Vetävä otsikko puuttuu

Keskiviikkoaamuna Petrin kunto oli kuumeettomuudesta huolimatta jälleen jotakuinkin heikko, joten päätimme, että menen Bird Sanctuaryyn yksin. Olin säntillisesti kuudelta pimeän respan edessä. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun respan kätköistä ilmestyi juuri heränneen näköinen mies itseään venytellen. Taksilla menisi kuulemma n. 10 minuuttia, joten istahdin lähimmälle tuolille odottelemaan. Hetken kuluttua respan mies ilmestyi kahden sulkapallomailan kanssa kyselemään, onko minulla tylsää. Aluksi ajatus sulkapallon peluusta kuudelta aamulla pimeällä hotellin pihalla tuntui oudolta, mutta lopulta meillä oli oikein hauskaa ja taksin lopulta tullessa kömmin takapenkille hengästyneenä ja vetreytynein lihaksin. Bird Sanctuary osoittautui eräänlaiseksi luontopoluksi, johon pääsylippu ostettiin tullikopin näköisestä pömpelistä. Taksikuski osoitti minulle polun paikan ja käski tulla takaisin reilun tunnin kuluttua. Lähdin kävelemään pimeää polkua ja toivoin, että menen oikeaan suuntaan. Polun ympäristö oli suoraan sanoen aikamoista ryteikköä ja matkalla useita vähintäänkin epäilyttävän laholta näyttäviä siltoja.
Kovin montaa lintua en nähdyt, mutta kovasti lauloivat. N. 4-5 km:n matkalla näin yhden intialaispariskunnan oppaineen, mutta muita ”asiakkaita” paikassa ei sitten ollutkaan. Onnistuin saamaan kuvaan yhden vesikäärmeen, mutta lisäksi saldona oli lähinnä kuuluisa ”etsi lintu” kuvasarja, joka koostui useista epätarkoista otoksista, joissa lehtien lomasta pilkisti hämärästi jotakin valkoista. Voin kuitenkin laittaa vaikka pääni pantiksi, että se valkoinen oli tosiaan ihan oikea lintu!
Yksi Keralan pääturistinähtävyyksistä on sen luonto ja erityisesti "backwaters" eli laaja järvien ja kanavien (luonnon ja rakennettujen) verkosto. Se suunniteltu kokemus oli monien suosittelema risteily noilla vesistöillä. Millan käymät veneilyneuvottelut olivat olleet hieman ristiriitaiset. Olimme yleisesti vain haluamassa päästä veneilemään ja olimme ymmärtäneet, että tällöin meidän pitää valita "houseboat"-tyylinen venonen. Pienen hotellimme "houseboat" oli kuitenkin varattu tuonakin päivänä ja meille sanottiin, että vain "motorboat" on vapaana. Hyväksyimme tämän, koska halusimme joka tapauksessa päästä vesille, mutta mielessämme oli nimen perusteella pieni ja nopea parin hengen moottorivene.

Yllätyimmekin siis kovasti, kun sovitun lähtöajan tienovilla se pieni moottorivene, jonka kuvittelimme olevan kulkupelimme, olikin vielä suojapressun alla. Koska olimme hieman etuajassa, jäimme odottelemaan, että joku tulee meitä opastamaan. Hetken kuluttua laituriin saapuikin iso noin 20 hengen vetävä pikkuvene ja meille tultiin sanomaan että meidän "motorboat" oli saapunut! No, eipä ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun termit olivat vähän hakusessa. Alla olevissa kuvista ensimmäinen on "houseboat" ja toisessa on meidän venosemme (nimi on sitten "beula" eikä "seula", irvileuat).
Mukavasti koko tuo "motorboat" oli varattu vain meille kahdelle! Toki mukaan lähti kuskikin, mutta hän ei tainnut puhua mitään koko matkan aikana. Yhdessä vaiheessa toki viittoili, että voimme nousta veneen katolle maisemia katsomaan (tyhmät turistit kun olivat menneet kiltteinä oikeisiin matkustustiloihin), mutta taisi vasta puhua kun olimme perillä ja silloinkin kommunikointimme ei oikein toiminut.

Aloitimme ajelemalla järven laitamia. Järvi ei ollut mikään pieni lammikko vaan Vembanad Lake, Keralan suurin ja yksi Intian suurimpia järviä (noin 1500 km² vrt. Inarin järvi noin 1000 km²). Kun vastarantaa oli hieman vaikea nähdä, oli fiilis että oltiin meren äärellä.
Aika huomaamattomasti käännyimme jonkun aikaa järvellä ajelun jälkeen yhdelle isommalle kanavalle. Kulkuväylä oli vielä aika leveä, mutta olimme jo päässeet tässä vaiheessa matkasuunnitelmasta kärrylle eli ajelimme koko ajan pienempiä kanavia kohden ja kierrämme sen alueen, jolla hotellimme on. Maisemat olivat koko matkan ajan mitä vehreimpiä eli se mitä näimme hotellialueella oli normaalia alueen kasvillisuutta (palmuja ja muuta semmoista).
Mitä pienemmille kanaville käännyimme sitä enemmän aktiviteettia aloimme nähdä rannoilla. Aluksi näkyi jokusia asuntoja siellä täällä yleensä aika kaukana toisistaan ja ilman mitään tieyhteyksiä. Samoihin aikoihin oli nähtävissä myös laajoja riisipeltoja alkamassa ihan kanavapenkereen toiselta puolelta.

Vielä kapeampien kanavien varrelta alkoikin sitten tulla esiin ihan kyliäkin. Tämä tarkoitti myös sitä, että meille alkoi pikkulapset vilkutella rannoilta ja hymilemään niin maan leveästi. Yhä pienemmät kanavat tarkoittivat myös yhä vain tiheämpää kasvillisuutta kanavissa. Muutamissa tilanteissa olisi voinut kuvitella, että kuski oli eksynyt ja olimme päätyneet umpikujaan, niin paljon vihreää vedessä oli.

Risteilymme loppua kohden päädyimme myös ajelemaan vähän isomman kaupungin, joka oli ilmeisesti se Kumarakom, keskustan halki. Oli siinä asukkailla ihmettelemistä, kun turisteja ajelutettiin näytteillä kapeilla kanavilla. Vaikka olimme nähneet jo aiemmin muita veneitä liikenteessä (ainakin alkuvaiheessa yksi "motorboat" kulki samaa reittiä edellämme), niin täällä kaupungilla oli vieläkin enemmän, toki vähän pienempiä veneitä, tavaroita kuljettamassa. Yleensä näistäkin veneistä moikattiin meitä iloisesti.

Risteilyllä mieli rentoutui kunnolla ja yrittäessämme saada kuvia linnuista, solmituista(!) sähköjohdoista tai sähköjohtoihin takertuneista kuolleista lepakoista, tuntui että oli viimein päässyt kunnolla lomalle. Voi vain kuvitella kuinka hienoa olisi ollut päästä vaikka yöpymään semmoisessa hulppeassa "houseboatissa", jossa olisi voinut vaikka kalastellakin. Jos vuokrattu "houseboat" olisi ollut tarpeeksi iso, mukana olisi ollut mukana myös kokki, joka olisi sitten valmistanut siitä pyydystämäsi kaloista maukkaan aterian! Oi joi.

Petri oli myös todella iloinen siitä, että pitkästä aikaa fiilis oli aivan normaali, ei tietoakaan ripulista tai muusta ikävästä.

Melkein heti palattuamme hotellillemme (risteily oli aika tasan kaksi tuntia), meitä tuli moikkaamaan yksi hotellin tuttuja naamoja. Hän tietenkin kohteliaasti kyseli mitä olimme tykänneet siitä venereissustamme ja muutenkin vähän small talkasimme. Pääasiana meille selvisi, että he olivat järjestämässä pienen kokkausesityksen hotellin pihalla, jonne meidätkin kutsuttiin. Tilaisuuden tarkoitus oli vähän esitellä tyypillisiä keralalaisia ruokia, mistä raaka-aineista niitä tehtiin ja kuinka valmistus tapahtuu. Ilmeisesti hotellille oli juuri saapunut uusia asiakkaita, sillä mielestämme tätä ennen paikka oli ollut aika tyhjillään, mutta nyt tilaisuutta tuli seuraamaan noin kymmenisen henkeä. Vaikka tilaisuus olisi voitukin hoitaa jollain Intian kielistä, jota kaikki muut olisivat ymmärtäneet, meidät huomioitiin kiltisti ja tilaisuus pidettiin englanniksi.

Vaikka tilaisuus olikin mukava, se tuntui kestävän ehkä himpun verran liian pitkään, sillä ruuan haistelu ja pieni maistelukin herätti meissä kovin suuren nälän tunteen. Näin ollen tilaisuuden päätyttyä riensimmekin hetken odotettuamme (annoimme henkilökunnalle vähän aikaa) ravintolaan. Tällöin huomasimme, ettemme olleet ainoat joiden ruokahalu oli herännyt, sillä emme olleet aiemmin nähneet niin montaa ihmistä samaan aikaan syömässä. Oliko syy sitten tässä suuressa asiakasmäärässä vai missä, myös sähkökatkoksia esiintyi tuona ajankohta aiempaa enemmän. Täällä etelässä noita sähkökatkoja oli aina silloin tällöin, mutta yleensä ne olivat hyvin lyhyitä ja eikä niitä tullut kovin usein. Nyt tämän syömisen yhteydessä niitä tuli koettua monia, mutta koska henkilökunta (ja me asiakkaatkin) olimme selvästikin tottuneet niihin, ei katkoksista seurannut aluksi kuin pieniä pysähdyksiä.

Itse ruuan saamisessa pöytään oli vähän suurempia viivytyksiä, mutta lopulta kaikki meni ihan jouhevasti, jopa Petri pystyi syömään ihan normaalisti.

Illallisen jälken saimme myös viimein napattua terävän kuvan kahdestakin mökkimme kovin vikkelistä lemmikkigekoista. Jälleen hyvä päätös päivälle!

Kakkapuhelu ravintolassa

Aamulla päädyin hymyilevän nuorehkon intialaisnaisen kanssa pieneen, betonilattiaiseen huoneeseen, jossa oli puinen, hierontapöytää muistuttava rakennelma, yksi muovituoli ja pieni ”steam bath”-kaappi. Olin sitonut hiukseni huolellisesti kiinni, jotta ne eivät olisi tiellä tai mahdollisessa hierontaöljyssä, mutta nainen päätyi aloittamaan hoidon riipimällä varsin ronskein ottein hiukseni auki ja päivittelemään niiden värjäyskäsittelyä. Päivittely jatkui olkavarsieni läpsimisellä. Jäi hieman epäselväksi, oliko käsivarsieni ongelma vaalea ihonväri vai sinänsä valitettava ja vaikeasti peiteltävä haukkarilihasten löysyys. Seuraavaksi minut riisutettiin alastomaksi ja vyötärölleni kiedottiin eräänlainen paperinen lannevaate. Maallikon kuvaaman hoidon seuraavat vaiheet koostuivat lähinnä vartaloni sotkemisesta erilaisiin öljyihin, eri ruumiinosien läpsimisestä ja vetämisestä sekä joka välissä hiusten ja päänahan ronskiotteisesta elvyttämisestä. Olin melko huojentunut, kun hoito päättyi, vaikka ulkonäölleni (hiukseni ja kasvoni olivat punaruskean liejun peitossa) naureskelun jälkeen nainen kehtasi vielä vaatia tippiä. Nainen sai tippinsä (hoito oli varmaankin erittäin laadukas, vaikka en sitä typeränä länsimaalaisena osannut arvostaa) ja minä pesin seuraavat puoli tuntia öljyä pois hiuksistani. Onneksi Petrillä oli mukana iso pullollinen suihkusaippuaa, koska omat shampoovarantoni eivät riittäneet alkuunkaan. Päätin kuitenkin jättää muut suositellut Ayurveda-hoidot tällä matkalla kokeilematta.

Petrin kuume oli edelleen yli 39, joten sovimme, että yritän järjestää paikalle lääkäriä. Respan mies ehdotti sairaalaan menoa, mutta suostui kuitenkin kutsumaan lääkärin käymään. Käytyäni kertomassa Petrille arvioidun lääkärin saapumisajan, menin aamiaiselle, jossa tällä kertaa sain olla yksin. Ravintolasalissa soi usein puhelin, koska tarjoilijat hoitivat samalla myös huonepalvelua. Näin tälläkin kertaa ruokarauhani keskeytyi. Tarjoilija vastasi ja huikkasi yllättäen, että puhelu on minulle. No, siellä oli tilaamamme tohtori, joka halusi saada puhelimitse yksityiskohtaisen kuvauksen Petrin vatsan toiminnasta: vessakäyntien tiheydestä, ulosteen koostumuksesta, mahdollisesta oksentelusta ym. jotta voisi varautua oikeanlaisilla lääkkeillä. Kaikenlaisiin tilanteisiin jo tottuneena vastailin siis kiltisti kaikenlaisiin kysymyksiin seisoen keskellä ravintolasalia. Jälkeenpäin mietin, miten olisin selvinnyt tilanteesta, jos ravintolassa olisi sattunut olemaan myös muita asiakkaita. Lääkäri ilmestyi kuitenkin sovitusti paikalle ja toi mukanaan noin seitsemää erilaista purnukkaa ja tablettia, joiden oli tarkoitus Petrin tilannetta parantaa. Kotikäynti keskelle ei mitään ja sen seitsemän erilaista lääkettä maksoivat n. 11 euroa. Lääkkeillä Petrin kuume alkoikin tehokkaasti laskea ja pääsimme suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa, jolle toivoimme Petrinkin pystyvän osallistumaan. Päädyimme erinäisten neuvottelujen jälkeen varamaan seuraavaksi iltapäiväksi vesistöristeilyn. Päätimme myös käydä tutustumassa jokseenkin ainoaan paikalliseen nähtävyyteen ”Bird Sanctuaryyn”, johon piti kuulemma lähteä kuudelta aamulla. Tiistai-iltapäivä kului minun osaltani uima-altaalla makaillessa ja Petrikin uskaltautui jo istuskelemaan bungalowimme terassille. Illalla sain seuraa hotellin ravintolaan, vaikka Petri söikin vain ”breadbutterjamin”.

Breadbutterjam

Maanantai valkeni Kumarakomissa lämpimänä ja puolipilvisenä. Petri näytti huonolta ja kuumemittari kohosikin 38 asteeseen. Ennakoin, että Petristä ei taitaisi kovasti seuraa sinä päivänä olla. Uskaltauduin yksin aamiaiselle hotellin ravintolaan, johon pääsi hulppeasta bungalowistamme ylittämällä hotellialueella risteilevän kanavan pientä siltaa pitkin.Ravintolassa oli minun ja neljän tarjoilijan lisäksi yksi nälkäinen seurueellinen intialaisturisteja. Tarjoilija selitti minulle varsin vauhdikkaasti, mitä intialaista aamiaista tänään olisi tarjolla. Koska en tietenkään ymmärtänyt mitään, mitä nuo kummalliset ruuan nimet pitivät sisällään, sanoin kohteliaasti, että otan sitä, se kuulostaa hyvältä. Lisäksi tilasin ”breadbutterjam”, mikä oli ainoa, mitä tarjoilijan puheesta ymmärsin. Tarjoilija meni vaikean näköiseksi ja palloili seuraava minuutit päämäärättömästi pöytäni lähistöllä. Lopulta hän tuli varovasti kysymään, mitä haluaisin syödä, jolloin ärtymyksen lisäksi mieleeni alkoi hiipiä epäilys, etten ehkä saisi aamiaista ollenkaan, koska en osaisi ymmärrettävästi toistaa tarjoilijan esittämän ruuan nimeä. Lopulta kävi ilmi, että päivän ruokavaihtoehtoja oli kaksi, joista minun olisi pitänyt ymmärtää valita toinen. Onneksi ”the first one” riitti sillä kertaa ja sain ruokani. Koko reissun ajan minusta tuntui kuitenkin omituiselta, että aamiaisella tarjottiin lämpimiä, maustettuja kastikkeita ja erilaisia leipäkakkaroita, jotka olisivat minusta sopineet paremmin lounaaksi. Kahvi oli tuttuun tapaan sellaista, mitä sanottaisiin suomessa ehkä ”maitokahvijuomaksi”, jos sellaista jossain myytäisiin. Sinänsä kuitenkin ihan hyvää ja ehkä jopa vatsaystävällisempää kuin suomalaiset tervat. Petri voi koko päivän huonosti ja kuume hipoi jo 39,5 astetta. Koska ulkoilman lämpötila oli yli 30 astetta, järkeilin kuivumisen riskin suureksi ja kävin vähän väliä herättelemässä väsynyttä raukkaa ja tyrkyttämässä vettä ja paikallista fanta-tyyppistä limua Mirindaa (jota tosin ensimmäiset kolme päivää tilasin nimellä Miranda). Kuume nousi aamupäivällä sitä vauhtia, että aloin muistella, mihin asti ihmisruumiin lämpötila voi nousta ennen kuin aivot alkavat kiehua (tai saavat vaurioita). Onneksi kuumeen nousu pysähtyi ennen 40 astetta. Itse löhöilin törkeästi hotellialueen uima-altaalla, josta oli suora näkymä järvelle ja ohi lipui hiljaiseen tahtiin hulppeita asuntolaivoja. Sain pääosin olla yksin altaalla, koska muita hotellivieraita ei juuri näkynyt (jos niitä aamuisen intialaisseurueen lisäksi olikaan). Päivä meni kokonaisuudessaan löhöillessä, koska hotellimme oli melko kirjaimellisesti keskellä ei mitään (26 km kuhmuraista pikkutietä lähimpään ”johonkin”).

Hotellin ravintolassa lounaalla ja illallisella sain vastailla ystävällisille tarjoilijoille toistuvasti samoihin kysymyksiin: mikä on nimeni, mistä olen kotoisin, miksi syön yksin, mikä sitä toista vaivaa, pitääkö se viedä sairaalaan, tuleeko se jo huomenna aamiaiselle ym. Illalla kaikkia kuusi tarjoilijaa kävivät vuorotellen, viiden minuutin välein kysymässä mitä teen työkseni. Mielestäni se oli hivenen epäloogista, mutta todennäköisesti he yrittivät olla ystävällisiä ja pitää yksinäiselle raukalle seuraa. Ruoka oli onneksi ainoassa ravintolassamme kohtuullista, joskin mausteista puhuttaessa paikallisilla oli melko erilainen tulkinta termistä ”mild” kuin minulla. Niinpä illalliselle lähtiessä oli hyvä varautua paketillisella nenäliinoja, koska silmät ja nenä vuosivat säännönmukaisesti koko aterian ajan.
Ennen auringon laskua (joka tapahtui hyvin nopeasti n. klo 18 aikoihin) kävin kävelyllä hotellialueen ulkopuolella. Yllätyksekseni pikku tiemme varrella oli paitsi muita omiksi pikku maailmoikseen eristäytyneitä hotelleja, myös runsaasti paikallista asutusta, jonka yksiköt koostuivat useimmiten ovettomista betonihökkeleistä, joiden piha vilisi lapsia, kanoja, kukkoja, laihoja vuohia, kissoja ja koiria. Olin jälleen ainoa valkoihoinen koko lähiseudulla, joten sulautuminen paikalliseen väestöön autenttisen vaikutelman saamiseksi, ei oikein onnistunut. Melko pian minua kohti juoksi innosta puhkuva pikkutyttö, joka huusi jo kaukaa ”one foto, one foto”. Kun aloin viritellä kameraani, tyttö alkoi hyppiä villisti ja kutsui kiljuen paikalle lähitalojen lapset. Koko sakki oli kuvausvalmiina n. 3,5 sekunnissa. Ja kuvausseremoniaan liittyi myös ottamani kuvan katselua kameran ruudulta ja sen osoittelua leveästi hymyillen ja nauraen.
Sama toistui tietysti paluumatkalla, kun kävelin samaa tietä takaisin hotellillemme. Matkalla näin myös vedenhakupaikan, johon oli kerääntynyt pienen kylän verran vedenhakijoita, sekä paikallisen matkamuistomyymälän, josta kuin ihmeen kaupalla ”hyökkäsi” kaksi myyjää minua kohti välittömästi, kun aloin olla kuulo- ja näkömatkan päässä. Päädyin hypoteesiin, että länsimaisista turisteista täytyy erittyä jotakin selvästi tunnistettavaa hajua, jonka paikalliset kauppiaat ovat harjaantuneet tunnistamaan satojen metrien päästä. Erityistä tungosta kaupassa ei näyttänyt olevan… Yritin kävelyreissullani ottaa myös lintukuvia, joista tuli matkan aikana yleinen vitsin aihe, koska useimmiten kohteena oleva lintu oli tallennushetkellä… niin… ehtinyt jo poistua kuvauspaikalta. Sainkin matkan aikana aikaiseksi lukuisia laadukkaita otoksia, joissa oli jotakin epäselvää vihreää ja parhaimmillaan häivähdys jotakin valkoista toisessa yläkulmassa. Petrin kuume ei ottanut laskeakseen illan kuluessa, joten ehdotin lääkärin kutsumista aamulla, mikäli olo ei parantuisi. Matkaoppaiden mukaan paikallisilla lääkäreillä on oikein tehokkaita antibiootteja erilaisiin vatsaongelmiin. Tähän suunnitelmaan Petri suostui. Kävin illan aikana myös varaamassa itselleni seuraavaksi päiväksi ”herbal massagen” hotellialueella sijaitsevasta Ayurveda-hoitolasta. Kävi ilmi, että hoito oli vanhan tradition mukaan otettava n. puoli kahdeksalta aamulla, kun vatsa on tyhjä. Luovuin vastentahtoisesti aamulöhöilystä ja lupasin olla paikalla ajoissa.

Delhi belly

Kolmen tapahtuman täyteisen kaupungissa vietetyn päivän jälkeen, olimme tosiaankin valmiit vetäytymään vähän rauhallisempaan kohteeseen, kuten olimme suunnitelleet. Tai siis ainakin olimme ajatelleet sen olevan vähän rauhallisempi, jos ei muuten niin ainakaan se ei ollut mikään yli 12 miljoonan asukkaan megacity!

Jos en ihan väärässä ole, niin minä taisin olla se joka alunperin menin möläyttämään, että eikös olisi ihan mielenkiintoista jos tämän rentoutumisosion kohde olisi Kerala. Kerala, mikä ei varmaan kovin monelle sano yhtään mitään, on yksi Intian osavaltioista ja se sijaitsee, kuten tämän kirjoituksen ensimmäisestä kuvasta voi nähdä, lähes niin etelässä kuin Intiassa pääsee. Aika paljon tunnetumpi osavaltio Goa jää kauas kauas pohjoiseen.

Tästä paikasta olin itse kuullut USA:ssa ollessani. Yksi Flow Sciencen työntekijöistä sattui olemaan syntyjään juuri Keralasta. Puolentoista vuoden aikana sain nähdä upeita kuvia paikasta ja erittäin paljon ylistystä paikan kauneudesta. Ja aika usein myös muutkin Intiasta kotoisin olleet olivat samaa mieltä kuin kotiseutuaan tietysti kehuva Joel.

Näin ollen, kun päätimme Millan kanssa Intiaan matkustaa, tsekkasinkin kuinka helposti pääsisimme reissaamaan Delhistä tuonne etelään ja kun se ei kovin hankalaa ollut, niin ehdotin sitä yhdeksi kohteeksemme. Ilmeisesti Millankin lopulta tykästyi ideaan.

---

Mutta ennen kuin pääsimme matkustamaan, jouduimme "tsekkaamaan ulos" Delhin hotellistamme ja se osoittautuikin yllättävän hankalaksi projektiksi. Vaikka hotellin seinällä lukikin, että heillä hyväksyttiin kaikki yleisimmät luottokortit, niiden käyttäminen niinkuin maksuvälineenä oli aika hankalaa.

Itselläni oli mukana yleisesti isoja maksuja hoidettaessa American Express ja vaikka hotelli ei kovin hintava ollutkaan, ajattelin käyttää sitä ensin. Ensimmäisellä kerralla kortti tuntui toimivan, mutta päätti kysyä PIN-koodia, jota tuossa kortissa ei ole. Voi tietenkin olla, että tässä pitäisi käyttää kortin security codea, mutta tyhmänä sanoin, että kokeillaan sitten Visaa.

Sitä kortinlukija ei sitten vain millään hyväksynyt. Ensin tuli ilmoitus, että vedä kortti lukijan läpi ja myöhemmin tylysti vain card error. Siinä vaiheessa ruvettiinkin vähän jo laskemaan, että kuinkas paljon meillä olikaan sitä käteistä. No, kokeilimme ensin kuitenkin Millan korttia (Visa). Aluksi näytti samalta eli ei vain hyväksy ja parit card errorit. Yllättäen aika voimallinen magneettinauhan "puhdistelu" tuntui auttavan ja Millan kortti pääsi seuraavalle tasolle. Sen jälkeen laite ei vain suostunut veloittamaan niin suuria summia kortilta! Oikeasti summa ei kyllä ollut lähelläkään mitään luottorajaa tai mitään muuta järkevää rajoitusta. Kauhean säädön jälkeen hotellin henkilökunta jo ehdottaa että pitää varmaan veloittaa osa (niin paljon kun pystyisi) kortilta ja loput maksettaisiin käteisellä. Onneksi yritimme vielä pari kertaa uudelleen Millan kortilla, joka tuntui luotettavimmalta tässä vaiheessa, sillä vihdoin ja viimein maksu meni läpi. Yhdessä erässä.

Oli jo melkein palaa käämi.

Pääsimme siis kuitenkin taksiin ja lentokentälle. Emmekä olleet lainkaan edes myöhässä, kiitos melko joustavasti luodun aikataulumme. Joustavuus taisi olla peruja siitä, että alkuperäinen lentoaikamme muuttui noin kolme tuntia myöhäisemmäksi jonkun aikaa ennen matkalle lähtöä.

Delhin lentokentän kotimaan terminaali on ilmeisesti jaettu ainakin pariin osaa, sillä se missä me olimme oli kyllä loppujen lopuksi aika pieni noin ison kaupungin kotimaan kentäksi. Suurin ihmetyksen aihe oli meidän ensi kertaa kohtaamamme laukkujen läpivalaisujärjestely. Läpivalaisua ei suoriteta, kuten on totuttu, jossain checkinin jälkeen piilossa vaan matkustajien pitää itse käyttää laukkunsa suurin piirtein keskellä odotushallia olevan laitteen läpi. Jos laukku hyväksytään, sen ympärille vedetään nyörit, laukut saa takaisin itselleen ja voi suunnata hyvin mielin lähtöselvitykseen. Koska kukaan ei meille tästä järjestelystä mitään kertonut emmekä missään mitään opastetauluja nähneet, meiltä meni jonkun aikaa sen selvittämiseen. Se selvisi kun huomasimme lähtöselvitykseen jonottavien laukkujen ympärillä jotain yhteistä.

Aikamoista säätämistä oli loppujen lopuksi myös turvatarkastus. Miehille ja naisille oli tällä kentällä omat jononsa (aina ei näin ollut), koska miehille ja naisille oli omat turvatarkastajat ja -alueet (näin oli aina). Ainakin omalla kohdallani tuo turvatarkastus itsessään meni aika vinhaa vauhtia. Kaveri tutki mitä taskuista löytyy ja onko mitään metalliesineitä mukana, samalla kun läimäisi lentolippuun leiman (tämän merkitys selviää kohta). Turvatarkastuksen hitauden aiheutti erittäin rauhallisesti etenevä käsimatkatavaroiden läpivalaisu. Ilmeisesti tässä maassa katsottiin laukkuja aika paljon tarkemmin kuin muualla tai sitten ihmisillä oli vain paljon enemmän tavaraa tulossa matkustamoon mukaan, sillä itse hengailin aika pitkään omaa laukkuani odottamassa. Ja laukkuni ei mennyt se läpivalaisun läpi kuitenkaan kuin kerran.

Odottelun jälkeen pääsimme tällä kertaa ilman kommelluksia turvatarkastuksenkin ohi.

Niin, se lentolipun leimaus! Kyseessä on eräänlainen tuplatsekkauskäytäntö. Lentolippusi saa päivän leiman ja kun laukkusi tulee sen hitaan läpivalaisulaitteen läpi, siihen kiinnitetään lappu (semmoinen tyhjä lentoyhtiöiden osoitetietolappu), johon läntätään samanlainen leima. Sitten lähtöportilla kun olet menossa koneeseen, aseistettu turvamies tarkistaa että lentolippusi ja laukkusi leimat ovat samanlaiset. Mielestäni tosiaan täällä kotimaan terminaalissa Delhissä ja etelässä käyttämällämme lentokenttällä tuo laukkuun tuleva lappu laitettiin puolestasi, mutta ongelman myöhemmin aiheutti kotimatkalla Delhin ulkomaan terminaalissa noista lapuista noussut hässäkkä. Se välikohtaus tullaan kyllä raportoimaan tarkasti myöhemmin blogissa.
Tämä neljännen päivän ohjelma piti sisällään oikeastaan vain matkustamista. Ensimmäinen etappimme oli lentää Delhistä suoralla sisäisellä lennolla Kochiin, josta usein näkee myös kirjoitusasua Cochin. Lentoaika Delhistä Kochiin oli aikalailla tasan kolme tuntia.

Matkustaminen ei tullut loppumaan tähän vaan toinen päivän etapeista oli autokyyti Kochin lentokentältä hotelliimme. Hotellimme kun ei sijainnut tosiaankaan lähellä kenttää tai edes tuota Kochia. Hotellimme oli pienessä kylässä nimeltä Kumarakom. Sitä ei oikein näkynyt missään kohtaamissani kartoissa ja nyt tätä blogia kirjoitellessakin jouduin vähän kaivamaan nettiä että semmoisia löytyi (taisi kyllä olla Lonely Planetin etelä-Intia opuksessa, mikäMillalla oli mukana). Ongelmana oli vielä, että ne löytämäni kartat olivat vähän ristiriitaisia, mutta eiköhän se jossain tuossa alla olevan kartan kohdassa ole. Lähin iso kaupunki löytyy helpommin (Kottayam). Myös ajoreitti on vähän hämärän peitossa, mutta matka-aika Kochin kentältä hotellille oli noin kaksi tuntia.

! ! ! VAROITUS ! ! !

Kirjoitus sisältää tästä eteenpäin kuvausta (vain kirjallista) ripulista, jonka joku joka ei voi sietää ruumiinnesteitä voi kokea epämiellyttävänä. Jos olet semmoinen, niin voi voi, älä jatka lukemista enää.

! ! ! VAROITUS ! ! !

Tylsä matkapäivä muuttui Petrin kohdalla aika ikäväksi suurin piirtein Kochin lentokentälle saavuttaessa. Petrin maha oli ollut vähän omituinen aamusta lähtien, mutta se ei ollut pyörinyt eikä siihen ollut sattunut lainkaan. Jos oikein muistelen, masu ei fyysisestikään tuntunut mitenkään kummalta. ihan yhtä pehmoinen kumpu se oli silloinkin. Mitään muutosta masun tilassa ei tapahtunut, ei Delhissä ennen lentoa eikä lennon aikana.

Kochissa sitten laukkuja odotellessa alkoi kehittyä fiilis, että vessaan pitäisi nyt kyllä kohta päästä. Tilanne ei kuitenkaan ollut juoksua vaativaa vaan pystyin ilman ongelmia odottelemaan sen aikaa, että Milla kävi tarpeillaan ensin. Vessassakaan ei tilanne aluksi tuntunut mitenkään normaalista tilanteesta poikkeavalta. Vasta kun jotain tuli ulos, aavistelin ensimmäistä kertaa että ehkä tässä pieni ripulin poikanen on tulossa. Tässä vaiheessa pönttöön oli siirtynyt vielä selkeästi puoliksi löröä ja puoliksi kiinteää ainesta (half and half).

Joka tapauksessa vessakäynnin jälkeen masun oli paljon parempi olla.

Laukkumme kanssa löysimme pienestä terminaalista poistuttuamme hotellimme lähettämän kuskin. Nimikyltin perusteella kuski kyllä odotteli "Mr. Petry":ä, mutta koska olimme viimeiset länsimaalaiset terminaalissa, uskoisin ettemme vieneet kenenkään kyytiä.

Automatkan alkuvaiheessa yleinen fiilis oli vain väsynyt, mitenkään huonovointiseksi en olisi itseäni kuvaillut. Ehkä joskus 50-60 minuutin jälkeen olo alkoi kuitenkin jostain syystä selvästi huonontua. Masu alkoi pyöriä, aluksi vähäisesti mutta liike voimistui. Samalla alkoi tuntua selvästi kylmemmältä. Ensin en tätä ollut huomata, koska ilmastointi oli aika kovalla. Kun ilmastoinnin puhallusta pienennettiin, tunne sai vahvistusta ja viimeistään siinä vaiheessa kun kaivoin takin esiin repusta, taisi Millakin ymmärtää ettei Petri ihan täysin vedättänyt.

Olo huononi huononemistaan. Kyselin kuskilta kuinka pitkä matka hotellille on, siinä toivossa että ehkä pystyisin sinnittelemään perille hotellihuoneeseen asti. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan siinä vaiheessa kun näin tienviitan "Kumarakom 6km", jouduin ilmoittamaan kuskille, että olo on vähän huono ja pyytämään etsimään sopivan hiljaisen pysähtymispaikan. Tämä pysähdyspaikan löytäminenkin oli vähän hankalaa, koska tie oli tässä vaiheessa niin kapea, että siinä hädin tuskin pystyi kahta autoa rinnakkain ajamaan, mutta lopulta semmoinen löytyi. Tässä voi kai mainita sen ettei se huonovointisuus todellakaan huonontunut teiden kunnon takia, vaikka ne pahimmillaan olivatkin aika töyssyisiä. Olo alkoi kun vielä olimme hyväkuntoisella tasaisella tiellä.

Onnekseni osasin tulkita oloa sen verran hyvin tässä vaiheessa, että tiesin että tavaraa oli tulossa ulos vain yläkautta. Tilanne ei siis ollut ihan niin paha kuin se olisi voinut olla. Eikä oksennus sitten edes lentänyt heti taksin pysähdyttyä vaan sitä joutui vähän "houkuttelemaan". Aika voimakasta se lopulta kuitenkin oli, mutta ei se pysähdys ikuisuuksia kestänyt (tai sitten en pystynyt hahmottamaan ajankulua enää) ja pääsimme hetken kuluttua ajelemaan viimeiset kilometrit.

Hotellilla pystyinkin sitten tsemppaamaan respan tiskillä ja yritin ainakin vähän kuulostaa pirteämmältä kuin oikeasti olin. Huoneessa sitten meninkin heti pötkölleni ja mahdollisimman lämpöiseen. Kylmältä tuntui vaikka ilman lämpötila illallakin oli jossain varmaan 25 asteen kieppeillä. Samaisena iltana taisikin myös alkaa sitten lopulta vessassa juokseminenkin ja mitään kiinteää ei enää ruumista ulos tullut.

Episodin lopputulema oli se, että Petri oli pahan (vai todella pahan?) ripulin kourissa koko maanantain ja tiistain, kunnes lääkäri pyydettiin paikalle. Eikä ripuli lääkärin lääkesäkinkään avulla ihan täysin loppunut.

---

Johtuen tuosta ripulista, kahdesta seuraavasta päivästä tuleekin tarkemmin kertomaan Milla.

Use dipper at night

Kolmannelle päivälle (ensimmäisen matkaosuuden viimeinen päivä) olimme varanneet pelkästään yhden vierailtavan kohteen, mutta se oli sitäkin merkittävämpi : Taj Mahal.

Syy koko päivän varaamiseen oli tietenkin se, että Taj Mahal sijaitsee Agrassa, joka on noin 200 kilometrin päässä Delhistä. Tästä syystä olimmekin lähdössä matkaan hotelliltamme noin seitsemän aikaan aamulla. Onneksi hotellin keittiö oli auki suurin piirtein 24h eli saimme aamupalan aivan samalla tavalla kuin muinakin aamuina huonepalvelun kautta (tosiaan, meille ei kertaakaan kerrottu milloin ravintola olisi auki eikä kertaakaan sanottu että keittiö olisi kiinni). Matkaseuraksi meille lähti edellisen päivän mukaisesti Omar ja uusi kuski.

Matka Delhistä Agraan ei ollut kovin tapahtumarikas. Kun mitään kunnon ruuhkia ei tuohon aikaan vielä Delhissä ollut, pääsimme aika pian kaupunkeja yhdistävälle, erittäin hyväkuntoiselle, moottoritielle. Normaaliin tapaan Milla alkoi torkkua hetken kuluttua ja kun etupenkkiläiset juttelivat hindiksi, päädyin itsekin melkein unten maille. Maisemia katsellessa kiinnitin huomiota siihen, ettei Intia tosiaan ole edes Delhin läheisyydessä pelkkää kaupunkia. Suurin osa ajasta tie kulki suurien lakeuksien keskellä ja vain välillä pysähtelimme jonkun kaupungin keskustan liikennevaloihin.
Noin puolessa välissä pysähdyimme maksamaan jonkun veron (jonkun rajan ylityksestä), mutta muuta ei tapahtunutkaan ennen kuin noin neljä tuntia lähdöstä oppaamme kertoi, että lähestymme Agraa.

Sama edelliseltä päivältä tuttu yllätyksellisyys retkiohjelmassa jatkui myös nyt. Olimme koko ajan kuvitelleet, että menemme vain suoraan Taj Mahalille, mutta näin ei ollut. Vaikka olinkin lukenut, että Agrassa olisi jotain muutakin nähtävää kuin Taj, niin pysähdyskohteestamme en etukäteen ollut mitään kyllä lukenut (matkaoppaistamme löytyi toki juttua siitäkin, kun sitä jälkikäteen etsittiin). Ainakin yksi selvä kohde eli Agra Fort, oli suljettu, ylläri ylläri, Republic Day:n takia. Agran ensimmäinen pysähtymispaikka oli Sikandra. Paikka on suuren mughal-hallitsija Akbarin hautamonumentti ja näin ollen tunnetaan myös nimellä Tomb of Akbar the Great. Se mikä erottaa tämän hautamonumentin useista muista joita matkalla näimme, ei ollut mikään itse rakennuksen arkkitehtuurinen yksityiskohta tai vastaava. Erilaisuus näkyi alueen viheralueissa. Kun muissa käymissämme paikoissa alueet olivat vain hyvin hoidettuja nurtseja, niin Sikandrassa ruohoniityillä kirmasi eläimiä! Tai jos tarkkoja ollaan niin kauriita ja apinoita. Enimmäkseen kauriita.
Jostain syystä Omar tuli itsekin käymään tässä kohteessa, muttei samaa matkaa meidän kanssa. En ole ihan varma lähtikö hän vain hakemaan meitä pikaisesti takaisin vai oliko paikka hänellekin tuntematon ja hän halusi oikeasti itsekin nähdä sen. Joka tapauksessa tämän yllättävän rauhallisen kohteen (kaikki olivat varmaan Tajilla) jälkeen, hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaamme kohti varsinaista pääkohdettamme.
Ennen sinne pääsyä pääsimme kuitenkin todistamaan koko Intian reissumme hurjinta ruuhkaa. Agran keskustassa (vai oliko se edes keskusta) tiet olivat vähän hiekkatien ja päällystetyn tien yhdistelmää ja reilusti kapeampia kuin esim. Delhissä. Liikenteessä näytti nopean silmäyksen perusteella olevan autoja, riksoja (sekä moottoroituja että polkuvetoisia), polkupyöriä, moottoripyöriä ja jalankulkijoita. Norsuja oli ihan varmasti mukana, mutta niitä ei vain näkynyt muun massan takaa. Monilla ajoneuvoilla oli kaikenlaista tavaraa kannossa (erityisesti mieleen jäi keskellä tätä ruuhkaa useamman metrin mittaisia metalliputkia polkupyörällään kuljettanut kaveri) ja tämä epämääräinen massa ajelehti ulkolaisen mielestä epämääräisesti ilman kaistoja tai mitään opasteita omiin suuntiinsa.

Mutta kuten kaikissa muissakin ruuhkissa, liikenne ihan oikeasti oli koko ajan liikkeessä. Vaikka ruuhkan tullessamme tuntuikin että tässä se loppupäivä meneekin, emme lopulta joutuneet tässä oleskelemaan kuin ehkä kymmenen minuuttia ja tässä ajassa etenimme yllättävän pitkän matkan. Pari kertaa tuli tönäistyä jotain mopoilijaa, mutta mitään kiivasta sanan vaihtoakaan tästä ei seurannut. Kaksipyöräisen ohjaaja vain katsoi, että rengas näyttää olevan vielä oikean muotoinen ja siirsi pyöräänsä vähän pois isomman tieltä.

Ikävä kyllä tästäkään ihmeellisyydestä ei tullut kuvia muistoksi.

Ennen Taj Mahallille menoa, edessä oli vielä yllätyksiä edessä. Kuskimme pysäytti auton hetken kuluttua tuosta ruuhkasta selvittyämme ja sanoi hakevansa paikallisoppaan. Emme olleet ihan varmoja mistä oli kyse, kuvittelimme kuulleemme väärin. Mutta hetken kuluttua autoomme tuli uusi matkustaja etupenkille, joka esittäytyi ja kertoi olevansa oppaamme Taj Mahalilla. Hän samalla selitti, että alueen ympärillä on erilaisia rajoituksia ajoneuvoilla ja mikään bensakäyttöinen ei saa tulla tietyn etäisyyden päähän rakennuksesta. Joten jouduimme hylkäämään automme kuskeineen ja hyppäämään riksaan. Ennen tätä selvisi myös, ettei Tajille saa viedä oikeastaan yhtään mitään. Reput, muu elektroniikka kuin kamera ja kännykkä, kaikenlainen syötävä ja ties mikä oli ei ei. Meille ei edes kerrottu ihan kaikkia rajoitteita, koska Millalla tuli ongelmia turvatarkastuksessa. Milla taitaa tietää tarkemmin mistä säätö johtui, mutta vissiin käsilaukusta piti lopulta ottaa pois kännykkään liitettävät kuulokkeet ja purkkapaketti.

Paikallisoppaamme oli aika leppoisa kaveri ja auttoi esim. tuossa turvatarkastuksessa mukavasti. Ilman häntä olisi tilanne ollut varmasti aikamoista säätämistä. Toisaalta tässä tuli jälleen yksi rahastaja lisää porukkaan, mutta vaikutti että tämä oli aika tavanomainen järjestely.
Itse Taj Mahal oli kyllä oikeastikin ihan niin upea kuin olin sen kuvitellut olevan. Väkeä on aika runsaasti, mutta ilmeisesti voisi olla enemmänkin.
Paikka on kyllä vähän semmoinen, ettei tiedä mitä pitäisi kertoa. Oikeastaan kaikki tuntui hirmu tutulta vaikkei tuolla ollut koskaan ollutkaan. Ehkä sitä on nähnyt liikaa dokumentteja ja kuvia paikasta. Toisaalta paikka veti jotenkin vain hiljaiseksi. Muihin hautoihin verrattuna, Tajin erottaa kyllä selvästi pelkän marmorin ja kivien käyttö. Muut nähdyt kohteet olivat muuta materiaalia ja kaikki värit maalattuja. Tajin värit tulevat marmoriin upotetuista puoli-jalokivistä eikä mitään ole keinotekoisesti värjätty. Ja onhan valkoinen aika vaikuttava väri.
Tämän haudan jälkeen, seurasi reisun ikävin osuus eli pakotettu kauppakierros. Varmasti kaikki tietävät mistä puhun. Meitä siis ajelutettiin kauppoihin, jossa innokkaat myyjät yrittivät kovasti saada meidät ostamaan jotain. Ja koko ajan on fiilis, ettei kaupasta pääse pois ellei jotain, edes pientä, osta. Ja vaikka se ostos olisi tuskin minkään arvoinen siitä pitää tinkiä, ihan vain tavan vuoksi. Joka paikassa tarjotaan tietenkin kuumaa juotavaa, ettei varmasti pääse juoksemaan heti karkuun ja tulee vielä vaivaantuneempi fiilis. Agrassa meitä kierrätettiin yhdessä marmori- ja yhdessä sekatavarakaupassa. Marmorikaupasta ostimmekin jotain pientä, mutta jälkimmäisessä paikassa osoitimme, jos ei muuta niin itsellemme, että kaupoista pääsee pois jopa ostamatta mitään!

Kahden kauppan jälkeen sanoimme suoraan, että emme halua enää muihin kauppoihin ja ilmeisesti kierrokseen ei niitä lisää kuulunutkaan, koska meidät vietiin lounaalle tämän jälkeen.

Lounas olikin sitten parasta mitä itse söin koko matkan aikana. Samalla ravintola oli myös koko reissun kallein ja vessat (Millan kertoman mukaan) olivat myös siisteimmät.

Lounaan jälkeen lähdimmekin sitten paluumatkalle Delhiin. Yllättävästi oppaamme Omar kertoi tässä vaiheessa, että hän on palaamassa toisella tavoin ja lähdimmekin tien päälle pelkästään kuskimme kera. Pääsin siis etupenkille, jee!
Paluumatka oli paljon mielenkiintoisempi kuin tulo, sillä nyt päädyimme juttelemaan kuskin kanssa kaikenlaista. Eikä matka enää tuntunutkaan ihan niin pitkältä. No, kyllä se vieläkin aika pitkä oli, mutta ehkei se neljältä tunnilta kuitenkaan tuntunut. Jutustelusta mieleen jäivät mm. ajatukset Intian liikenteestä. Olin jo jonkun aikaa ihmetellyt miksi niinkin hässäkältä vaikuttavassa Intian liikenteessä tapahdu sen enempää onnettomuuksia (en itse esim. nähnyt kertaakaan mitään kolaria). Kuskimme herra Singhin ajatus tästä oli perin intialainen. Intian teiden turva ei ole kuljettajien ajotaito vaan se, että jumalat suojelevat tiellä kulkijoita aktiivisesti. Jo Intiassa olevien jumalien pelkkä lukumäärä riittää helposti suojelemaan kaikkia ja näin onnettomuuksiakin tapahtuu sitten liikenteen määrään suhteutettuna vähäisesti.

Selitys kelpasi ainakin mulle, pidin kuitenkin varmuuden vuoksi turvavyötä päällä koko paluumatkan ajan. Muilla reissuilla se ei onnistunut, sillä Intiassa ei näytä olevan tapana pitää takapenkkien vöitä käytössä.
Palasimme hotellillemme Delhiin noin kymmeneltä illalla. Päivä oli ollut pitkä, mutta perin antoisa.

True champions drive on Speed!

Toiselle päivälle olimme järjestäneet itsellemme siis edellisenä iltana Delhin kiertoajelun. Ajatuksena oli kiertää kaupungin tärkeimmät turistinähtävyydet ja muutenkin tutustua paikkaan. Suunnitelmat eivät vain tuntuneet oikein toteutuvan.

Tiesimme jo hyvissä ajoin Suomessa ennen matkaan lähtöä, että matkamme aikana maassa vietetään yhtä kolmesta virallisesta lomapäivästä, Republic Day:tä. Jos on reilusti luppoaikaa, niin tässä myös linkki yli kaksi tuntiseen videoon tämän vuoden paraatista Delhistä (osa selotuksesta vaikutti olevan hindiksi ja osa englanniksi) ja arkistoista löytyy myös aiempien vuosien vastaavia. Olimme ottaneet tämän huomioon esimerkiksi siten, että emme olleet menossa Taj Mahalille kyseisenä päivänä ja että olimme matkustamassa muina päivinä. Opas kuitenkin kertoi heti Delhin kierrokselle lähtiessämme, että kyseinen päivä sulkee joitakin nähtävyyksiä noin viikon etukäteen ja emme voi näin ollen käydä kyseisissä kohteissa tänä päivänä ollenkaan. Eli puolet suunnitelluista kohteistamme (Lal Qil'ah eli Red Fort, iso linnoitusrakennelma Delhin keskustassa; Masjid-i Jahan-Namaa, tavallisemmin Jama Masjid, Intian suurin moskeija, johon mahtuu noin 25000 henkeä; ja India Gate) onkin suljettuna, no mutta sehän on hienoa!

Joku voisi kuvitella, että tämä oikeasti tarkoitti, että opas oli vain laiska eikä halunnut meidän käyvän näissä kohteissa, mutta näin ei ollut. Paikat oli oikeasti suljettu ja paikkoja vartioi aika paljon sotilaita. Jos syytä haluatte pohtia, niin kai tulee mieleen ne joulukuun tapahtumat Mumbaissa...

Johtuen uusista suunnitelmista, emme oikein enää tienneet mitä tulemme reissulla näkemään. Koska tuntui, että kaikki paikat olivat kiinni, aikoivatko kaverit vain ajeluttaa meitä ympäriinsä ja palauttaa sitten hotelille vai mitä?

Aloitimme kierroksen Rajghatilta eli Mahatma Gandhin muistomerkiltä. Muistomerkin keskeisin kohta on mustasta marmorista tehty tasanne, joka sijaitsee sillä paikalla jolla Gandhin ruumis poltettiin. Herran merkittävyyttä Intiassa ei voi oikein liiaksi korostaa, joten ehkä tämä olikin aika hyvä aloituspaikka kierrokselle. Paikka oli yksinkertaisuudessaan ihan mielenkiintoinen, mutta eipä sen väliin jättäminen kovin suuri menetys olisi tainnut olla. Jännä juttu oli tietenkin se, että kengät piti jättää muistomerkin ulkopuolelle (tai siis se tuntui kummalta tässä vaiheessa, mutta samaa tehtiin melkein joka nähtävyydellä). Vaikka suurin osa paikasta olikin hyvin siisti, taisimme Millan kanssa kierrellä vähän turistipolun ulkopuolella, sillä mutaakin saatiin sukkien pohjiin ihan kivasti mukaan.
Paikassa käynti herätti kyllä kiertuettamme ajatellen uusia mielenkiintoisia kysymyksiä.

• Aikooko hiljainen oppaamme (Omar) oikeasti seurata meitä kaikkialle?
• Pitäisiköhän sille sanoa, että voisimme ehkä haluta kierrellä kohteita ihan omassa rauhassa?
• Pitääkö meidän tulla ottamaan kenkiä pois ihan jokaisessa paikassa, jossa käymme?
  

Siirtyessämme Rajghatille seuraavaan yllätyskohteeseemme saimme tuta Republic Dayn toisen kirouksen (ensimmäisen ollessa siis suljetut nähtävyydet) : ruuhkat. Selvennyksen vuoksi pitää varmaankin sanoa, että kyllä ne ruuhkat normaalistikin tuossa kaupungissa olivat aika hurjia, mutta jopa opas sanoi tämän päivän jälkeen, että ruuhkat olivat selvästi normaalia pahempia. Republic Dayn takia osa pääteistä oli suljettuna ja näin ollen pienen pienet tiet tulivatkin sitten ihan tukkoon. No, Millaa se ei tainnut kovin paljon haitata ja itseänikin harmitti vain se, etten tullut ottaneeksi kuvia liikenteestä.

Seuraavat päivän kohteemme selvisi jumittaessamme tässä ruuhkassa aamupäivän ruuhkassa. Ensin tulisimme poikkeamaan Bahai'i-uskonnon lootustemppelillä. En ollut itseässä paikasta mitään etukäteen lukenut, mutta ymmärsin ainakin mistä temppelin nimi tuli, kun lähestyimme paikkaa.
Bahai'i:stakaan en tiedä mitään, joten lukekaa netistä. Paikka oli kyllä aika vaikuttava ja myös kenkien säilytys oli edistyksellisesti hoidettu. Täällä Milla myös kohtasi ensimmäisen kerran laattakäymälät (Petri nyt on sen verran nirppanokka ettei semmoisissa vessoissa käykään). Ilmeisesti eivät lainehtineet ja olivat muutenkin ihan hyvässä kunnossa. Kuvia ei tullut otetuksi. Ehkä tiedätte kuitenkin mistä on kysymys.
Qutb Minar ja sen läheisyydessä olevat arkeologiset kohteet olivat yksi niistä paikoista, joita vähän salaa toivoin että pääsisimme näkemään. Syynä ei ollut paikan tuo maailman korkein tiilestä tehty minareetti (72m) vaan sen läheisyydessä oleva pienempi rautainen tolppa. Iron pillar on tullut esiin ainakin pari kertaa omien opiskeluideni yhteydessä ja olen kai siitä metallurgian historiasta lueskellessa itsekin lisää tankannut. Seitsemän metrinen erittäin puhtaasta raudasta valettu rautatolppa on 400-luvulta, ja vuosista huolimatta erittäin hyvässä kunnossa. Muut kuin metallurgit eivät kai voi saadat tästä tolpasta mitään fiiliksiä irti. Jos kiinnostaa, tuolta Wikipedian sivun linkeistä pääsee aika hyvin liikkeelle.
Intian kummallisuudet jatkuivat tänä toisenakin päivänä. Itse koin ne elämäni 15 minuuttia julkisuudessa, kun vähän aikaa alueella käveltyämme jouduin suuren väkijoukon saartamaksi. Ensimmäisenä paikalle riensi vanhempi herra, joka tuli käsikynkkään ja pyysi saada olla samassa kuvassa Petrin kanssa. Vain pari askelta hänen perässään juoksi luokallinen koululaisia, joista osa halusi nimmaria ja kaikki halusivat vähintään kätellä. Kaiken tämän härdellin jälkeen kesti aika pitkää ennen kuin pystyi sanomaan mitään muuta kuin että mitä ihmettä juuri tapahtui!
Hämmästys oli ihan ymmärrettävää kun kyseessä oli ensimmäinen kunnollinen päivä, mutta tätä jatkui koko loman ajan. Lähes tulkoon jokaisella nähtävyydellä joku tuli kysymään saiko ottaa kuvan meidän kanssamme ja jos paikassa oli koululaisia käymässä, he tulivat joko kättelemään tai sitten tyytyivät huutelemaan kauempaa "hello mister, how are you!".

Täällä kohtasimme myös reissumme ensimmäiset maaoravat, mutta niistä tullee kuvia myöhemmin, joten palataan niihin silloin paremmin.

Käteltyämme parin koulun verran koululaisia, päätimme palata parkkipaikalle, jossa olimme eronneet oppaastamme ja kuskistamme (eli vastaus yhteen aiemmin heränneeseen kysymykseen, opas ei seurannut meitä kaikkialle). Hämmästyksemme oli suuri, kun emme nähneet heitä emmekä autoa missään. Auton löytäminen oli toki aika hankalaa, kun samannäköisiä valkoisia autoja oli jopa tuolla parkkipaikalla aika monta. Kiertelimme pari kertaa alueen, mutta tuttuja naamoja ei vain näkynyt. Paikalla kyllä hyöri vaikka kuinka paljon populaa ja jossain autossa nukkuikin väkeä, mutta meitä ei vain tunnuttu huomioitavan.

Jonkun aikaa odottelimmekin, jos he olisivat vaikka lähteneet käymään virvokkeilla tai jotain, mutta mikään ei muuttunut. Hetken kuluttua Milla päätti lähteä kiertämään parkkialuetta uudelleen ja kohta kuuluikin huutoa, että auto löytyi. Kävi ilmi, että se auto, jossa oli ihmisiä nukkumassa olisi ollut oikea valinta. No, ei kai hitaita turisteja hereillä jaksa odotellakaan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, en ole ihan varma tuliko ostostauko tähän väliin vai tuliko se edes tänä päivänä (Milla korjatkoon, jos muistin väärin). Mutta mielestäni Qutb Minarilta lähtiessämme suuntasimme oppaan "suosittelemaan" kauppaan. Ensin näytettiin mattoja ja juotettiin kuumaa, mutta päästyämme kangaspuolelle, Millan silmät kirkastuivat. Pitkän mietiskelyn ja jonkin aikaa kestäneen tinkimisen jälkeen mukaan lähtikin aika monta metriä kaupan hillityimpiä värivaihtoehtoja. Ensimmäiset ostoksetkin tuli siis tehtyä! Kaupasta halusimmekin sitten mahdollisimman nopeasti pois, ettemme vahingossakaan tekisi mitään heräteostoksia tämän jälkeen.
Käytyämme vähän haukkaamassa syötävää jatkoimme matkaa päivän viimeiselle nähtävyydelle. Humayun's Tomb ei ehkä nimenä kerro mitään ja en ole varma olinko itsekään kuullut siitä yhtään mitään, mutta oppaan (ja myös kirjallisten oppaiden) mukaan paikka on toiminut vähän kuuluisamman Taj Mahalin esikuvana. Noin 80 vuotta ennen Taj Mahalia rakennettu hauta olikin aika vaikuttava ja erinomainen valinta viimeiseksi nähtävyydeksi.
Päivä oli pitkä ja saimme jonkin verran treenattua seuraavan päivän Agran matkaa varten autossa istumista, mutta osoittautui erittäin hyväksi kiertoajeluksi vaikkei siltä aluksi vaikuttanutkaan. Pitkän päivän jälkeen oli mukava päästä jo vähän siedettävämmältä tuntuvaan hotellihuoneeseen ja hyödyntää sen edukasta huonepalvelua. Huonepalvelu tuli heti reissun alusta lähtien aika tutuksi, sillä Delhin hotellissamme oli ravintola remontissa, mikä merkitsi esim. sitä että aamupala tilattiin huoneeseen. Toki tulimme sitä käyttäneeksi aika runsaasti muinakin aikoina.

Purkkikermavaahtoa ja maissilastuja

Ensimmäinen kosketus Intiaan oli kuten ehkä arvata saattoi ilmasto. Vaikka koneemme laskeutuikin aikaisin aamulla Delhiin (noin kuudelta aamulla), tuntui ilma jo yllättävän raskaalta ja mukavan lämpöiseltä (kyllä talvella on sitten mukava matkustaa etelään). Ja kun lentokentällä ei vähemmän yllättäen ollut mitään kunnon ilmastointia, fiilis vain vahvistui mitä kauemmas terminaalirakennuksen syövereihin käveli.

Olin kuullut pahoja huhuja maan byrokratiasta, joten olin varautunut pahimpaan jo maahantuloselvityksessä. Se oli kuitenkin USA:n vastaavaan tottuneena todella positiivinen yllätys. Vastassa oli tylsistyneen näköinen virkamies, joka ei ainakaan mulle sanonut sanaakaan. Laiskasti katseli passia, koneessa täytettyä maahantulolappua, leimasi lappuja ja päästi menemään. Koska olimme ilmeisesti ainoat Delhiin jääneet koneessa olijat tai sitten kaikki meitä aiemmin koneesta nousseet eksyivät terminaalissa, emme joutuneet edes jonottamaan. Aikaa meni noin puolitoista minuuttia ennen kuin olin juoksemassa jo laukkuja odottelemaan (eivät olleet kadonneet tällä etapilla, mikä on aina iloinen asia).

Jos rehellisiä ollaan tässä vaiheessa oli jo mukavasti perhosia masun pohjassa. Me oltiin periaatteessa jo Intiassa! Jee!

Ensimmäinen oikea jännityksen kohde tuli eteen heti tullin läpi kuljettuamme ("emme tuo mitään ikävää maahanne"-lappu väsyneille virkailijoille). Meidän piti jollain tavoin päästä hotellillemme. Olin etukäteen lueskellut netistä, että paras tapa varsinkin turistina, olisi ostaa heti sisältä terminaalista ns. pre-paid taksi. Tämä ennakkotieto sai lisävahvistusta lentokentällä, koska lähes joka nurkalla oli samaa infoa kertovia tauluja.

Rohkeasti suuntasimme siis ainoan auki olleen pre-paid taksin luukulle ja yritimme kuunnella tarkasti kuinka edellä olleet toimivat. Loppujen lopuksi se ei ollut mikään suuri tehtävä. Kysyttiin, että minnes päin Delhiä haluttiin mennä, kuinka monta matkustajaa/laukkua oli mukaan tulossa ja sillä selvä. Rahat tiskiin, lappu kuoraan ja suunta takseja kohden.

Terminaalin aulasta pois vievän oven takana tuntui odottavan massiivinen ihmislauma nimikylttien kanssa ja myös paljon raskaasti aseistautuneita sotilaita. Täähän vaikuttaa hyvältä. No, pää pystyyn, yritä näyttää kokeneelta Intian matkaajalta ja ihan kuin tietäisit mitä olet tekemässä. Helppo homma! Ihmismassan takaa löysimmekin taksilta näyttävän kulkuneuvon. Keltamusta pakettiauton oloinen menopeli, jonka kuljettaja tuntui ymmärtävän mitä se pre-paid lappu merkitsi. Kaipa se siis taksi on, joten kamat kyytiin ja menoksi.

Ja juuri oltiin vähän päästy vauhtiin, kuski suuntasi kulkunsa heti ensimmäiselle huoltoasemalle. Mä kun luulin, että näin käy vain telkkarisarjoissa. Eikö ne oikeasti käy tankkaamassa etukäteen?

Tästä sitten kehkeytyikin se pienen matkailijan seuraava jännittävä tilanne. Kun olimme hetken aikaa jonottaneet asemalle, kuski päätti kurvata koko jonon ohi. Jonon ohi päästyään hän sitten kääntyi meihin ja pyysi meitä nousemaan hetkeksi ulos. Kokeneet maailmanmatkaajat näkivät tilanteessa mahdollisen laukkuvarkauden ja jäämisen maahan ilman matkatavaroita heti ensimmäisten minuuttien aikana. Tämän takia suurena turvatoimena otimme auton rekisterinumeron talteen ja jäimme odottamaan kohtaloamme. Toki valmiina hyökkäämään auton kimppuun, heti jos kuski tekisi väärän liikkeen. Kyllä nyt sen kokoinen auto kumoon pienestä tönäisystä keikahtaisi.

Suurena yllätyksenä kuski halusikin vain auttaa ongelmiin joutunutta huoltoaseman asiakasta ilmeisesti lataamalla menopelin akun ja syystä tai toisesta hän ei vain halunnut meidän odottelevan sitä pitkää aikaa tunkkaisessa autossa. Kuski ei lähtenyt livohkaan ja laukutkin olivat vielä autossa, kun jonon tukkeena ollut auto saatiin korjattua ainakin johonkin kuntoon.

Pääsimme siis ilman ongelmia hotellille.

Rehellisesti sanottuna, hotelli ei aivan vastannut sitä minkälaisen kuvan olimme sen nettisivuilta saaneet. Kuvittelimme sen olevan ihan jonkun suuren kauppakeskuksen vieressä, emmekä keskellä tuhruisten pikkukujien viidakkoa. Myöhemmin toki selvisi, että tuo katuviidakko oli se kauppa-alue, jota oli sivuilla mainostettu.
Tässä tilanteessa hyvänä uutisena oli se, että hotelli oli oikea paikka ja heiltä löytyi myös varauksemme (lähistöllä olisi toki ollut samanlaisia pikkuhotelleja lähes vieri vieressä). Huonona uutisena pettymykset jatkuivat, kun pääsimme huoneeseemme. Huone ja erityisesti vuodevaatteet tuntuivat kovin "nihkeiltä". Kun ilmastointia ei pystynyt itse mitenkään säätämään, oli ensi vaikutelma todellakin kolmea tähteä alhaisempi.
Kun näistä negatiivisista hotellijutuista päästiin jo aloittamaan, niin myös kuuma vesi oli pieni ongelma hotellissamme. Sitä virallisen ilmoituksen mukaan tuli vain jonkun aikaa aamusta, mutta emme seuraavana aamuna pitkästä lorottelusta huolimatta saaneet mitään edes lämpimään viittavaa mistään hanoista ulos. Iloksemme huoneesta löytyi kuitenkin länsimaalainen vessa ja vessapaperia, jota toki oli aika pieniä rullia eikä huonepalvelu tuntunut ymmärtävän kuinka nopeasti sitä kahdelta hengeltä kului, sillä jouduimme ostamaan sitä itse lisää ettei vahingoa olisi päässyt käymään. Mutta meillä oli sentään hotellihuone!
Aika pian kohtasimmekin sitten ensimmäisiä Intian omituisuuksia. Tai itseasiassa emme oikein tiedä oliko se vain hotellin oma juttu vai tapahtuuko sitä yleisestikin Intiassa. Joka tapauksessa saimme kutsun käydä moikkaamassa hotellin omistajaa! Herran toimisto ei tosin edes ollut siinä hotellissa missä me majoituimme vaan toisessa hänen omistamassaan hotellissa jonkun matkan päässä. Tätä suurta matkaa varten, hän lähetti autonkuljettajansa autoineen meitä hakemaan. Toisella hotellilla meidät ohjattiin ylimpään kerrokseen pomon toimistoon, jossa esittäydyimme ja eteemme tuotiin valintamme mukaiset kuumat juomat. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, kehoitettiin varovaisuuteen kaduilla ollessamme ja muutenkin rupateltiin.

Emme oikein lopulta keksineet mistä tässä vierailussa oli kyse, mutta mitäs siitä. Hyödynsimme samalla hotellin ravintolaa ja söimme ensimmäisen ateriamme uudessa maassa. Paluumatkamme omalle hotellillemme jatkui yhtä kummana kuin tämä johtajan kanssa rupattelu, sillä vaikka matkaa tosiaan oli ehkä kaksi kolme korttelia, niin meitä oltiin automaattisesti viemässä takaisin autolla. Kun kiltisti kieltäydyimme tästä, lähti kuski saattamaan meitä! Sanoi, että oli hänen velvollisuutensa että pääsemme turvallisesti perille. Ja puolessa välissä hän luovutti meidät oman hotellimme ovivahdille, joka oli tullut meitä vastaan! Yritä siinä sitten olla köyhä turisti, jolta ei löydy rahaa kerjäläisille.

Onneksi tämä saattaminen jäi vain tämän yhden keikan kuriositeetiksi.

Ensimmäisenä päivänä järjestellessämme tulevien päivien ohjelmaa, törmäsimme myös toiseen oikeasti tyypilliseen Intian tapaan ensimmäistä kertaa. Jokaiselle ihmisille tuntui olevan omat hommat, joita hän sai hoitaa ja jos eteen tuli jotain mikä ei kuulunut hänen tehtäviinsä, hän kutsui paikalle sen joka niitä juttuja sai tehdä. Eli ihmiset oli selvästi aivan selvästi jaettu eri tiukasti määritetyille tasoille.

Meidän Delhin ja Agran reissujen varaukset esimerkiksi hoituivat siten, että aloitimme kysymällä hotellilta miten voisimme reissut järjestää. Kaveri, joka selvästi oli korkeammalla tasolla kuin normaali vastaanottovirkailija, soitti tyypille, joka kuulemma järjestäisi asian. Hetken aikaa aulassa istuttuamme paikalle tulee nuori kaveri, joka sanoo olevansa firmasta joka näitä kiertoajeluita järjestää ja pyysi meitä mukaamme toimistolle. Toimistolla (viereisessä korttelissa) hän sitten rupattelee kaikenlaista ja ennen pitkää myös kaivaa Delhin kartan esiin. Kyseltyään mitä haluaisimme nähdä ja kerrottuamme suunnitelmamme, hän sanoo että hän voisi kyllä kertoa kustannuksista, mutta uskoo että hänen pomonsa voisi antaa varmasti hyvän tarjouksen.

Tämän jälkeen hän soitti pomolleen ja jatkoi rupattelua. Hyvin pitkän odottelun jälkeen uusi kaveri saapui paikalle, joka osoittautui pomoksi. Hän kyselee taas samat asiat kuin edellinen kaveri ja ottaa esille saman Delhin kartan jota jo tuijottelimme. Lopulta toistettuamme asiamme, hän tuumailee ja kertoo hinnan.

Lopulta kumpikaan näistä kahdesta kaverista ei tietenkään ollut mukanamme Delhissä tai Agrassa seuraavina päivinä. Tätä varten mukaamme tuli opas ja kummallekin päivälle eri kuski. Mutta eihän nämä alemman tason kaverit olisi voinut mitään suunnitelmia tehdä tai varsinkaan käsitellä suuria rahoja.

Jos ei muuta niin ainakin tällä tavoin saadaan työllistettyä aika runsaasti väkeä.


Lisäys: Laitoin sitten vahingossa väärän kuvan kirjoituksen lomaan. Olin ajatellut toisen noista katukuvista olevan kuvan hotellista. Korjataan vääryys nyt.

Ennakkotunnelmat reissuun

Vaikka olinkin odottanut tavalla tai toisella Intiaan matkustamista jo useita vuosia, ei matkakuume kyllä ollut noussut missään vaiheessa kovin suureksi. Pientä kihelmöintiä oli toki tullut, kun hain lainamatkalaukkua ja kun samalla tuli juteltua matkasuunnitelmista pitkästä aikaan, mutta kuumeiluksi se ei kuitenkaan kohonnut. Jotenkin ei tuntunut ollenkaan siltä, että olisi ollut lähdössä lomalle.

Syyt tähän laimeaan odotukseen olivat selvät, sillä siihen ei vain ollut kunnolla aikaa. Tein kunnolla töitä vielä matkapäivänäkin (toki Milla teki vielä enemmän...) ja viimeisiä matkaan liittyviä varauksia tai paremminkin niihin liittyviä vahvistuksia tuli useita vielä viimeisinä päivinä (viimeisin matkapäivän aamuna). Pakkaaminenkin oli vielä vaiheessa puoli tuntia ennen kotoa lähtöä, toki myönnettäköön että kaikki mukaan tuleva tavara oli kerätty kasaan jo edellisenä iltana.

Näin ollen ainakin omalla kohdallani matkajännitys alkoi vasta, kun olimme jo matkalla Helsinki-Vantaan kentälle. Sitten sitä alkoikin vähän jo epäilyttää, että voiko niinkin kauas kuin Intiaan lähteä näin vähällä valmistautumisella?

Totuushan oli kyllä se, että reissu oli aika hyvin hallussa. Olimme Millan kanssa varanneet lentoliput Hulluilta Päiviltä jo aikaa sitten ja vaikka lähtöpäivä oli muuttunut (tästä myöhemmissä kirjoituksissa ehkä lisää), ei suurempia muutoksia matkasuunnitelmiin ollut tullut. Lento Delhiin, kaupungin nähtävyydet, käynti Agrassa (pakkohan se ekalla reissulla Intiaan on käydä katsastamassa Taj Mahal), lento etelä-Intiaan entisten työkavereiden suosituksien mukaisesti, jne. Ongelma olikin enemmän se, ettei oikeasti tiennyt mitä Intiassa oikeasti olisi odotettavissa. Ahdistaako hälinä, kerjäläiset ja liikenne niin, että ekan päivän jälkeen onkin pakko linnoittautua hotellihuoneeseen vai minkälaista siellä oikein olisi?


PS. Pahoittelut kaikille, jotka ovat tässä jo reilun viikon odotelleet kuvia ja juttuja Intiasta. Tämäkin kirjoitus oli tarkoitus laittaa blogiin jo ennen lähtöä. On vain ollut vähän kiireitä ja toisaalta pitäähän mulla olla jotain kirjoiteltavaa tulevaksi vuodeksi. Eikä kuviakaan (vaikka niitä onkin vain vajaa 800) ole vielä käyty kunnolla läpi, mutta kyllä te pikkuhiljaa saatte jotain kivaakin.