Vaikka tekisikin mieli kertoilla heti mitä tässä muutamana päivänä on tapahtunut, luulen että on ensin parempi kerrata kaikki vanha. Sen jälkeen voikin sitten kertoilla hieman enemmän päiväkirjamaisesti uusista tapahtumista.
Ennen lähtöä
Suurimman osan olenkin vuodattanut kaikille ennen lähtöäni : projektihakemuksen/viisumin/jne. hankaluudet. TEKES-hakemus meni läpi ilman muutoksia. Sain viisumin ilman taistelua (no, piti sinne viedä jälkikäteen oikeanlainen kirjekuori). Sain varattua lentoliput, vuokra-auton ja hotellin.
Joku saattoi ihmetellä miksen pitänyt mitään melua lähdöstäni, miksen esimerkiksi järjestänyt mitään läksiäisiä tahi muuta tekosyytä viinakaapin tyhjennykseen. Syy oli niinkin yksinkertainen kuin kiire. Kun lähtö oli lauantaina, tein vielä hommia labrassa mukavasti samaisen viikon torstaina ja kun oli kaikille illoillekin merkitty menoja (alkaa nyt naurako, kyllä ihan oikeasti), niin ei ollut mitään mahdollisuuksia järjestää jotain vikalle viikolle. Ja kun ei ollut edes asiaa miettinyt sen enempää ennen vikaa viikkoa, ei mitään tullut tehtyä.
Pakkaamisen aloitin fiksuna ihmisenä jo torstai-iltana (lähtöön alle 48 tuntia). Tästä syystä tulikin pakattua "hieman" liikaa ja tämä kostautui tietenkin lentokentällä (yksi ylimääräinen kapsäkki = 140€ ekstraa). Sain kaiken tarvittavan kuitenkin mukaan eikä lopulta mitään kovin tärkeää edes jäänyt Suomeen.
Lauantai 15.4. : Espoo - Helsinki - Frankfurt - Denver - Albuquerque - Santa Fé
Perjantai (pitkä semmoinen) menikin sitten panikoidessa. Sain kuitenkin nukuttua pe-la yön, mikä oli ihan hyvä kun tiedossa oli kiva noin vuorokauden kestävä matka Uuteen Meksikoon.
Olin saanut varattua halvan kyydin lentokentälle (kiitos Millalle ja hänen vanhemmilleen) ja vaikka Ford Ka ei ole niitä suurimpia tila-autoja, kaksi matkustajaa ja ainakin kahden hlön tavarat mahtuivat mainiosti autoon. Tietäen terroristipartani ja muutenkin epäilyttävän ulkonäön, olin varannut reilusti aikaa ennättääkseni lennolle. Hyvästelyjen ja muutamien kyynelten jälkeen matkani (lähes) tuntemattomaan Santa Féhen oli alkanut.
Oikeasti vaivattoman turvatarkastuksen ("ei sun tartte sitä epäilyttävän näköistä metalliboksia erikseen tohon linjalle laittaa" & "aina noi portit piippailee, mene vaan") jälkeen siirryin suoraan odottelemaan lentoa Frankfurtiin (LH 3101). Ei toi Helsinki-Vantaa nyt kuitenkaan niin mielenkiintoinen ole. Lento oli ajoissa (10.40 Suomen aikaa). Kun suomi ei näytä olevan vielä Lufthansan henkilökunnan osaamislistalla, jouduin tulkkaamaan kaikki kysymykset vieressäni istuvalle hieman iäkkäämmälle suomalaiselle rouvalle. Matkani oli alkanut onneksi hieman jouhevammin kuin hänellä, jonka olisi jo tuohon aikaan olla tyttärensä luona Irlannissa. Aiempi lento ei vain päässyt lähtemään ilmeisesti konevian takia liikkeelle, joten matka oli hieman viivästynyt.
Frankfurtissa sitten kuljettiinkin vaikka kuinka monen tarkastuspisteen ohitse ja vielä muutamalla eri tiskillä ennen kuin pääsin odottamaan muutamaan muun matkustajan kanssa lastausta. Kiire ei tullut vaikka kovasti yrittikin. Aikaa jäi reilu vartti. Sainpahan kuunnella amerikkalaisteinien kertomuksia "mielettömästä Euroopasta". Olisipa sitä musasoitinta saanut hieman kovemmalle. Lento LH 446 Frankfurt - Denver oli ajoissa (13.50 Suomen aikaa). Tilaa oli yllättävän paljon. Olin käytäväpaikalla ja viereinen paikka oli tyhjä. Ikkunapaikalla oli kyllä noin kaksi kertaa minua leveämpi (ja se on paljon se) aurinkolasit+lippalakilla tyyliään hionut herra, mutta tilaa oli joka puolella kuitenkin. Matka meni mukavasti (ei niillä Jekkua kuitenkaan ollut masussa asuville perhosilleni ja väittävät vielä olevansa saksalainen firma, pöh). Ehkä hieman matkustusmukavuutta karsi ne ikkunapaikalla olleen piereskelyt (kyllä, koko matkan ajan) ja käytävän toisella puoleen aika kovan puoleinen kuuntelemansa musiikin "hyräily" (joka kyllä selvästi voimistui sen kolmannen punaviinipullon jälkeen), mutta voimakkaan tuulettimen ja korvatulppien kanssa tuostakin selvittiin.
Denver. Tästä odotin jotain todella pitkää hetkeä tulliviranomaisten kanssa. Ei mulla ole kuitenkaan kaikkia tarvittavia papereita mukana ja sitten selvitellään miksi mä olen edes maahan tulossa. Toisin kävi. Tylsistyneen näköinen jannu ei edes sanonut hyviä päiviä eikä kysellyt mitään. Otti sormenjäljet, kuvan, kirjasi ja leimasi viisumin ja siinä se. No, en olisikaan jaksanut tapella mistään tämän reissailun jälkeen. Odottelua ei ollut kovinkaan paljoa Denverin kentällä (joka ei ollut kyllä hassumpi paikka, vaikka olikin iso kuin mikä), en tainnut edes ennättää syödä mitään. Tässä vaiheessa olin vielä täysin tietämätön USA:n sisäisten lentojen ruokatarjoilusta, vaikka maaliskuussa olinkin vähän alueella matkuskellut. Lento Denveristä Albuquerqueen oli ajoissa (5.30 MST = 2.30 sunnuntaiaamua Suomessa).
Niin, se USA:n sisäisten lentojen tarjoilu. Se on yleensä (seitsemän lentoa nyt takana, tarjoilu on ollut tämä kuusi kertaa) "snacks & beverage" elikkäs pikkupussi suolaista ja juotavaa. Ei kyllä maha täyty vaikka kuinka monta pussia vetäisi. Ja ne sisäiset lennot eivät ole semmoisia Suomen sisäisiä lentoja (max. 1h) sillä etäisyydet ovat luokkaa "Amerikka". Lento (United Airlines 467) taisi kestää Albuquerqueen noin kaksi tuntia eli lyhyt lento. Laukut, joihin olin kyllä koskenut Denverissä (USA:n tullijuttuja : maahan tullessa täytä tullilappu ja nouki laukkusi hihnalta, vie tullin ohi ja vie uudelle linjalle, jos on sisäinen matka vielä edessä), olivat moitteettomassa kunnossa ainakin ulkopuolelta myös Albuquerqueen saapuessaan.
Kello oli vähän vaille kahdeksan kun pääsin pois Albuquerquen lentokentältä (siirtyäkseni hakemaan vuokra-autoa) ja uusi ilmasto muistutti olemassa olostaan : lämpöä oli noin 30 astetta ihmisten asteikolla (85 Fahrenheit, ei vieläkään mene ilman laskinta). Autovuokraamon setä osasi suostutella ja otin astetta yleellisemmän menopelin (Chevrolet Malibu Maxx). Ainakin kaikki tavarat mahtuivat sisälle ja reissun viimeinen etappi oli alkamassa.
Matka Albuquerquesta Santa Féhen on itse asiassa hyvin helppo. Kun lentokentältä lähtee käännytään ensimmäisen viitan mukaisesti kohti Santa Fétä ja ajetaan moottoritietä (I-25) noin tunnin verran. Sitten vain täytyy valita haluamansa liittymä kolmesta vaihtoehdosta ja ollaan Santa Féssä. Tämän tiesinkin jo maaliskuun reissulta, joten enemmän jännitin löydänkö siellä pimeässä hotellille. Osoite oli ja kartasta oli yritetty katsoa. Ehkä tämä auttoi sillä ajoin vain kerran ohi. Aika hyvä saavutus, ottaen huomioon suunnistusharjoitteluni myöhemmin kaupungissa (näistä tulevissa "Previously on..."-osissa).
Hotellilla oli varaukseni ja taisteltuani laukkuni huoneeseen (en muistanutkaan että ne painoivat niin paljon), lysähdin sängylle ja nukuin ja nukuin...
Kello oli 10pm = 7 am sunnuntaina Suomessa.
18 kuukauden tutustumiseni Amerikan Ihmemaahan oli alkanut.
