Niille jotka eivät vielä asiasta tienneet, niin tuo pitkä USA:n reissu josta kirjoittelin aiemmin ei tosiaan jäänyt tämän vuoden viimeiseksi ulkomaan työreissuksi. Lähdin nimittäin alle kuukausi tuolta palattuani sinne takaisin. Ei toki samaan paikkaan. Tällä kertaa kohde oli enemmän itärannikon suunnassa, eli vanha "tuttu" Pittsburgh.
Matkalla ei tapahtunut suurempia hankaluuksia, mutta monia mainitsemisen arvoisia pikkujuttuja senkin edestä. Ensimmäiseen asiaan törmäsin jo Seattlen matkalla, koska silloinkin lentelin Amsterdamin kautta.
Mielestäni esimerkiksi Helsinki-Vantaalta suoraan Amerikan maahan lennettäessä ei lähtö eroa kovinkaan paljoa Eurooppaan lentelystä. Mitä nyt passia katsotaan ja lähtöselvityksessä kysytään oleskeluosoitetta USA:ssa, jne. Mutta Amsterdamissa on nyt kaksi kertaa lähtö sisältänyt eriskummallisen kuulustelun. Eli lähtöportilla ei päästäkään suoraan odottelemaan lentoa vaan...
Ensinnäkin jonotellaan, että päästään lentokenttähenkilökunnan kanssa keskustelemaan. Ne kyselevät olenko pakannut itse laukkuni, mitä olen maahan menossa tekemään, kuinka paljon maksoin lentolipuista, olenko kuljettamassa ruokaa mukanani ja muuta omituista. Koska kysely vaikuttaa miniversiolta USA:n maahantuloselvityksestä, epäilen että he haluavat karsia mahdollisesti USA:ssa käännytettävät jo tässä vaiheessa pois. Mutta silti juttu on mun mielestä ihan turhaa, kaiken lisäksi "kuulustelun" jälkeen joudutaan menemään vielä turvatarkastuksen läpi. Ihan turhaa sekin, kun yksi on jo tehty lentokentälle tultaessa.
Ja kaiken tämän lisäksi ne menevät vielä laittamaan perhanan tarran passiin!
Mielestäni esimerkiksi Helsinki-Vantaalta suoraan Amerikan maahan lennettäessä ei lähtö eroa kovinkaan paljoa Eurooppaan lentelystä. Mitä nyt passia katsotaan ja lähtöselvityksessä kysytään oleskeluosoitetta USA:ssa, jne. Mutta Amsterdamissa on nyt kaksi kertaa lähtö sisältänyt eriskummallisen kuulustelun. Eli lähtöportilla ei päästäkään suoraan odottelemaan lentoa vaan...
Ensinnäkin jonotellaan, että päästään lentokenttähenkilökunnan kanssa keskustelemaan. Ne kyselevät olenko pakannut itse laukkuni, mitä olen maahan menossa tekemään, kuinka paljon maksoin lentolipuista, olenko kuljettamassa ruokaa mukanani ja muuta omituista. Koska kysely vaikuttaa miniversiolta USA:n maahantuloselvityksestä, epäilen että he haluavat karsia mahdollisesti USA:ssa käännytettävät jo tässä vaiheessa pois. Mutta silti juttu on mun mielestä ihan turhaa, kaiken lisäksi "kuulustelun" jälkeen joudutaan menemään vielä turvatarkastuksen läpi. Ihan turhaa sekin, kun yksi on jo tehty lentokentälle tultaessa.
Ja kaiken tämän lisäksi ne menevät vielä laittamaan perhanan tarran passiin!
Tarra on pieni, mutta se on niitä liian tuhdilla liimalla varustettuja joihin usein törmää levyjen hintalappujen kohdalla. Ainakaan mä en saanut tarraa irti ilman, että passiin jää ikävä liimainen alue jälkeen. Ottaa päähän tommoinen passin pilaaminen (varsinkin kun oma passini ihan kiilteli uututtaan ennen ekaa Amsterdamin keikkaa)!
Itse lentäminenkin oli myös aika seikkailu tällä kertaa. Kone oli ensinnäkin omasta mielestäni aikalailla liian ahdas noinkin pitkälle lentoreitille. Hyvä kun mahduin istumaan paikalle, kun polvet ottivat niin pahasti kiinni edessä olevaan penkkiin. Tarkoitus oli viimeistellä konferenssiesitystä, mutta en saanut ahdettua kannettavaa syliini siten että olisin sen ruutua pystynyt lukemaan, joten sekin jäi tekemättä. Se itse seikkailun tuntu tuli siitä, että en muista milloin olisi viimeksi ollut niin kovaa turbulenssia reissussa. Kone heilui aika runsaasti aika monta tuntia matkasta!
USA:n ensimmäinen pysähdyskenttä oli Newark, siinä New Yorkin kupeessa. Maahantulo on aina erittäin mielenkiintoinen, kuten tätä blogia lukiessakin on ehkä selvinnyt. Kuten saatatte ehkä tietää, nykyään USA:an tulevilta otetaan sormenjäljet kaikista sormista ja sen lisäksi vielä valokuva maahantuloselvityksen yhteydessä.
Nähtävästi aktiivisella USA:n matkailulla saa jotain etuja itselleen. Olin oman vuoroni yhteydessä ennättänyt jo vastailla niihin normaaleihin kysymyksiin (miksi olet tänne tulossa, mitä töitä teet kotimaassasi, jne.) ja valokuvakin oli otettu, kun tulikin outo kysymys : milloin olet viimeksi ollut USA:ssa?
Rehellisesti kerrottuani, mulle sanottiin ettei mitään sormenjälkiä tarvitsekaan antaa. Vähän rivien välistä luin, että ne olivat jo tallessa. Kysymysten esittäminen loppui siihen paikkaan, passi kouraan ja tervetuloa maahan!
Olisin toisaalta voinut hyvinkin viettää parikin tuntia tuossa selvityksessä, kun jälleen kerran jatkolento myöhästyi. Ensin puoli tuntia, sitten tunnin ja lopulta taidettiin päästä liikkeelle noin kaksi tuntia suunnitellusta aikataulusta myöhässä. Onneksi ei ollut toista jatkolentoa edessä vaan lento oli menossa suoraan Pittsburghiin. Iloinen olin myös siitä, että tuossa terminaalissa oli ihanan herttainen ravintola. Ruby's Diner on 40-luvun tyyliin sisustettu ketjuravintola ja tarjoilijoillakin oli asiaan kuuluvat asusteet. Sen lisäksi, että paikka oli oman tyylinen, olisi myös valitsemani burgerikin itsessään ollut pysähdyksen arvoinen! Kyllä se vain on niin, että jos oikeasti hyvän hampurilaisen haluaa, ainoa oikea paikka on USA.
Perimmäinen syy miksi Pittsburghiin matkustin, oli tietty työ eli siellä pidettiin yksi pikkuinen konferenssi (Materials Science & Technology), jonne oltiin paperi lähetetty ja jonne pieni bloginpitäjä oltiin lähetetty pitämään siihen liittyvä esitys. Esitys oli vähän vaiheessa vielä edellisenäkin iltana ja näin ollen ei mennyt mitenkään mieltäylentävästi, mutta ei nyt ollut mikään suuri katastrofikaan.
Poikkeuksellista reissussa oli :
- näin Pittsburghista muutakin kuin konferenssikeskuksen
- sivistin itseäni museossa (Andy Warhol Museum)
- mua luultiin sekä amerikkalaiseksi että hollantilaiseksi
- löysin itseni matkakuvista yllättävän monta kertaa
