakauppaa ja kallista ravintolaa, jne. Ahdisti koko homma. Yritin aikani etsiä halpaa ruokapaikkaa (itse asiassa mielessä oli pihvi, joten pihvipaikkaa), mutta en semmoista löytyänyt. Näin ollen päätinkin sitten repäistä ja mennä kaupungin tunnetuimman hotellin ravintolaan, jota myös kaupungin parhaaksi väitettiin.
Ilmeisesti Silver Dollar Grill on ihan suosittukin paikka, kun en päässyt tietenkään heti pöytään vaan jouduin odottelemaan ehkä jonkun 10min. Tai sitten yksinäiselle ruokailijalle oli hankala löytää pöytää.
Tällä kertaa täytyy sanoa, että paikka tai ainakin sen ruoka oli todella odottamisen arvoinen. Toki tilasin varmaan ensimmäisen kerran ruuan tietämättä sen hintaa. Enkä nyt puhu siis USA:n verottomien hintojen tuomasta loppuhinnan hankaluudesta vaan siitä, että ruokalistassa tilaamani pihvin kohdalla luki vain "market". Toisin sanoen hinta vaihtelisi sen mukaan mikä lihan päivän hinta olisi.
Ehkä voi olla oikeasti hankala sanoa oliko se paras pihvi, jonka olen koskaan syönyt, mutta ehkä se oikeasti oli.
Syömisen jälkeen päädyinkin sitten suunnittelemaan tulevien päivien reissua uudelleen, kun selvisi että matkalla Yellowstoneen etelästä, matkaajan pitääkin kulkea myös toisen puiston halki. Tämä rahastus (National Parkeihin on sisäänpääsymaksu) tuli vähän yllätyksenä, mutta olin toisaalta kuullut myös hyvää tästä toisesta puistosta (Grand Teton). Näin ollen en ajatellutkaan ajaa vauhdilla lyhintä reittiä Yellowstoneen vaan kiertää jonkun verran myös Grand Tetonin puolelta.
Ehkei se haittaisi jos aikataulu ei myöhemmin sen enempää muuttuisi.
PS. Niin, pihvin hinta oli sitten $35. Se toki taitaa kertoa enemmän siitä, että en kovin kalleissa paikoissa ole tässä maassa käynyt syömässä.
Ongelma ratkesi vähän huoneesta löytyviin esitteisiin paneuduttuani ja matkapäivä pääsi onnellisesti omeletin ja appelsiinimehun voimalla käyntiin. Samalla tuli opittua lisää amerikkalaisten 24/7 palveluista, sillä ruokapaikka oli oikeasti 24 tuntia auki päivässä ja jokaisena päivänä. Kaiken lisäksi huomasin myöhemmin ilokseni, että ne tarjoilevat myös aamiaista koko päivän ympäri. Eli jos vahingossa sattuu nukkumaan vähän pitempään (sanotaan nyt ihan hatusta vetäen vaikka esim. noin klo 18:a) eikä kotona satu olemaan mitään syötävää tai on reissussa, niin heiltä saisi täyttävän aamiaisen eteensä. Muistakaa siis USA:ssa käydessänne, että Denny's voi pelastaa teidät kun haluaisitte ruokaa vähän omituiseen aikaan.
Matka Utahista suuntasi kohti Yellowstonen kansallispuistoa lentäen. Reissu kulki, ylläri, Denverin kautta. Pikkuhiljaa sitä alkaa jo oppimaan kentän aika hyvin, toki joka kerta pitää kiertää jos vaikka löytäisi jotain uutta.
Denveristä lennettiin sitten vähän isommalla koneella Jackson Holen lentokentälle ja Jacksonin kaupunkiin. Paikka oli aika mielenkiintoinen sillä tavoin, että oikeastaan koko keskusta oli säilytetty historiallisessa kuosissaan, joka merkitsi että ulkosivut olivat "villin lännen" tyyliin puuta ja myös jalkakäytävät keskustan alueella olivat puuta.
Ikävämpi puoli olikin sitten saman alueen mieletön kaupallisuus, joka paikka oli täynnä rihkamakauppaa ja kallista ravintolaa, jne. Ahdisti koko homma. Yritin aikani etsiä halpaa ruokapaikkaa (itse asiassa mielessä oli pihvi, joten pihvipaikkaa), mutta en semmoista löytyänyt. Näin ollen päätinkin sitten repäistä ja mennä kaupungin tunnetuimman hotellin ravintolaan, jota myös kaupungin parhaaksi väitettiin.
Ilmeisesti Silver Dollar Grill on ihan suosittukin paikka, kun en päässyt tietenkään heti pöytään vaan jouduin odottelemaan ehkä jonkun 10min. Tai sitten yksinäiselle ruokailijalle oli hankala löytää pöytää.
Tällä kertaa täytyy sanoa, että paikka tai ainakin sen ruoka oli todella odottamisen arvoinen. Toki tilasin varmaan ensimmäisen kerran ruuan tietämättä sen hintaa. Enkä nyt puhu siis USA:n verottomien hintojen tuomasta loppuhinnan hankaluudesta vaan siitä, että ruokalistassa tilaamani pihvin kohdalla luki vain "market". Toisin sanoen hinta vaihtelisi sen mukaan mikä lihan päivän hinta olisi.
Ehkä voi olla oikeasti hankala sanoa oliko se paras pihvi, jonka olen koskaan syönyt, mutta ehkä se oikeasti oli.
Syömisen jälkeen päädyinkin sitten suunnittelemaan tulevien päivien reissua uudelleen, kun selvisi että matkalla Yellowstoneen etelästä, matkaajan pitääkin kulkea myös toisen puiston halki. Tämä rahastus (National Parkeihin on sisäänpääsymaksu) tuli vähän yllätyksenä, mutta olin toisaalta kuullut myös hyvää tästä toisesta puistosta (Grand Teton). Näin ollen en ajatellutkaan ajaa vauhdilla lyhintä reittiä Yellowstoneen vaan kiertää jonkun verran myös Grand Tetonin puolelta.
Ehkei se haittaisi jos aikataulu ei myöhemmin sen enempää muuttuisi.
PS. Niin, pihvin hinta oli sitten $35. Se toki taitaa kertoa enemmän siitä, että en kovin kalleissa paikoissa ole tässä maassa käynyt syömässä.
3. lokakuuta 2009
Poistokori
Viimeinen päivä Utahissa oli, johtuen auto/jeeppisotkuista, jo etukäteen hieman puolitettu. Jouduin nimittäin palauttamaan jeepin jo puoli seitsemän maissa eli aiempien päivien pimeään asti kestänyttä puistokierrosta en voinut tehdä. Se ei kuitenkaan hirmuisesti mitään rajoittanut, sillä olin suurimman osan haluamastani jo tehnyt ja näin ollen lyhyempi päivä sopisi aivan mainiosti. Ties vaikka jaksaisin kirjoittaa blogia tänä vapaana iltana.
Päivän ohjelmassa oli tarkoitus oikeastaan käydä läpi ne paikat, joissa aiempina päivinä en ollut kerennyt. Ensimmäisenä oli tarkoitus käydä Archesin kaukaisimmassa nurkassa olevalla alueella tsekkaamassa maailman pisin kivikaari, Landscape Arch ja sen jälkeen pyörähtää Canyonlandsin puolella katsomassa käymättömät tien pätkät. Mutta tietenkään suunnitelmat eivät pitäneet...
Esteet johtuivat tietenkin muista ihmisistä. Jo lähestyessäni Archesin paikkoja, kiinnitin huomiota siihen että jostain syystä tien varret olivat aika täynnä autoja. Aiemmin olivat parkkipaikat olleet riittäviä. Vähän aavistelin jo mistä asia johtui, mutta jatkoin kuitenkin aina vaellusreitille varatulle parkkipaikalle. Aavistukseni osoittautui oikeaksi ja koko parkkipaikka oli täynnä! Koska myös tien varret olivat aika pitkän matkaa täynnä ja koska virallisesti tämmöinen "overflow parking" oli kielletty, pienen mietintätuokion jälkeen päätin tehdä muutoksia suunnitelmiin eli siirryin Canyonlandsin alueelle ja aloitin päivän sieltä.
Ongelma mikä tästä seurasi oli se, että aikaa kului suunniteltua enemmän, sillä halusin silti nähdä sen isoimman kaaren. Nyt jouduin ajamaan ylimääräisen Canyonlandsin ja Archesin välin kertaalleen.
Canyonlandsin käymättömät alueet olivat pääasiassa yksi tienpätkä, jonka varrella oli joitain pysähdyspaikkoja ja pääasiallisena kohteena oli pätkän päässä ollut kraateri tai joku vastaava kuoppa.
Kävelin vähän pidemmän reissun kuopalla (en siis pysähtynyt ekalle katselupaikalle), mutta se ei hirmuisesti avannut muuta kuin hikirauhasia, jonka jälkeen hyppäsin autoon ja hurautin takaisin Archesin päähän.
Onneksi suurin osa autoista oli kadonnut tänä aikana ja pääsin sittenkin päivän pääkohteeseen. Matkaa ei toki tullut kovinkaan paljoa ja pysyin uusissa aikataulusuunnitelmissa loistavasti.
Sain palautettua jeepin noin varttia ennen sovittua takarajaa. Yllätykseni vuokraamon tyyppi antoi reilut alennukset vuokrasta, joka silti oli silti aika iso summa.
En tehnyt sitten iltasella muuta kuin pakkasin ja bongasin Travel Channelilta meiän oman Madventuresin. Yllättävää kyllä tekstityksiä ei ollut eli Rikun ja Tunnan enklanti taipuu ilmeisesti amerikkalaisille tarpeeksi hyvin. Ainoat kerrat kun subeihin turvauduttiin oli silloin, kun taustamelun tai hiljaisen voluumin takia ei olisi ihan tarkasti kuullut mitä sanottiin. Eli aivan kuten paikallisissakin tuotannoissa.
Hauskasti kaikki englannin kieliset kirosanat oli piipattu, mutta kun suomeksi tuli perkelettä tai muuta, ei mitään "suojausta" tapahtunut (ja tekstityksessä ne vielä melkein käännettiin). Näin ne amerikan nuoret oppimaan kiroamaan suomeksi, mahtavaa! Lähetysaika tosin ei ollut kaikista parhaimpia, joten enpä tiedä kuinka paljon tätä katsotaan (kappas nuo jaksot, jotka näin olivatkin Amerikan ensi-ilta!).
Utahin osuus oli sitten siinä, seuraavaksi suuntasinkin sitten vaihteen vuoksi pohjoiseen.
Päivän ohjelmassa oli tarkoitus oikeastaan käydä läpi ne paikat, joissa aiempina päivinä en ollut kerennyt. Ensimmäisenä oli tarkoitus käydä Archesin kaukaisimmassa nurkassa olevalla alueella tsekkaamassa maailman pisin kivikaari, Landscape Arch ja sen jälkeen pyörähtää Canyonlandsin puolella katsomassa käymättömät tien pätkät. Mutta tietenkään suunnitelmat eivät pitäneet...
Esteet johtuivat tietenkin muista ihmisistä. Jo lähestyessäni Archesin paikkoja, kiinnitin huomiota siihen että jostain syystä tien varret olivat aika täynnä autoja. Aiemmin olivat parkkipaikat olleet riittäviä. Vähän aavistelin jo mistä asia johtui, mutta jatkoin kuitenkin aina vaellusreitille varatulle parkkipaikalle. Aavistukseni osoittautui oikeaksi ja koko parkkipaikka oli täynnä! Koska myös tien varret olivat aika pitkän matkaa täynnä ja koska virallisesti tämmöinen "overflow parking" oli kielletty, pienen mietintätuokion jälkeen päätin tehdä muutoksia suunnitelmiin eli siirryin Canyonlandsin alueelle ja aloitin päivän sieltä.
Ongelma mikä tästä seurasi oli se, että aikaa kului suunniteltua enemmän, sillä halusin silti nähdä sen isoimman kaaren. Nyt jouduin ajamaan ylimääräisen Canyonlandsin ja Archesin välin kertaalleen.
Canyonlandsin käymättömät alueet olivat pääasiassa yksi tienpätkä, jonka varrella oli joitain pysähdyspaikkoja ja pääasiallisena kohteena oli pätkän päässä ollut kraateri tai joku vastaava kuoppa.
Kävelin vähän pidemmän reissun kuopalla (en siis pysähtynyt ekalle katselupaikalle), mutta se ei hirmuisesti avannut muuta kuin hikirauhasia, jonka jälkeen hyppäsin autoon ja hurautin takaisin Archesin päähän.Onneksi suurin osa autoista oli kadonnut tänä aikana ja pääsin sittenkin päivän pääkohteeseen. Matkaa ei toki tullut kovinkaan paljoa ja pysyin uusissa aikataulusuunnitelmissa loistavasti.
Sain palautettua jeepin noin varttia ennen sovittua takarajaa. Yllätykseni vuokraamon tyyppi antoi reilut alennukset vuokrasta, joka silti oli silti aika iso summa.En tehnyt sitten iltasella muuta kuin pakkasin ja bongasin Travel Channelilta meiän oman Madventuresin. Yllättävää kyllä tekstityksiä ei ollut eli Rikun ja Tunnan enklanti taipuu ilmeisesti amerikkalaisille tarpeeksi hyvin. Ainoat kerrat kun subeihin turvauduttiin oli silloin, kun taustamelun tai hiljaisen voluumin takia ei olisi ihan tarkasti kuullut mitä sanottiin. Eli aivan kuten paikallisissakin tuotannoissa.
Hauskasti kaikki englannin kieliset kirosanat oli piipattu, mutta kun suomeksi tuli perkelettä tai muuta, ei mitään "suojausta" tapahtunut (ja tekstityksessä ne vielä melkein käännettiin). Näin ne amerikan nuoret oppimaan kiroamaan suomeksi, mahtavaa! Lähetysaika tosin ei ollut kaikista parhaimpia, joten enpä tiedä kuinka paljon tätä katsotaan (kappas nuo jaksot, jotka näin olivatkin Amerikan ensi-ilta!).
Utahin osuus oli sitten siinä, seuraavaksi suuntasinkin sitten vaihteen vuoksi pohjoiseen.
2. lokakuuta 2009
Hiny Hiders
Ensimmäinen kaikin tavoin kokonainen lomapäivä alkoi oikeastaan aika odotettavissa merkeissä, kun en oikein jaksanut herätä aikaisin aamulla. Se ei kuitenkaan mitenkään sotkenut aikatauluja, koska eihän lomalla semmoisia ole... nääh, siis oikeasti olin suunnitellut aikatauluni sen verran väljästi, ettei tommoisten pitäisi mitään ongelmia tuottaa.
Päivän ohjelma oli niinkin simppeli, kuin että tsekkaa Arches National Park.
Kaikin puolin koko Moabin seutu oli aika tutunoloista sekä New Mexicon reissulta, että parilta Grand Canyonin keikalta. Kun on tottunut Suomen vehreään luontoon, tuollainen aavikko parilla kivellä höystettynä, on perin kiehtovaa. Ainakin itse olen tykästynyt siihen, mutta siihen ehkä auttoi New Mexicon aika. Ymmärrän toki "aika paljon hiekkaa ja kiviä" kommentit.
Jotain "omaakin" tässä uudessa paikassa toki oli ja se hieman heijastuu tuossa puiston nimessäkin eli eri kokoiset ja vähän eri näköisetkin kivisillat.
Useimpien National Parkien tavoin, tämäkin oli pääasiassa suunniteltu autolla nähtäväksi, mutta toki jättäen aktiivisemmille inehmoisille mahdollisuuden kävellä erilaisia ja eri mittaisia reittejä maastossa. Ikäväkseni huomasin, että itse asiassa kovin monet Archesin reiteistä olivat useamman tunnin mittaisia reittejä. Nämä eivät oikein sovi lyhyisiin vierailuihin, kun käytännössä voisin ehkä kävellä yhden kaksi reittiä päivässä. Eikä mun kuntokaan taitaisi riittää noihin pidempiin reissuihin. En aio heittää tekosyitä ohuesta ilmanalasta ja kuumasta ilmastosta.
Ekalla isommalla pysähdyspaikalla huomasin, että ilmeisesti konferenssiaika oli tehnyt tehtävänsä ja olin jo ekana lomapäivänä ihan täynnä muita ihmisiä. Ihan liikaa ja koko ajan väärässä paikassa, kun yritin ottaa kuvia. Onneksi suurin osa väestä ottaa joko kuvat suoraan auton luota tai kävelee sen minimimatkan kuvauspaikalle. Jos siis jaksaa vähän tallustaa kauemmas, saa melko varmasti olla kohtuullisen rauhassa. Tai ainakin saa otettua kuvat lopulta ilman "häiriöitä".
Kunto-ongelma, ja osittain edellä mainittu aikaongelma, saivat seuraavalla paikalla valitsemaan lyhyemmän ja kevyemmän reitin näköalapaikalle. Toki pidemmällä reissulla olisi päässyt ihan kaaren vierelle, mutta olisi vienyt aika monta tuntia. Nyt otin oppaiden mukaan reilun mailin mittaisen reitin. Jotenkin en ihan täysin tainnut ennen kiipeämistä tajuta, kuinka paljon noin 50 metrin korkeusero tarkoittaa. Mutta könyttyäni näköalapaikalle keuhkoja ja rinnasta ulos karannutta pumppua jotenkin mukana raahattuani taisin joten kuten tajuta.
Näköalat olivat ihan jees, mutta ilman kameran yllättävän hyvää zoomia en olisi varmaan saanut edes siedettäviä kuvia itse kivikaaresta. Oheisessa kuvassa ei olla maksimissa vaan enemmän tarkoitus on näyttää missä se kaari oikein oli ja minkä kokoisia ne oikein voivat olla (ne pienet pisteet siinä juurella on ihmisiä).
Jatkoin itseni rääkkäämistä (taitaa olla vähän mun NP-lomien tapana) myös seuraavalla kohteella, mutta tällä kertaa en alussa edes oikein tiennyt mihin olin ryhtymässä.
Lähdin lähestymään kohdetta ollutta kaarta hieman kauempana olleelta parkkipaikalta, mutta oppaan mukaan reitille ei olisi pitänyt tulla matkaa kuin ehkä mailin verran tasamaastoa. Taisin kuitenkin lukea karttoja vähän väärin tai paremminkin se maili taisi olla vain yhteen suuntaan ollut matka. Sen lisäksi olin lukevinani, että reitti olisi lapsillekin sopiva, mutta palattuani ja uudelleen luettuani oppaita, tajusin että se "lapsiystävällinen" osuus olikin eräs hyvin pieni mutka reitistä. Pitäisi kai lukea vähän paremmin näitä ohjeita tai sitten luin sen tahallani väärin.
En kyllä ole ihan varma olisinko jättänyt homman väliin siitä huolimatta. Hommaa olisi toki voinut helpottaa se jos olisi ollut vähän vilpoisempaa (nyt oli noin 30 astetta) ja jos maha ei olisi ruvennut kenkkuilemaan suurinpiirtein puolivälin kohdilla.
Jonkun matkaa kuvassa olevan kaaren ohitettuani, mahassa alkoi tuntua vähän siltä että olisi ihan kiva päästä vessaan tai jos oikein pahaksi menisi, niin jonnekin rauhalliseen puskan katveeseen. En oikein tiennyt mistä tällä kertaa ongelmat johtuivat, mielestäni en ollut hanavettä juonut, mutta joka tapauksessa oli aika tuskaiset tunnelmat kun yritin kiirehtiä leirintäalueelle, jonka tiesin olevan lähistöllä ja jossa tiesin olevan jonkinmoiset vessat (joiden toivoin myös toimivan). Etäisyydet vain tuntuivat tuossa tilassa olevan paljon pidemmät kuin ne varmasti oikeasti olivatkaan.
Kerkesin ja koppikin oli vapaana. Siellä sitten vietettiinkin aika pitkään seiniä tuijotellessa ja varmistaessa ettei samanlainen ongelma tulisi eteen loppumatkalla. Sillä siellä toisessa päässä ei pääsisi samanlaiseen paikkaan istumaan. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka olikin hieman hutera olo koko loppureitin ajan. Onneksi ei ollut kuitenkaan enää kiire mihinkään.
Pääsin "turvallisesti" takaisin autolle ja voi kuinka ihanalta se tuntuikaan päästä takaisin. Sai istua ilmastoidussa autossa... oijoi, kuinka ihanalta tommoinen pikkuasia voikaan tuntua.
Päivän ohjelma oli niinkin simppeli, kuin että tsekkaa Arches National Park.
Kaikin puolin koko Moabin seutu oli aika tutunoloista sekä New Mexicon reissulta, että parilta Grand Canyonin keikalta. Kun on tottunut Suomen vehreään luontoon, tuollainen aavikko parilla kivellä höystettynä, on perin kiehtovaa. Ainakin itse olen tykästynyt siihen, mutta siihen ehkä auttoi New Mexicon aika. Ymmärrän toki "aika paljon hiekkaa ja kiviä" kommentit.
Jotain "omaakin" tässä uudessa paikassa toki oli ja se hieman heijastuu tuossa puiston nimessäkin eli eri kokoiset ja vähän eri näköisetkin kivisillat.Useimpien National Parkien tavoin, tämäkin oli pääasiassa suunniteltu autolla nähtäväksi, mutta toki jättäen aktiivisemmille inehmoisille mahdollisuuden kävellä erilaisia ja eri mittaisia reittejä maastossa. Ikäväkseni huomasin, että itse asiassa kovin monet Archesin reiteistä olivat useamman tunnin mittaisia reittejä. Nämä eivät oikein sovi lyhyisiin vierailuihin, kun käytännössä voisin ehkä kävellä yhden kaksi reittiä päivässä. Eikä mun kuntokaan taitaisi riittää noihin pidempiin reissuihin. En aio heittää tekosyitä ohuesta ilmanalasta ja kuumasta ilmastosta.
Ekalla isommalla pysähdyspaikalla huomasin, että ilmeisesti konferenssiaika oli tehnyt tehtävänsä ja olin jo ekana lomapäivänä ihan täynnä muita ihmisiä. Ihan liikaa ja koko ajan väärässä paikassa, kun yritin ottaa kuvia. Onneksi suurin osa väestä ottaa joko kuvat suoraan auton luota tai kävelee sen minimimatkan kuvauspaikalle. Jos siis jaksaa vähän tallustaa kauemmas, saa melko varmasti olla kohtuullisen rauhassa. Tai ainakin saa otettua kuvat lopulta ilman "häiriöitä".
Kunto-ongelma, ja osittain edellä mainittu aikaongelma, saivat seuraavalla paikalla valitsemaan lyhyemmän ja kevyemmän reitin näköalapaikalle. Toki pidemmällä reissulla olisi päässyt ihan kaaren vierelle, mutta olisi vienyt aika monta tuntia. Nyt otin oppaiden mukaan reilun mailin mittaisen reitin. Jotenkin en ihan täysin tainnut ennen kiipeämistä tajuta, kuinka paljon noin 50 metrin korkeusero tarkoittaa. Mutta könyttyäni näköalapaikalle keuhkoja ja rinnasta ulos karannutta pumppua jotenkin mukana raahattuani taisin joten kuten tajuta.Näköalat olivat ihan jees, mutta ilman kameran yllättävän hyvää zoomia en olisi varmaan saanut edes siedettäviä kuvia itse kivikaaresta. Oheisessa kuvassa ei olla maksimissa vaan enemmän tarkoitus on näyttää missä se kaari oikein oli ja minkä kokoisia ne oikein voivat olla (ne pienet pisteet siinä juurella on ihmisiä).
Jatkoin itseni rääkkäämistä (taitaa olla vähän mun NP-lomien tapana) myös seuraavalla kohteella, mutta tällä kertaa en alussa edes oikein tiennyt mihin olin ryhtymässä.Lähdin lähestymään kohdetta ollutta kaarta hieman kauempana olleelta parkkipaikalta, mutta oppaan mukaan reitille ei olisi pitänyt tulla matkaa kuin ehkä mailin verran tasamaastoa. Taisin kuitenkin lukea karttoja vähän väärin tai paremminkin se maili taisi olla vain yhteen suuntaan ollut matka. Sen lisäksi olin lukevinani, että reitti olisi lapsillekin sopiva, mutta palattuani ja uudelleen luettuani oppaita, tajusin että se "lapsiystävällinen" osuus olikin eräs hyvin pieni mutka reitistä. Pitäisi kai lukea vähän paremmin näitä ohjeita tai sitten luin sen tahallani väärin.
En kyllä ole ihan varma olisinko jättänyt homman väliin siitä huolimatta. Hommaa olisi toki voinut helpottaa se jos olisi ollut vähän vilpoisempaa (nyt oli noin 30 astetta) ja jos maha ei olisi ruvennut kenkkuilemaan suurinpiirtein puolivälin kohdilla.
Jonkun matkaa kuvassa olevan kaaren ohitettuani, mahassa alkoi tuntua vähän siltä että olisi ihan kiva päästä vessaan tai jos oikein pahaksi menisi, niin jonnekin rauhalliseen puskan katveeseen. En oikein tiennyt mistä tällä kertaa ongelmat johtuivat, mielestäni en ollut hanavettä juonut, mutta joka tapauksessa oli aika tuskaiset tunnelmat kun yritin kiirehtiä leirintäalueelle, jonka tiesin olevan lähistöllä ja jossa tiesin olevan jonkinmoiset vessat (joiden toivoin myös toimivan). Etäisyydet vain tuntuivat tuossa tilassa olevan paljon pidemmät kuin ne varmasti oikeasti olivatkaan.Kerkesin ja koppikin oli vapaana. Siellä sitten vietettiinkin aika pitkään seiniä tuijotellessa ja varmistaessa ettei samanlainen ongelma tulisi eteen loppumatkalla. Sillä siellä toisessa päässä ei pääsisi samanlaiseen paikkaan istumaan. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka olikin hieman hutera olo koko loppureitin ajan. Onneksi ei ollut kuitenkaan enää kiire mihinkään.
Pääsin "turvallisesti" takaisin autolle ja voi kuinka ihanalta se tuntuikaan päästä takaisin. Sai istua ilmastoidussa autossa... oijoi, kuinka ihanalta tommoinen pikkuasia voikaan tuntua.
1. lokakuuta 2009
Ihana lento ja ikävä auto-ongelma
"Lähdin" siis Seattlesta klo 6.05 ja sää alkoi heti muuttua kaupungissa, sillä ennen tätä ei mun aikana kaupungissa ollut satanut (tai en ollut sitä huomannut). Lento Seattlesta suuntasi ensin kohti Denveriä, jossa vaihtoaikaa oli sopivasti. Mikä oli ihan hyvä, sillä johtuen aikaisesta lähdöstä en ollut tietenkään mitään aamiaista missään vaiheessa saanut. Lentokoneessakin oli vain juomatarjoilu.
Denverin aika tutulla lentokentällä jouduin pahan ongelman eteen, kun suurin osa ruokaa tarjoavista paikoista ei ensinnäkään tarjonnut mitään erityistä aamupalaa ja niissä joissa aamupalaa oli, se tarkoitti usein kahvia ja pullaa. Mikä ei oikein mulle sovi, kun ei kahvi maistu enkä edes USA:ssa asuessani oppinut syömään makeaa aamulla.
Näin ollen jouduin kääntymään periamerikkalaiseen vaihtoehtoon ja tilasin McDonaldsista "Big Breakfast Platterin" ja appelsiinimehun. Yllätyksekseni se ei ollut "big", ainoastaan OJ oli amerikan kokoa.
Denver oli tosiaan vain välietappi matkallani kohti loman ensimmäistä kohdetta. Moab on pieni kaupunki Utahin kaakkoiskulmassa. Itselleni tarpeeksi mielenkiintoiseksi sen teki lähistön kansallispuistot, joissa en jostain syystä käynyt New Mexicossa asuessani.
Olin varannut lentoni Moabin lähimmälle lentokentälle (Canyonlands Field, CNY), jonka pienuudesta olin saanut jotain viitteitä jo varausvaiheessa. Lentoja varatessani olin huomannut, että kovin usein ei lentoja CNY:hin ollut ja jokaisessa vaihtoehdossa lentokoneena oli propellimoottorinen kone. Kuvittelin sen kuitekin vähän isommaksi kuin mitä se lopulta oli.
Matkustajia maksimissaan 19, henkilökuntaa 2 (eli lentäjät), ei mitään tarjoilua ja ei vessaa. Mutta mitä siitä, se oli aivan mahtavaa!
Kone lensi matalammalla kuin isot koneet ja kun reitti oli Kalliovuorten yli, olivat näkymät todella hienot. Ennen vanhaan lentoja Moabista on ollut myös Arizonaan Pageen. Tämä reitti kulki suoraan Grand Canyonin yli ja näkymät ovat siis olleet vielä tätäkin reissua hulppeammat. Sain myöhemmin kuulla, että pienen koneen ja kentän valinta olivat kaikin tavoin hyviä, toki vähän kuumotusta aiheuttavia. Lentäjät ovat kuulemma käytännössä katsoen harjoittelijoita, jotka saavat tärkeitä lentotunteja ja joille ei makseta oikeastaan yhtään mitään. Tuen siis nuoria lentäjiä, valitessani lentää suoraan Moabiin. Hyvä minä!
Moabin kenttä, siis Canyonlands Field, oli siis todella pieni. Lentokenttärakennus oli yksi rakennus.
Lähdettyäni sieltä pois, huomasin että virallisesti kone lähti portilta 2. Luulen kyllä että olivat ihan vitsillä laittaneet portin numeron kakkoseksi. Kaikki muut ovet olivat kuitenkin vapaassa käytössä. Turvatarkastuksen jälkeen, odottelutila oli muuten verkolla rajattu alue pihalla.
Saapuvat matkatavaratkin rullattiin kärryillä rakennuksen eteen pihalle. Ihana kenttä! Mä haluan matkustaa jatkossakin matkustaa pikkukentille.
Ihanuudet kaikkosivat vähäksi aikaa, kun jouduin kentän pienuudesta johtuvien realiteettien eteen. Hommahan oli niin, etten saanut varattua itselleni vuokra-autoa kentältä, koska siellä toimi tasan yksi vuokraamo. Se oli sattumoisin myös koko Moabin ainoa "tunnettu" vuokraamo ja heillä oli laivueessaan noin 20 autoa.
Olin kuitenkin meilaillut etukäteen hotellin pitäjän kanssa, joka osasi kertoa, että kävelymatkan päässä hotellilta oli eräs autokorjaamo, joka sivutoimena myös vuokrasi autoja. Tämä kuulosti hyvältä ja kun sain järkättyä itselleni myös kyydin kentältä hotellille, luulin että kaikki oli hyvin.
Kuten arvattua, ongelmia oli kuitenkin tiedossa. Kun oli saanut vietyä tavarat hotellille ja käveltyä ehkä kilometrin autokorjaamolle, huomasin sen olevan kiinni. Ainakin siis kaikki ovet olivat suljettuja ja kukaan ei vastannut koputuksiin. Hetken aikaa odottelin talon edessä olleella penkillä, mutta kun mitään ei tapahtunut päätin ottaa käyttöön suunnitelma B:n.
Olin hotellin pitäjän kanssa jutellut tästä autoasiasta ja hän oli antanut vaihtoehdoksi jeepin vuokrausta. Moab kun sattuu olemaan aika suosittu off-road-autoilupaikka (en tiennyt ennen sinne menoa) ja jeeppi-vuokraamoja löytyi useita. Kiinni ollutta vuokraamoa vastapäätä löytyi yksi semmoinen ja menin kyselemään tilannetta. Ongelma jeepissä oli se, että se maksoi melkoisesti enemmän kuin tavallinen auto ja kun reissuni muutenkin maksoi aika paljon ja koska en ollut ajatellut ajaa missään ojassa, niin olisin mieluusti ottanut tavallisen auton.
Mutta jos autoja ei ollut saatavilla voisin maksaa vähän enemmänkin. Ongelmat eivät kuitenkin poistuneet, sillä tässä vuokraamossa kerrottiin, että mielellään he jeepin mulle vuokraisivat, mutta koska olen ulkomaalainen, asia ei ollut niin simppeli.
Jeeppiä varten tarvitsin nimittäin autonkin kattavan vakuutuksen ja Amerikassa vakuutukset menee vissiin niin, että se kattaa myös minkä tahansa ajamani menopelin, ei pelkästään sitä tiettyä autoa. Mutta eihän mun matkavakuutus mitään semmoisia tee. Eli he eivät lain puitteissa saisi vuokrata jeeppiä mulle.
Onneksi Moab on pieni paikka ja vuokraamon setä tiesi kertoa, että kaupungista löytyy yksi ja tasan yksi paikka joka pystyy myöntämään normaaleista autovuokraamoista tuttuja lisämaksullisia vakutuuksia vuokrauksen yhteydessä. Sain osoitteen ja suunnan.
Kävelin pari mailia toiseen suuntaan (siis takaisin hotellini suuntaan) ja löysinkintuon kyseisen vuokraamon. He tosiaankin pystyivät vuokraamaan mulle jeepin ja antamaan siihen lain vaatiman vakuutuksen. Hiphei!
Ongelmaksi voisi ajatella kuitenkin sen, että jo heidän normaali vuokrahinta on melkein tuplaten sen mitä siinä ekassa vuokraamossa ja toiseksi se vakuutus nosti koko homman hintaa siitäkin ylöspäin. Mutta tämä kun oli käytännössä mun ainoa mahdollisuus saada pyörät alleni, joten päätin olla murehtimatta raha-asioista tällä kertaa ja sanoin jes.
Tähän koko autoasiaan oli tosiaan kulunut pari kolme tuntia enemmän kuin olin toivonut, mutta päätin silti yrittää ottaa siitä kaiken irti ja lähdin iltapäiväkierrokselle.
Ensiksi hommasin vuosikortin kansallispuistoihin, jolloin mun ei tarvitse enää koko reissun aikana (tai siis koko vuoteen) maksaa mitään sisäänpääsymaksuja puistoihin.
Ainiin, jos joku on menossa USA:aan ja haluaisi mennä National Parkeissa käymään, niin mun korttiin voi allekirjoituksella saada toisenkin käyttäjän.
Kortin hommattuani suuntasin pikavisiitille Canyonlands puistoon. Sen sanotaan olevan "kuin Grand Canyon, mutta pienempi ja helpommin lähestyttävä". Rehellisesti täytyy myöntää, että näin asia onkin ja siellä on toki hienoja maisemia, mutta...
...mua ei se GC:n suuruus haittaa, itse asiassa se on mun mielestä koko paikan pointti. Näin ollen en oikein innostunut Canyonlandsista, mutta sehän ei kuvien ottamista estänyt ja parit otokset on ihan kelvollisiakin.
Se "helpommin lähestyttävä" on sekin totta ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että monissa kanjoneissa pääsee ajamaan, kunhan menopelissä on maanvaraa riittävästi ja neliveto. Vähän niinkuin mun ökyhintaisessa jeepissäni.
Mä jätin tuon kuitenkin väliin, pääasiassa sen takia, että mun selkä oli kipeä jo ihan tiellä ajosta ja toisekseen, koska en oikein halunnut lähteä tommoisille reissuille yksin. Eli ei toisin sanoen napannut tällä kertaa.
Denverin aika tutulla lentokentällä jouduin pahan ongelman eteen, kun suurin osa ruokaa tarjoavista paikoista ei ensinnäkään tarjonnut mitään erityistä aamupalaa ja niissä joissa aamupalaa oli, se tarkoitti usein kahvia ja pullaa. Mikä ei oikein mulle sovi, kun ei kahvi maistu enkä edes USA:ssa asuessani oppinut syömään makeaa aamulla.
Näin ollen jouduin kääntymään periamerikkalaiseen vaihtoehtoon ja tilasin McDonaldsista "Big Breakfast Platterin" ja appelsiinimehun. Yllätyksekseni se ei ollut "big", ainoastaan OJ oli amerikan kokoa.
Denver oli tosiaan vain välietappi matkallani kohti loman ensimmäistä kohdetta. Moab on pieni kaupunki Utahin kaakkoiskulmassa. Itselleni tarpeeksi mielenkiintoiseksi sen teki lähistön kansallispuistot, joissa en jostain syystä käynyt New Mexicossa asuessani.
Olin varannut lentoni Moabin lähimmälle lentokentälle (Canyonlands Field, CNY), jonka pienuudesta olin saanut jotain viitteitä jo varausvaiheessa. Lentoja varatessani olin huomannut, että kovin usein ei lentoja CNY:hin ollut ja jokaisessa vaihtoehdossa lentokoneena oli propellimoottorinen kone. Kuvittelin sen kuitekin vähän isommaksi kuin mitä se lopulta oli.
Matkustajia maksimissaan 19, henkilökuntaa 2 (eli lentäjät), ei mitään tarjoilua ja ei vessaa. Mutta mitä siitä, se oli aivan mahtavaa!Kone lensi matalammalla kuin isot koneet ja kun reitti oli Kalliovuorten yli, olivat näkymät todella hienot. Ennen vanhaan lentoja Moabista on ollut myös Arizonaan Pageen. Tämä reitti kulki suoraan Grand Canyonin yli ja näkymät ovat siis olleet vielä tätäkin reissua hulppeammat. Sain myöhemmin kuulla, että pienen koneen ja kentän valinta olivat kaikin tavoin hyviä, toki vähän kuumotusta aiheuttavia. Lentäjät ovat kuulemma käytännössä katsoen harjoittelijoita, jotka saavat tärkeitä lentotunteja ja joille ei makseta oikeastaan yhtään mitään. Tuen siis nuoria lentäjiä, valitessani lentää suoraan Moabiin. Hyvä minä!
Moabin kenttä, siis Canyonlands Field, oli siis todella pieni. Lentokenttärakennus oli yksi rakennus.
Lähdettyäni sieltä pois, huomasin että virallisesti kone lähti portilta 2. Luulen kyllä että olivat ihan vitsillä laittaneet portin numeron kakkoseksi. Kaikki muut ovet olivat kuitenkin vapaassa käytössä. Turvatarkastuksen jälkeen, odottelutila oli muuten verkolla rajattu alue pihalla.Saapuvat matkatavaratkin rullattiin kärryillä rakennuksen eteen pihalle. Ihana kenttä! Mä haluan matkustaa jatkossakin matkustaa pikkukentille.
Ihanuudet kaikkosivat vähäksi aikaa, kun jouduin kentän pienuudesta johtuvien realiteettien eteen. Hommahan oli niin, etten saanut varattua itselleni vuokra-autoa kentältä, koska siellä toimi tasan yksi vuokraamo. Se oli sattumoisin myös koko Moabin ainoa "tunnettu" vuokraamo ja heillä oli laivueessaan noin 20 autoa.Olin kuitenkin meilaillut etukäteen hotellin pitäjän kanssa, joka osasi kertoa, että kävelymatkan päässä hotellilta oli eräs autokorjaamo, joka sivutoimena myös vuokrasi autoja. Tämä kuulosti hyvältä ja kun sain järkättyä itselleni myös kyydin kentältä hotellille, luulin että kaikki oli hyvin.
Kuten arvattua, ongelmia oli kuitenkin tiedossa. Kun oli saanut vietyä tavarat hotellille ja käveltyä ehkä kilometrin autokorjaamolle, huomasin sen olevan kiinni. Ainakin siis kaikki ovet olivat suljettuja ja kukaan ei vastannut koputuksiin. Hetken aikaa odottelin talon edessä olleella penkillä, mutta kun mitään ei tapahtunut päätin ottaa käyttöön suunnitelma B:n.
Olin hotellin pitäjän kanssa jutellut tästä autoasiasta ja hän oli antanut vaihtoehdoksi jeepin vuokrausta. Moab kun sattuu olemaan aika suosittu off-road-autoilupaikka (en tiennyt ennen sinne menoa) ja jeeppi-vuokraamoja löytyi useita. Kiinni ollutta vuokraamoa vastapäätä löytyi yksi semmoinen ja menin kyselemään tilannetta. Ongelma jeepissä oli se, että se maksoi melkoisesti enemmän kuin tavallinen auto ja kun reissuni muutenkin maksoi aika paljon ja koska en ollut ajatellut ajaa missään ojassa, niin olisin mieluusti ottanut tavallisen auton.
Mutta jos autoja ei ollut saatavilla voisin maksaa vähän enemmänkin. Ongelmat eivät kuitenkin poistuneet, sillä tässä vuokraamossa kerrottiin, että mielellään he jeepin mulle vuokraisivat, mutta koska olen ulkomaalainen, asia ei ollut niin simppeli.
Jeeppiä varten tarvitsin nimittäin autonkin kattavan vakuutuksen ja Amerikassa vakuutukset menee vissiin niin, että se kattaa myös minkä tahansa ajamani menopelin, ei pelkästään sitä tiettyä autoa. Mutta eihän mun matkavakuutus mitään semmoisia tee. Eli he eivät lain puitteissa saisi vuokrata jeeppiä mulle.
Onneksi Moab on pieni paikka ja vuokraamon setä tiesi kertoa, että kaupungista löytyy yksi ja tasan yksi paikka joka pystyy myöntämään normaaleista autovuokraamoista tuttuja lisämaksullisia vakutuuksia vuokrauksen yhteydessä. Sain osoitteen ja suunnan.
Kävelin pari mailia toiseen suuntaan (siis takaisin hotellini suuntaan) ja löysinkintuon kyseisen vuokraamon. He tosiaankin pystyivät vuokraamaan mulle jeepin ja antamaan siihen lain vaatiman vakuutuksen. Hiphei!
Ongelmaksi voisi ajatella kuitenkin sen, että jo heidän normaali vuokrahinta on melkein tuplaten sen mitä siinä ekassa vuokraamossa ja toiseksi se vakuutus nosti koko homman hintaa siitäkin ylöspäin. Mutta tämä kun oli käytännössä mun ainoa mahdollisuus saada pyörät alleni, joten päätin olla murehtimatta raha-asioista tällä kertaa ja sanoin jes.
Tähän koko autoasiaan oli tosiaan kulunut pari kolme tuntia enemmän kuin olin toivonut, mutta päätin silti yrittää ottaa siitä kaiken irti ja lähdin iltapäiväkierrokselle.Ensiksi hommasin vuosikortin kansallispuistoihin, jolloin mun ei tarvitse enää koko reissun aikana (tai siis koko vuoteen) maksaa mitään sisäänpääsymaksuja puistoihin.
Ainiin, jos joku on menossa USA:aan ja haluaisi mennä National Parkeissa käymään, niin mun korttiin voi allekirjoituksella saada toisenkin käyttäjän.
Kortin hommattuani suuntasin pikavisiitille Canyonlands puistoon. Sen sanotaan olevan "kuin Grand Canyon, mutta pienempi ja helpommin lähestyttävä". Rehellisesti täytyy myöntää, että näin asia onkin ja siellä on toki hienoja maisemia, mutta...
...mua ei se GC:n suuruus haittaa, itse asiassa se on mun mielestä koko paikan pointti. Näin ollen en oikein innostunut Canyonlandsista, mutta sehän ei kuvien ottamista estänyt ja parit otokset on ihan kelvollisiakin.Se "helpommin lähestyttävä" on sekin totta ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että monissa kanjoneissa pääsee ajamaan, kunhan menopelissä on maanvaraa riittävästi ja neliveto. Vähän niinkuin mun ökyhintaisessa jeepissäni.
Mä jätin tuon kuitenkin väliin, pääasiassa sen takia, että mun selkä oli kipeä jo ihan tiellä ajosta ja toisekseen, koska en oikein halunnut lähteä tommoisille reissuille yksin. Eli ei toisin sanoen napannut tällä kertaa.
30. syyskuuta 2009
Young and unexperienced
USA:n kiertueeni alkoi työosuudella, joka ei tässä tapauksessa ollut mikään paha rasti. Kyseessä kun oli vanhojen tuttujen tapaamista Flow-3D World Users Conference:n merkeissä Seattlessa. Eli toisin sanoen käyttämäni mallinnussoftan käyttäjäkonferenssi, jossa aiempien vuosien perusteella kuullaan puolet ajasta esityksiä patojen suunnittelusta, niiden vaikutuksesta jokien virtauksiin ja kalojen käyttäytymiseen ("those dam presentations", kuten eräs näistä esittäjistä vitsikkäästi asian laittoi). Näin niinkuin vähän kärjistetysti. Vuosien mittaan on alkanut tuntua siltä, että tommoisia simulointeja voisi olla ihan kiva joskus tehdä eli aivopesu on toiminut aika hyvin.
Kuten yleensäkin konferensseissa, päivät oli pakattu oikestaan niin täyteen kuin vain järkevästi oli mahdollista. Näin ollen tiesin, ettei konf.päivinä kerkeisi mitään kaupungista näkemään, joten yritin olla fiksu ja matkustin paikalle jo pari päivää ennen ohjelman alkua. Suunnitelmat eivät nyt kuitenkaan aina tunnu toteutuvan...
Matkustin maanantaina ja koska lähtö Helsinki-Vantaalta oli aika aikaisin (6.45) ja kun pakkaaminen oli erinäisistä jutuista johtuen vähän myöhässä, en tullut nukkuneeksi edellisenä yönä käytännössä lainkaan. Kun matkustaminen Helsingistä Seattleen kesti melkoisen kauan ja kun jostain syystä en tälläkään kertaa pystynyt nukkumaan koneessa (vaikka yleensä jos olen tosi väsynyt, siihen pystyn), ei ollut ehkä kovin suuri yllätys, että vähän väsytti kun saavuin hotellille.
Ratkaistakseni tämän väsyongelman ja suunnitelmien välisen ristiriidan, päätin ottaa pienet parin tunnin nokoset ja lähteä sitten vilkuilemaan ympärilleni. Kello oli noin kaksi iltapäivällä, kun ummistin silmät. Kun avasin ne, ihmettelin ensin miksi ulkona on niin pimeää ja sitten aavistelin pahinta. Kyllä, olin nukkunut vähän enemmän kuin sen kaksi tuntia ja kello oli nyt kolme aamuyöllä!
Vähät välitin siitä, että päivä oli "hukattu", laitoin kellon herättämään ja jatkoin unia. Joo, mä pystyn nukkumaan ihan käsittämättömiä aikoja...
Heräsin sitten ihan kellon mukaan aamiaiselle, joka ei muuten kuulunut hotellin hintaan. Päätin käyttää hotellin yhteydessä olevan ravintolan tarjontaa hyväkseni ja aamiainen osoittautuikin hyväksi, mutta hieman liian kalliiksi. Voi myös olla, että joko tuossa aamiaisessa oli jotain vikaa tai sitten vatsani ei ollut vielä oikein toipunut kaikesta matkustamisen stressistä. Hotellihuoneeseen päästyäni ja juuri ulkosalle lähtöä valmistellessani, vatsa kertoi että kannattaa muuten juuri nyt juosta pöntölle.
Sängyn ja vessan väliä juoksentelinkin sitten aika monta tuntia ennen kuin Imodium(R) kunnolla pääsi vauhtiin. Siinä vaiheessa olikin sitten vähän into hiipunut mistään mukavasta kaupungin katselusta ja päätin pitää toisenlaista lomaa. Siinä se toinenkin ja viimeinen kokonainen vapaapäivä Seattlessa hurahtikin kuin siivillä. Nyt jo vähän harmitti.
Kolmantena päivänä alkoikin konferenssi, mutta onneksi vähän vapaammissa merkeissä eli vuorossa oli kaksi training class:iä. Käytännössä näissä siis demottiin softan uusia ominaisuuksia. Omaksi onnekseni ensimmäinen sessio oli lisämaksullinen ja koska se ei käsitellyt minua koskevia ominaisuuksia, en ollut osallistumassa siihen. Sen sijaan hyödynsin tämän session alussa ollutta aamiaistarjoilua (johon en olisi siis ihan virallisesti ollut oikeutettu, onneksi kiltti Amanda antoi mun kuitenkin siitä syödä) ja täysin vatsoin päätin hyödyntää aamupäivän niin hyvin kuin vain mahdollista.
Koska aikaa oli rajoitetusti, päätin suunnata vain Seattlen tunnetuimmalle maamerkille ja sen ympäristöön. Tämä maamerkki on tietenkin siis Space Needle.
Matkan neulalle tein historiallisella nähtävyydellä, eli MonoRailillä. Kummatkin (Needle ja Rail) valmistuivat Seattlen maailmannäyttelyyn vuodeksi 1962. Juna ei ollut kovin kummoinen (en kyllä odottanutkaan), mutta tornista avautui ihan kivat näkymät ympäristöön. Ikävä kyllä päivä oli sitten ainoa pilvinen päivä mun vierailun aikana, joten lähistön korkein vuori Mount Rainier ei tietenkään näkynyt ("mount rainier from seattle" kuvahaulla saa semmoisia klassisia näkymiä, jotka multa jäi ottamatta). Mutta mitäs tuosta valittamaan, oma vika kun väsyttää ja masu ei kestä.
Space Needlen ympärillä on alue, jota Seattle Centeriksi kutsutaan. Se sisältää huvipuistoa ja muuta viihdykettä. Itse suuntasin vähäisen aikani jatkoksi kahteen museoon tai paremminkin näyttelyyn.
Ensimmäinen oli Experience Music Project, joka on Paul Allenin (Microsoft, you know) rahoittama Seattlen musiikilliseen historiaan keskittyvä näyttely. Sen vetonauloina on esim. useat Jimi Hendrixin kitarat ja hotellien lautasliinoja, joihin Hendrix on hahmotellut biisien sanoja. Toki näyttelyissä käytiin kaikki muutkin tärkeimmät Seattle-bändit historian varrelta. Ihan mielenkiintoinen paikka, kovin pieni mun mielestä.
Toinen näyttely oli käytännössä saman katon alla ja sinne pääsi samalla lipun hinnallakin. Paikka oli Science Fiction Museum and Hall of Fame. Ei varmaan tarvitse paljoa selittää : paljon alkuperäistä "roinaa" monista eri scifi-leffoista ja sarjoista. Samalla tavalla pieni kuin Experience Music Project ja samalla tavalla ihan kiva paikka.
Aika kuitenkin loppui siis kesken ennen konferenssin kunnon alkua. Seuraavat päivät menivät esityksiä kuunnellen ja iltaisin ollessa sosiaalinen. Ekana iltana oli virallinen vastaanotto, johon kuuluivat parit ilmaiset juomat, jonka jälkeen jatkoimme valitulla porukalla syömään. Toisena iltana oli taasen järjestäjien tarjoama illallinen. Tämän aikana sekosimme tyhjennettyjen viinipullojen määrässä, tyhjennysvastuussa käytännössä kaksi suomalaista ja yksi puolalainen konferenssiosallistuja.
Konferenssin loputtua iltapäivä hurahti syödessä ja aikaisin nukkumaan mennessä, koska seuraavana aamuna oli edessä aikainen lento loman viettoon!
"Heräsin" ja kirjauduin pois hotellista klo 4 aamulla. Yllätyksekseni toinen konferenssiin osallistunut kaveri oli lähdössä lentokentälle samaan aikaan ja sain vähän herättyä siinä jutellessamme.
Loma alkoi ihan käytännössä, kun lento lähti Seattlesta klo 6.05 kohti uusia kaupunkeja. Tai niin tietenkin haluan kaikille uskotella. Loppujen lopuksi tähän mennessä ainoa kuva, jossa minua näkyy on otettu Seattlessa.
Eli voi ollakin, että en lähtenyt Seattlesta minnekään, vaan jäin sinne kittaamaan kaljaa tai sitten olen jo tullutkin Suomeen ja haluan vain kaikkien luulevan, että olen USA:ssa...
Kuten yleensäkin konferensseissa, päivät oli pakattu oikestaan niin täyteen kuin vain järkevästi oli mahdollista. Näin ollen tiesin, ettei konf.päivinä kerkeisi mitään kaupungista näkemään, joten yritin olla fiksu ja matkustin paikalle jo pari päivää ennen ohjelman alkua. Suunnitelmat eivät nyt kuitenkaan aina tunnu toteutuvan...
Matkustin maanantaina ja koska lähtö Helsinki-Vantaalta oli aika aikaisin (6.45) ja kun pakkaaminen oli erinäisistä jutuista johtuen vähän myöhässä, en tullut nukkuneeksi edellisenä yönä käytännössä lainkaan. Kun matkustaminen Helsingistä Seattleen kesti melkoisen kauan ja kun jostain syystä en tälläkään kertaa pystynyt nukkumaan koneessa (vaikka yleensä jos olen tosi väsynyt, siihen pystyn), ei ollut ehkä kovin suuri yllätys, että vähän väsytti kun saavuin hotellille.
Ratkaistakseni tämän väsyongelman ja suunnitelmien välisen ristiriidan, päätin ottaa pienet parin tunnin nokoset ja lähteä sitten vilkuilemaan ympärilleni. Kello oli noin kaksi iltapäivällä, kun ummistin silmät. Kun avasin ne, ihmettelin ensin miksi ulkona on niin pimeää ja sitten aavistelin pahinta. Kyllä, olin nukkunut vähän enemmän kuin sen kaksi tuntia ja kello oli nyt kolme aamuyöllä!
Vähät välitin siitä, että päivä oli "hukattu", laitoin kellon herättämään ja jatkoin unia. Joo, mä pystyn nukkumaan ihan käsittämättömiä aikoja...
Heräsin sitten ihan kellon mukaan aamiaiselle, joka ei muuten kuulunut hotellin hintaan. Päätin käyttää hotellin yhteydessä olevan ravintolan tarjontaa hyväkseni ja aamiainen osoittautuikin hyväksi, mutta hieman liian kalliiksi. Voi myös olla, että joko tuossa aamiaisessa oli jotain vikaa tai sitten vatsani ei ollut vielä oikein toipunut kaikesta matkustamisen stressistä. Hotellihuoneeseen päästyäni ja juuri ulkosalle lähtöä valmistellessani, vatsa kertoi että kannattaa muuten juuri nyt juosta pöntölle.
Sängyn ja vessan väliä juoksentelinkin sitten aika monta tuntia ennen kuin Imodium(R) kunnolla pääsi vauhtiin. Siinä vaiheessa olikin sitten vähän into hiipunut mistään mukavasta kaupungin katselusta ja päätin pitää toisenlaista lomaa. Siinä se toinenkin ja viimeinen kokonainen vapaapäivä Seattlessa hurahtikin kuin siivillä. Nyt jo vähän harmitti.
Kolmantena päivänä alkoikin konferenssi, mutta onneksi vähän vapaammissa merkeissä eli vuorossa oli kaksi training class:iä. Käytännössä näissä siis demottiin softan uusia ominaisuuksia. Omaksi onnekseni ensimmäinen sessio oli lisämaksullinen ja koska se ei käsitellyt minua koskevia ominaisuuksia, en ollut osallistumassa siihen. Sen sijaan hyödynsin tämän session alussa ollutta aamiaistarjoilua (johon en olisi siis ihan virallisesti ollut oikeutettu, onneksi kiltti Amanda antoi mun kuitenkin siitä syödä) ja täysin vatsoin päätin hyödyntää aamupäivän niin hyvin kuin vain mahdollista.
Koska aikaa oli rajoitetusti, päätin suunnata vain Seattlen tunnetuimmalle maamerkille ja sen ympäristöön. Tämä maamerkki on tietenkin siis Space Needle.
Matkan neulalle tein historiallisella nähtävyydellä, eli MonoRailillä. Kummatkin (Needle ja Rail) valmistuivat Seattlen maailmannäyttelyyn vuodeksi 1962. Juna ei ollut kovin kummoinen (en kyllä odottanutkaan), mutta tornista avautui ihan kivat näkymät ympäristöön. Ikävä kyllä päivä oli sitten ainoa pilvinen päivä mun vierailun aikana, joten lähistön korkein vuori Mount Rainier ei tietenkään näkynyt ("mount rainier from seattle" kuvahaulla saa semmoisia klassisia näkymiä, jotka multa jäi ottamatta). Mutta mitäs tuosta valittamaan, oma vika kun väsyttää ja masu ei kestä.
Space Needlen ympärillä on alue, jota Seattle Centeriksi kutsutaan. Se sisältää huvipuistoa ja muuta viihdykettä. Itse suuntasin vähäisen aikani jatkoksi kahteen museoon tai paremminkin näyttelyyn.Ensimmäinen oli Experience Music Project, joka on Paul Allenin (Microsoft, you know) rahoittama Seattlen musiikilliseen historiaan keskittyvä näyttely. Sen vetonauloina on esim. useat Jimi Hendrixin kitarat ja hotellien lautasliinoja, joihin Hendrix on hahmotellut biisien sanoja. Toki näyttelyissä käytiin kaikki muutkin tärkeimmät Seattle-bändit historian varrelta. Ihan mielenkiintoinen paikka, kovin pieni mun mielestä.
Toinen näyttely oli käytännössä saman katon alla ja sinne pääsi samalla lipun hinnallakin. Paikka oli Science Fiction Museum and Hall of Fame. Ei varmaan tarvitse paljoa selittää : paljon alkuperäistä "roinaa" monista eri scifi-leffoista ja sarjoista. Samalla tavalla pieni kuin Experience Music Project ja samalla tavalla ihan kiva paikka.Aika kuitenkin loppui siis kesken ennen konferenssin kunnon alkua. Seuraavat päivät menivät esityksiä kuunnellen ja iltaisin ollessa sosiaalinen. Ekana iltana oli virallinen vastaanotto, johon kuuluivat parit ilmaiset juomat, jonka jälkeen jatkoimme valitulla porukalla syömään. Toisena iltana oli taasen järjestäjien tarjoama illallinen. Tämän aikana sekosimme tyhjennettyjen viinipullojen määrässä, tyhjennysvastuussa käytännössä kaksi suomalaista ja yksi puolalainen konferenssiosallistuja.
Konferenssin loputtua iltapäivä hurahti syödessä ja aikaisin nukkumaan mennessä, koska seuraavana aamuna oli edessä aikainen lento loman viettoon!
"Heräsin" ja kirjauduin pois hotellista klo 4 aamulla. Yllätyksekseni toinen konferenssiin osallistunut kaveri oli lähdössä lentokentälle samaan aikaan ja sain vähän herättyä siinä jutellessamme.
Loma alkoi ihan käytännössä, kun lento lähti Seattlesta klo 6.05 kohti uusia kaupunkeja. Tai niin tietenkin haluan kaikille uskotella. Loppujen lopuksi tähän mennessä ainoa kuva, jossa minua näkyy on otettu Seattlessa.
Eli voi ollakin, että en lähtenyt Seattlesta minnekään, vaan jäin sinne kittaamaan kaljaa tai sitten olen jo tullutkin Suomeen ja haluan vain kaikkien luulevan, että olen USA:ssa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)