Paluu

Hieman huonosti nukutun yön jälkeen aamutoimet huoneessa nautittuine aamiaisineen sujui oikeastaan ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Matkatavarat olivat reissussa paisuneet ja näin ollen matkalaukkuja ei tuntunut saavan kiinni mitenkään muuten kuin väkivaltaa käyttäen.

Kun nyt ei ollut sen kummempaa kiirettä ja kun osasimme varata tarpeeksi aikaa hotellin maksamiseen, taksiakin voitiin odotella sen kummemmin stressaamatta mistään. Taksimme osoittautui hieman pienemmäksi kuin aiemmin käyttämämme. Aiemmissa takseissa olimme jo nähneet sen, että isoin matkalaukku oltiin sijoitettu pelkääjän paikalla, mutta nyt jouduttiin ottamaankin jo katto käyttöön. Matkalaukkumme nostettiin auton katolle ja ennen kuin ennätimme sanoa mitään, niiden ympärille laitettiin turvaksi onneksi myös köyttä.

Näin ollen pääsimme mukavasti ilman matkatavaramenetyksiä lentokentälle.

---

Mielenkiintoiset tilanteet eivät tietenkään loppuneet tuonne taksin katolle vaan Intialla oli jotain meille jemmassa vielä lentokentällä.

Saavuimme kentälle, kuten oli toivottu, noin kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Emme todellakaan olleet ensimmäisten Finnairin asiakkaiden joukossa vaan asettauduimme kiltisti siinä vaiheessa jo kohtuullisen pitkään lähtöselvitysjonoon. Jonottaessamme kuulimme edessä olevien keskusteluista, että joutuisimme täyttelemään jonkun lappusen ennen kuin meidät päästettäisiin maasta pois. Lappusesta ei oltu tietenkään kerrottu missään, eikä lähtöselvitystiskilläkään mielestäni asiasta lopulta sanottu mitään. Neuvojen perusteella Milla kuitenkin haki kyseisen lappusen viereisen lentoyhtiön henkilökunnalta. Lappu oli maastapoistumisilmoitus, joka piti jättää ennen lähtöporteille menoa olleessa tarkastuspisteessä. Se taisi olla passintarkastuspiste, kun passiin kuitenkin leima heitettiin, mutta myös se maastapoistumislappu piti olla täytettynä tässä vaiheessa Tämä oli kuitenkin ihan mitätöntä säätöä verrattuna siihen mitä seuraavana ollut turvatarkastus tuli olemaan.
Turvatarkastukset aiemmilla lentokerroilla olivat olleet mielestäni semmoisia ihan tavanomaisia, toki niissä oli selvä Intia-leima, mutta sujuvuudeltaan olivat olleet ihan samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin. Nyt asia oli jostain syystä toinen.

Kuten muistatte aiemmista matkakuvauksista, maan lentokentillä jokaisessa matkustamoon tulevassa laukussa pitää olla tyhjä osoitetägi. Tämä tarvitaan, koska jokainen kapsäkki pitää leimata ja sen leiman pitää mätsätä siihen leimaan, jonka saat turvatarkastuksessa lentolippuusi. Aiemmilla kerroilla turvatarkastajat olivat mielestämme laittaneet laukkuihin tägin, jos semmoinen sattui puuttumaan. Tietenkään homma ei mennyt nyt tällä kertaa ihan näin tutulla tavalla.

Kun kummallakaan meistä ei ollut tägiä laukussa, saimme kuulla epämääräisen ohjeistuksen, että tägiä tarvittaisiin. Petriltä löytyi sattumoisin repun sivutaskusta jossain vaiheessa (olisiko ollut jo Suomesta lähtiessä?) mukaan napattu Finnairin tägi, mutta Milla joutui hakea tägin vähän kauempaa. Petrin turvatarkastus kulki tästä eteenpäin ilman ongelmia, kun taas Millalla se oli vasta alussa.

Kotvasen kuluttua Milla saapui takaisin jonottamaan turvatarkastukseen tägin kanssa. Herra, joka oli huomauttanut tägin uupumisesta, päästi nyt Millan seuraavaan turvatarkastusosioon eli himpun verran lähemmäs läpivalaisulaitteita. Vaikka laitteita oli useampikin käytössä, niin jostain syystä meidän jonostamme pääsi tasan tarkkaan vain yhden laitteen luo. Vieressä oli kyllä ihan tyhjä hihna, mutta Milla joutui odottelemaan sen lähemmän ruuhkaisen laitteen vapautumista.

Kun viimein kaiken jonotuksen jälkeen hän oli jo laittamassa laukkuaan hihnalle, tuli kysymys onko siellä nesteitä. Rehellisesti Milla meni vastaamaan, että vain vajaa käsidesipullo. "No no" oli vastaus ja se piti heivata pois! Tähän Milla sanoi, ettei nin pieniä pulloja tarvitse ja vastaus oli "ok, pidä sitten". Ai, se olikin siis varmaankin vain kysymys, että haluaisiko matkustaja jättää ylimääräisiä kantamuksia tähän. Tämä väliinpitämätön suhtautuminen selittäneekin sen miksi Petrin repussa olleeseen litran vesipulloon ei kiinnitetty mitään huomiota. Tai sitten Milla vain on liian epäilyttävän oloinen, toisin kuin kalju ja risupartainen Petri.

Viimeisessä turvatarkastusvaiheessa eli siinä henkilökohtaisessa tarkastuksessa, joka naisilla tapahtui katseilta piilossa verhojen takana kuten tapana oli, kävi ilmi ettei homma ollutkaan ihan vielä selvä. Ongelmana oli, ylläri ylläri, laukkujen tägit. Vaikka aiemmin meitä oltiin pyydetty semmoisia hakemaan kun puuttuivat, oli unohtanut sellainen juttu, että ne piti kuulemma olla saman lentoyhtiön kuin minkä lentolippu kourassa oli. Tai ainakin turvatarkastajan mielestä piti olla. Näin ollen Milla käännytettiin takaisin hakemaan uusia, Finnairin tägejä. Se ei kuulemma ollut ihan simppeli juttu.

En nähnyt Millaa muuta kuin vasta hänen päästyään koko hässäkän ohi ja hän kyllä vaikutti siltä, että ehkä oli tutustunut hieman liikaa maan byrokratiaan. Jos jotain täytyy siis muistaa seuraavan kerran, niin pitää varata käden ulottuville iso kasa käytetyn lentoyhtiön tägejä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Ihanuudet eivät kuitenkaan olleet vieläkään ohi. Milla sai selville myös, että ostosten teko myös lentokentällä on Intiassa oma taiteenlajinsa. Itse ostosten valitseminen oli kuulemma ihan kuin maailman muillakin lentokentillä, ongelmat olivat vain ostosten maksamisessa. Ihan tarkkaa tietoa ei ole miksi maksaminen oli älyttömän hidasta toimintaa (kellotettu aika yhden ostoksen asiakkaalle oli 7min). Syynä saattoi osittain olla se, että ostokset piti ilmeisesti naputtaa tietokoneelle käsin, ei helposti lukijan avulla. Oman osansa hitaudesta saattoi tuoda se ettei Intian rupia ollut kentällä enää hyväksytty maksuvaluutta ja että luottokortin käyttäminen oli yhtä helppoa kuin meillä kaikissa käyttämissämme hotelleissa. Myös inhimilliset erehdykset, kuten vanhojen tarjousten esillä pito, hidasti jonkin verran ostosten tekoa.

Kun kaikki tuo tax-free säätö oli ohi ja Milla pääsi kaupasta ulos, olikin koneemme täyttäminen jo aloitettu (jonoa koneeseen ei enää ollut). No, ei Petri olisi mitään halunnut kentältä ostaakaan. Lentokoneessa alkoikin sitten pikkuhiljaa kotipuolen asiat (eli työt) tulla mieleen ja loma (tai ainakin lomafiilis) taisi päättyä vähän koneen nousun jälkeen.

Military Hotel

Suunnitelmat viimeiselle kokonaiselle päivällemme muotoutuivat itseasiassa vasta matkan aikana. Kuten kaikki muistavat ensimmäinen turistikierroksemme Delhissä koki pienen kolauksen, kun selvisi että Republic Day oli sulkenut joitakin merkittäviksi luokiteltavia nähtävyyksiä kaupungissa. Näin ollen päätimme kiertää vikana päivänä itseksemme nuo paikat ja ehkä vähän katsella paikkoja myös kaupungin keskustassa. Jos sieltä vaikka löytyisi jotain kivoja kauppoja.

Petrin masu oli nyt paremmassa kunnossa, kiitos Kochissa saatujen lääkkeiden. Kramppailu ja vessassa juoksu eivät olleet enää huolena, joten Milla ei joutunut yksin Delhin vilinään. Koska olimme ihan yksin liikenteessä, olimme päättäneet hyödyntää joka kadunkulmasta löytyviä autoriksoja liikkumiseen. Niiden avulla oli tosiaan hyvin helppo liikkua noita päivän aikana tarvittavia lyhyitä matkoja, mutta huomasimme jo ensimmäisen kyydin aikana että maksaminen oli aina yhtä työlästä. Yritimme helpottaa maksua sillä, että ainakin meidän mielestämme sovimme hinnan ennen kuin istuimme riksan kyytiin. Ilmeisesti kuskien muisti ei kuitenkaan toimi ihan niin pitkään, sillä kun kyyti oli ohi, oli myös hinta noussut. Reilun viikon jo maassa olleena emme kuitenkaan tätä hintaa suoraan hyväksyneet ja Milla toimikin aktiivisesti sopuhinnan löytämiseen johtavissa keskusteluissa.
Päivän ensimmäinen kohteemme oli se minkä kautta olimme Delhin kierroksemme ihan alunperin ajatelleet aloittaa eli Red Fort. Se on yksi niistä kolmesta Delhin UNESCO World Heritage paikoista. Ilmeisesti johtuen hyvin keskeisestä sijainnistaan, turvatoimet olivat hieman muita Delhin paikkoja tiukemmat. Kyllähän muissakin paikoissa sanottiin, ettei reppuja saisi viedä alueelle, mutta muualla sitä kehotusta ei ainakaan meidän kohdallamme valvottu. Red Fortissa reppu selässä sisään yrittäessäni minulle asiasta huomautettiin ja ohjattiin säilytyskaappien suuntaan. Tiukat turvatoimet jatkuivat myös tästä askeleen myöhemmin, jossa oli Taj Mahalin tapaan turvatarkastuspiste. Näistä ohi päästyämme, jouduttiin kulkemaan vielä aika pitkän kauppakujan ohitse, ennen kuin näimme ensimmäistäkään varsinaista nähtävyyttä.
Ainakaan omasta mielestäni paikka ei ollut läheskään yhtä hieno kuin ne ensimmäisen kierroksemme aikana näkemämme muut UNESCO-kohteet (Qutb Complex ja Humayun's Tomb). Parit kuvat tuli otettua ja pieni museokin nähtyä, mutta paikan todellinen nähtävyys oli alueen runsas maaoravakanta. Löysimme kierrellessämme paikan, joka suorastaan kuhisi pieniä vipeltäjiä ja jäimme ottamaan kuvia. Luulen, että tuon päivän kuvista puolet on varmaankin Red Fortin oravista.
Aivan Red Fortia vastapäätä alkaa vanhan Delhin pääkatu, Chandni Chowk. Olimme matkaoppaiden perusteella osanneet odottaa hyvin vilkasta kauppakatua, mutta itse ainakin yllätyin väenmäärästä. En ole ihan varma kuinka paljon kauppoja kadulla oli (ilmeisesti paljon), kun niitä ei oikein ihmismassan takaa nähnyt. Eräs matkaopas suositteli pientä kävelyreittiä alueella, mutta itse en ainakaan olisi jaksanut siinä tungoksessa niin pitkää reissua tehdä. Näin ollen käännyimme varmaankin melko aikaisessa vaiheessa kadun toiselle puolelle ja otimme suunnan takaisin Red Fortia päin. Päätimme kuitenkin tehdä pienen koukkauksen matkan varrella ja käydä syömässä ainoan pääkadun varrella näkemämme selkeän ruokapaikan kohdalla (ilmeisesti ne oikeasti kulinaristiset nautinnot olisi löytänyt joltain pikkukujalta). Se ruokapaikka oli se missä kaikki kaukomailla matkailijat käyvät jossain vaiheessa rentoutumassa eli tuttu ja turvallinen McDonalds.

Tai siis niin tuttu ja turvallinen kuin paikka Intiassa voi olla. Toisin sanoen ruokalistat eivät ole täysin sitä mihin on esim. Suomessa tottunut, sillä kenellekään ei ehkä tule yllätyksenä ettei hampurilaisten välistä naudanlihaa kyllä Intiassa löydä. Eikä myöskään niitä pekoneita. Lihainen vaihtoehto oli siis käytännössä kana. Me kumpikin päädyimme joka tapauksessa kasvispurilaisiin. Tätä ennen olimme hyökkäämällä saaneet vallattua suurin piirtein ainoan koko siellä oloaikanamme vapautuneen pöydän.

"Ravitsevan" aterian jälkeen hyppäsimme riksaan ja otimme suunnan seuraavaan aiemmin missattuun turistikohteeseemme. Matka India Gatelle päättyi hintataisteluun, kun kuski ei olisi halunnut odottaa kuin viisi minuuttia paluutamme. Tiesimme, ettemme ennättäisi viidessä minuutissa kuin tien toiselle puolelle, joten päätimme hylätä menopelin. Tietenkin kuski olisi halunnut koko menopaluureissun hinnan ja Milla selvitti ystävällisesti hänelle, että aiomme maksaa menomatkasta vain menomatkan hinta.

Jos kuski olisi saanut viedä meidät lähemmäs, olisi India Gaten katseluun ehkä mennytkin vain se viisi minuuttia. Kiersimme kaaren, otimme pari kuvaa ja jatkoimme matkaa.
Nähtävyydet olivat olleet pettymys, joten oli hyvä ettei niitä ollut tämän enempää. Seuraavaksi suuntasimme kulkumme kohti Connaught Place-nimistä paikkaa. Se on yksi Delhin alueen liikekeskuksista ja odotimme löytävämme sieltä paljon, joskin ilmeisesti paikallisten mukaan kalliita, kauppoja. Riksan kanssa oli pientä säätöä jälleen, mutta oikeaan paikkaan meidät kuitenkin vietiin.

Paikka oli kuin olikin täynnä erilaisia kauppoja, joista melkoinen osa oli vaateliikkeitä. Väkeäkin oli aika runsaasti, toki alueella pystyi kulkemaan vähän helpommin kuin tuolla aiemmin käydyllä Chandni Chowkilla. Petriltä saatiin myös viimein palamaan pinna. Se ei kyllä suoraan liittynyt väenpaljouteen tai kerjäläisiin, vaan "takiaiseen". Todennäköisesti Milla kohtasi vastaavanoloisen nuoren herran ollessa itse liikkeellä Ernakulamissa, joten hän osasi jo suhtautua tämmöisiin rauhallisesti, mutta Petri ei osannut.

"Takiainen" aloitti kevyesti juttelemalla, että oli nähnyt meidät lentokentällä (niinpä niin), jossa hän oli töissä. Hän jutteli ummet ja lammet ensin työstään lentokentällä, tyttöystävästään, serkusta joka omistaa kaupan lähistöllä, siitä kuinka hänellä on vaikka kuinka monta luottokorttia (Deutsche Bankin korttia oikein esittelikin) ja niin edelleen. Luulen, että pinnani paloi juuri tähän jaaritteluun. Halusiko hän, että menemme sinne hänen ohimennen mainitsemaansa serkun kauppaan? Ei ilmeisesti, kun siitä ei sen enempää puhuttu. Miksi hän esitteli luottokorttejaan? Pitäisikö meidän luottaa häneen silloin jotenkin enemmän. Halusiko hän vain jutella meidän kanssamme? Vähän epäilen.

Siinä vaiheessa kun yritimme päästä hänestä eroon ja hän jatkoi johdattamalla meidät lähistöllä olleen turist centerin luo (vaikka emme olisi sinne halunneet mennä), pinna sitten katkesi ja Petri aloitti monologinsa siitä kuinka koko tämä "takiaisen" jutustelu otti vaan ihan pirusti päähän. Yritin pyytää häntä suoraan sanomaan, että mitä hän halusi, mutta en saanut mielestäni kunnon vastausta. Jotain yritti höpöttää, että jos hän olisi Suomessa, kai mekin tulisimme häntä vastaavanlaisesti auttamaan. Eipä varmasti ollut siis ainakaan Suomessa käynyt. Kaveri lähti lopulta melko hiljaa pois ja Petrin rauhoituttua, jatkoimme myös mekin takaisin reitillemme.

Samanlaisia "takiaisia" yritti lyöttäytyä myöhemminkin seuraamme. Jos joku osaa kertoa mistä ihan oikeasti tässä toiminnassa on kyse, niin kertokaa vaan. Henk.koht. ne olivat yksi niistä harvoista ärsytyksen aiheista Intiassa.

Raskaan kiertelyn vastapainoksi jatkoimme kansainvälisten riistofirmojen käyttämistä (tai en kyllä tiedä onko TGI Fridays riistofirma, kansainvälinen se nyt ainakin on). Paikassa tuli testattua viimein toimiiko Petrin monta kertaa hylätty Visa vai ei. Vastaus oli joo ja todennäköisesti tästä käytöstä johtuen (pitkän tauon jälkeen Visaa käytetään yllättäen Intiassa) Luottokunta laittoi kyseisen kortin väliaikaiseen käyttökieltoon, joka tosin selvisi vasta aika paljon myöhemmin.
TGI:stä lähdimme etsimään päivän tärkeintä kauppapaikkaa eli isoa fixed price-kauppaa nimeltä Central Cottage Industries Emporium. Tiesimme summittaisen paikan kartalta, mutta se siinä. Emme jostain syystä halunneet ottaa riksaa (ehkä olimme kyllästyneet heidän jatkuviin huijausyrityksiin) ja lähdimme seikkailuun kävellen. Petrin loistavat kartanlukutaidot osoittautuivat juuri niin huonoiksi kuin aiemminkin tällä reissulla ja olimme kävelleet hieman väärään suuntaa. Etelään olisi pitänyt mennä, mutta katu jota pitkin olimme lähteneet kulkikin enemmän kaakkoon.

Tämän huomattuamme ja erään metroaseman perusteella oikean paikan kartasta löydettyämme, lähdimme isompia teitä pitkin kävelemään mielestämme oikeaan suuntaan. Kävely kesti melko pitkään, mutta kuljimme koko ajan selvästi kartalla. Kun päädyimme sille oikealle tielle (sille siis joka vei Connaught Placesta etelään, ei kaakkoon), yllätyimme todella iloisesti, sillä huomasimme CCIE:n olevan risteyksen toisella puolella.

Hiphei! Päivän tärkein kohde oli löytynyt!

Kauppa oli hyvinkin iso, neljä-viisi kerrosta kaikenlaista ostettavaa (mattoja, vaatteita, huonekaluja, patsaita, koruja, jne.) ja siellä olisi helposti voinut viettää useita tunteja. Petrin mokailusta johtuen Milla joutui tyytymään paljon reiluun tuntiin (jos en nyt ihan väärin muista). Ostosten teko oli samanlaista ja peri-intialaista kuin Millan Ernakulamissa jo kokema.

---

Päivän erikoisimmat tilanteet olivat kuitenkin vielä edessä.

Hotellilla hyvä huonepalvelu sai aivan uuden merkityksen. Huonepalvelu nimittäin soitti meille huoneeseemme kysyäkseen mitä haluaisimme ja kun olimme mielestämme kaiken tarvittavan kertoneet, kysyivät vielä emmekö haluaisi pitkän päivän päätteeksi myös olutta! Tämmöistä sen huonepalvelun pitäisikin olla. Kai me oltiin tipattu avokätisesti tai jotain.

Ikävämpi tilanne sattuikin sitten yöllä. Juuri kun olimme nukahtamassa, Millan puhelin alkoi soida ja kun puhelu ei näyttänyt tulevan Suomesta, päätti hän unenpöpperössä siihen vastata. Puhelu koski Kumarakomin hotellimaksuamme! He kyselivät, että miksi emme olleet vielä maksaneet vaikka oli jo kulunut päivä viime yhteydenotosta. Ilmeisesti selvitystäni siitä, että maksamme kun olemme Suomessa ei oltu kuultu ja heidän oli ihan pakko soitella keskellä yötä peräämme. Nyt kun asiaa taas muistelee, niin pitäisiköhän laittaa vähän palautetta hotellille...

Only five minutes, madame!

Millan aamupäivä

Koska perjantaipäivän pääasiallisena ohjelmanumerona oli lentomatka takaisin Delhiin, päätimme vielä aamusella konsultoida paikallista lääkäriä Petrin ripuliystävän hallintaan saamiseksi. Osoittautui, että paikallinen lääkäri otti vastaan hotellissamme, joten sen suurempia järjestelyjä ei tarvittu. Tapasimme tohtorin eräänlaisessa takapihalle rakennetussa parakissa. Tohtori selitti jälleen yksityiskohtaisesti millaisia keksejä pitäisi syödä ja raapusti lääkemääräyksiä lääkeyhtiön mainospaperille. Tällä kertaa joutuisimme siis asioimaan paikallisen apteekin kanssa. Petri meni vessan läheisyyteen lepäämään ja lähdin suhteellisen ylimalkaisen ohjeistuksen (400m epämääräisen kädenhuitaisun suuntaan) tukemana etsimään apteekkia. Yritin aluksi kävellen, mutta jouduin jossakin vaiheessa luovuttamaan ja ottamaan autoriksan. Apteekki oli pieni, kioskin näköinen koju, jossa apteekkari leikkasi kieli poskessa läpipainopakkauslevyistä sopivan määrän kutakin lääkettä ja pakkasi ne pieniin paperipusseihin. Tämän toimituksen jälkeen oli tietysti enää mahdotonta sanoa, mikä oli mitäkin lääkettä, mutta mitäs tuosta. Matkalla takaisin hotellille autoriksakuski ehdotti anteeksipyytävän oloisena, että poikkeaisin johonkin läheiseen liikkeeseen, koska hän saisi minun sinne toimittamisestani kuusinkertaisesti matkan hintaa vastaavan provikan. Vetosin sairauden kourissa kärvistelevään, lääkkeitä odottavaan ystävään ja kieltäydyin ehdottomasti. Annoin toki lohdutukseksi reilusti juomarahaa. Petri sai lääkkeensä ja jäi hotellille toipumaan sillä aikaa, kun minä lähdin käymään Kochin kaupungin eräänlaisessa keskustassa, Ernakulamissa.

Kochi koostuu useasta saaresta tai niemekkeestä ja kätevin tapa liikkua paikasta toiseen on lautta. Lauttaan ostettiin 2,5 rupian (n. neljän sentin) arvoinen lippu ja lipunmyyjä hoputti minua koko toimituksen ajan kovaäänisesti. Ehdin lauttaan ja matkustin paikallisen rahvaan kanssa n. 20 minuutin matkan Suomenlinnan lauttaa muistuttavassa menopelissä, joka tuntui toimivan ihan jouhevasti. Ernakulam osoittautui varsin vilkkaaksi kaupunginosaksi, jossa mm. teiden ylittäminen oli kaoottisesta liikenteestä johtuen hengellä leikkimistä. Järkevä ihminen olisi ottanut jo satamasta autoriksan, mutta minä päätin sitkeästi etsiä kartasta paikallistamiani kauppoja jalan. Loppujen lopuksi etsiminen kesti 30 asteen helteessä reilun tunnin ja periksi antaminen oli jo lähellä. Matkalla sain seurakseni yhden ”takiaisen”, nuoren miehen, joka päätti sitkeästi kävellä rinnallani ja höpöttää omiaan, vaikka kuinka katselin muualle ja näytin kyllästyneeltä. Kieltäydyin lähtemästä hänen kanssaan kahville ja lopulta kehotin häntä mahdollisimman kohteliaasti löytämään tiensä jonnekin muualle.

Kävin muutamassa kaupassa, joissa onneksi oli jokseenkin kiinteät hinnat. Siitä huolimatta homma kävi työstä, kun ensimmäisessä kaupassa ympärilläni hyöri neljä myyjää ja kymmenessä minuutissa he olivat vetäneet siisteistä pinoista eteeni nähtäville alun kolmatta sataa erilaista puseroa. Ostin yhden ja kiirehdin pois. Ilokseni löysin myös suklaata myyvän kaupan (mikä oli muuten yllättävä harvinaisuus ainakin meidän kohdallemme sattuneiden kauppojen joukossa), mutta kun tajusin, että suklaa on syötävä pois vähän vikkelästi, ennen kuin se on sulanut liejuksi kassini pohjalle, oli jo melkein myöhäistä. Varsinainen elämys kaupoista oli neljä tai viisikerroksinen vaateliike, jonka ensimmäisessä kerroksessa myytiin kiinteään hintaan satoja erilaisia, toinen toistaan upeampia sareja ja muita intialaisia vaatekokonaisuuksia. Kaupassa pyrittiin selvästi länsimaiseen kaupankäyntityyliin, koska myyjät eivät varsinaisesti ”häirinneet” minua tyrkyttämällä erilaisia vaatekappaleita vaan seurasivat perässäni kuin varjot vaaterekiltä toiselle ja katsahtaessani heihin päin, väistivät nopeasti katsettani. Ilmeisesti heille oli opetettu, että länsimaalaiset ihmiset eivät oikein pidä innokkaasta palvelusta, mutta kokonaisvaikutelma oli mielestäni lähinnä outo. Peri-intialaiseen tapaan ostamistapahtumaan osallistui viisi työntekijää. Minua seurannut ”varjo” ojensi valitsemani tuotteen kassatiskin takana olevalle henkilölle, joka näpytteli jotakin tietokoneelle ja antoi vaatteen apupojalle, joka kulki se kädessään oven lähistöllä olevalle isommalle myyntitiskille antamaan ostokseni pakkaajahenkilölle (minä kuljin kiltisti perässä). Maksoin varsinaiselle kassahenkilölle ja sain kuitin, jota vastaan sain noutaa vaatekappaleeni vieressä olevalta pakkaajahenkilöltä, joka oli pakannut sen pussiin, niitannut pussinsuuhun vastaavan kuittikappaleen ja sijoittanut pussin huolellisesti vieressä olevalle hyllylle (tämä siis samaan aikaan, kun olin lähes ainoana asiakkaana suorittanut maksuani metrin päässä samalla tiskillä). En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta ehkä loppujen lopuksi tämä käytäntö kannattaisi ottaa Suomessakin käyttöön, niin olisi ainakin täystyöllisyys turvattu (ja ehkä joutuisi vielä palkkaamaan puoli Siperiaa apumiehiksi, jotta kaikki hommat saataisiin tehtyä). Kävin tutustumassa vielä tavaratalon yläkerroksiin, joissa sijaitsi miesten ja lasten osastot, sekä kaksi ompelimokerrosta. Aivan, tavaratalon kaksi kerrosta toimi valtavina ompelimoina, joissa oli mielettömät määrät toinen toistaan värikkäämpiä ja upeampia kankaita ja asiakkaita antamassa mittoja itsestään tai kääriytymässä koemielessä kulta- ja hopeakirjailtuihin silkkeihin. En teettänyt itselleni juhlasaria, vaikka mieli olisi tehnyt.

Totesin sen sijaan, että lentokoneen lähtöaika alkoi lähestyä ja käännyin vastahakoisesti kannoillani kohti satamaa. Tarvottuani jälleen hampaat irvessä kilometri kilometrin jälkeen (tai siltä se ainakin tuntui) autojen seassa, päätin, etten ehkä koskaan löytäisi itse satamaan, joten otin autoriksan. Satama oli tietysti heti seuraavan kulman takana. Yrittäessäni ostaa satamakojusta lauttalippua, luukun takana oleva virkailija kieltäytyi sitkeästi kiinnittämästä minuun mitään huomiota. Seisoin tyhmänä odottamassa ja yritimme välillä viereiselle kaistalle ilmaantuneen miehen kanssa herätellä virkailijaa papereiden tuijottelusta lipunmyyntihommiin (miehille ja naisille oli eri ”kaistat” samalla lippuluukulle). Niinhän siinä kävi, että raivokkaista yrityksistämme huolimatta lautta lähti ennen kuin mies oli suostunut myymään meille lippuja ja lautan lähdettyä koko virkailija käveli rauhallisesti ulos kojustaan ja poistui. Me jonoon kerääntyneet ihmiset tuijotimme hölmistyneenä tätä toimitusta. Lopulta mies palasi, sain lippuni ja hyppäsin muiden esimerkkiä noudattaen seuraavaan lähtevään lauttaan, vaikken ollut aivan sataprosenttisen varma, oliko lautta matkalla määränpäähäni.

Olihan se, onneksi, ja pääsin hyvissä ajoin takaisin hotellille, jossa lämmöstä, kuumeesta ja mahapöpöstä uupunut Petri torkkui neljättä tuntia hotellin parvekkeella. Kaveria kävi kyllä sääliksi, koska emme saaneet pitää hotellihuonetta edes lisämaksusta lähtöaikaamme asti.

---

Petrin aamupäivä

Millan lähdettyä Ernakulamiin hakeuduin hotellin mukavalle pikkuparvekkelle, josta avautui näköala hotellin sisäpihalle. Hetken aikaa helteestä kärsittyäni, huomasin oven vieressä olleen tuulettimen. Se toimi ja päiväni oli pelastettu. Yritin lueskella, mutta väsymys painoi liikaa ja päätin torkkua vähän. Milla saapui takaisin ennen kuin olin tarpeeksi pirteä jatkaakseni lukemista.

---

Milla saapui hotellille juuri sovittuun aikaan ja kuten suunnitelmissa oli päätimme siirtyä lentokentälle hengailemaan. Respan tiskillä meille oli sanottu, että matka hotellilta lentokentälle kestää noin puolisen tuntia ja tämän perusteella olimmekin suunnitelleet aikataulumme. Päätimme mennä kentälle sopivasti etuajassa, koska lentokentällä voi aina mennä vähän enemmän aikaa mitä oli suunnitellut.
Taksi tuli aika pian tilauksen jälkeen hotellille ja kun matkalaukutkin mahtuivat hienosti Ambassadoriin, matka alkoi mukavasti. Ensimmäiset epäilykset matka-ajasta tuli, kun olimme päässeet Fort Kochista Millan juuri vierailemaan Ernakulamiin. Kun olimme köröttelleet siinä samalla kadulla se hotellin lupaaman kokonaismatka-ajan eli puolisen tuntia, aloimme jo vähän miettiä että ehkä se puoli tuntia olisi optimiaika ilman ruuhkia.

Pääsimme vielä aikamme pääkadulla ollessamme viimein ruuhkasta eroon ja matka alkoi taittua toivotulla vauhdilla. Tienviitat eivät kuitenkaan missään vaiheessa näyttäneet ilmoittavan, että edes lähestyisimme lentokenttää. Tunnin kohdalla alkoi vähän kuumottaa ja täytyi vähän miettiä kuinkakohan nopeasti lentokentällä voisi juosta koneeseen, siis jos matka kestäisi vielä hirmuisesti kauempaa. Kun kyseessä oli kuitenkin maan sisäinen lento, arvelimme että puoli tuntia ennen check-innissä on varmaan ihan minimi. Matka jatkui ja kun puolitoista tuntia oli tullut täyteen, Millaa otti jo kunnolla päähän. Hän kysyikin jälleen kuskilta, ilmeisen tuohtuneena, että kuinka pitkään sinne lentokentälle oikein vielä kestää. Kuski osasi hyvin tulkita Millan äänensävyn ja hän selvästi jäi vähän miettimään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, ettei siihen mene enää kuin viisi minuuttia, no problem. No, viisi minuuttia tietenkin kului rattoisasti ja ehkä noin parikymmentä minuuttia sen jälkeen kuski kertoi huojentuneena, että katsokaa tuossa on lentokentän kyltti ja että olemme siis perillä. Ja niin olimmekin noin kymmenen minuutin kuluttua, kun se lentokenttätie ei ollut kovin lyhyt.

Pysähdyimme kentälle varmaan juurikin noin puoli tuntia ennen koneemme lähtöä ja emme olleet aivan täysin luopuneet toivostamme. Juoksimmekin vinhaa vauhtia terminaalin ovelle, jossa meidät tietenkin pysäytettiin! Normaalia toimintaa, sillä aina jossain vaiheessa terminaalin läheisyydessä tai viimeistään sisällä, viranomaiset haluavat nähdä, että meiltä löytyy liput ja olemme oikeasti lentämässä jonnekin. No, näytettyämme liput jatkoimme juoksua kohti check-inn tiskiä, kunnes meidät pysäytetään uudelleen. Syynä sama kuin edellä, eli halusivat nähdä lippumme! Koska kyseessä oli kuitenkin univormupukuisia herroja, päätimme yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisina ja näytettyämme liput juoksimme suoraan läpivalaisukoneen luo (Delhin kentältä opitun mukaisesti) ja sen luota vauhdilla lähtöselvitystiskille.

Hengästyneenä kysyimme, että vieläkö kerkeää... ja tietenkin kerkesi. Ei ollut kuulemma edes kiire, kun lento oli vähän myöhässä. Normaalien lähtöselvitystoimien lomassa virkailija myös kaivoi kännykän jostain esiin ja soitteli jonnekin. Hetken puhelimeen jutusteltuaan, hän kysyi että olimmeko aiemmin yöpyneet Kumarakomissa ja myöntävän vastauksen kuultuaan, hän sanoi että olkaa hyvä puhelimen päässä olisi henkilö sieltä hotellistamme. Todella yllättäneenä otin kännykän vastaan ja yritin kuunnella että mikäs homma tämä on. Toden totta toisessa päässä oli herra Kumarakomin hotellistamme. Hän kertoi, että asia koskee maksujamme ja minä jo kerkesin ajatella, että se luottokorttihässäkkä jatkuisi.
Homma ei ollut ihan näin. Selvisi, että he olivat unohtaneet lisätä kyydin hotellilta Fort Kochiin huoneen laskuun ja he halusivat tietää kuinka maksaisimme sen. Yritin sanoa, että olemme vielä reissussa ja että heti kun pääsisimme nettipankkiin, voisimme sen tehdä. Yritin kertoa, että tämä tosin todennäköisesti onnistuu vasta kun olemme takaisin Suomessa, koska ainakaan minulla ei nettipankin tunnuksiani ollut mukana. Puhelimen toisessa päässä oltiin tyytyväisiä ja sanoivat lähettävänsä tarvittavat tiedot (kuinka paljon ja mille pankkitilille) sähköpostilla. Eli no problem!

Lentokentän muodollisuuksissa ei mennyt kovinkaan kauaa ja ainakin minä pääsin todella jouhevasti turvatarkastuksen ohitse (ja mielestäni laukkujen tagit oli laitettu ja leimattu henkilökunnan puolesta). Vaikka meillä ei kovin runsaasti aikaa ollutkaan tapettavaksi lentokentällä, ennätimme huomata sen että kyseisellä kentällä ei ollut käytännössä lainkaan palveluja. Vessat joo, mutta paikalla oli tasan yksi kahvio, josta ei saanut muuta kuin kuumaa juotavaa, ei vettä, limpparia tai muuta vastaavaa. Hyvä, että oltiin niin myöhässä...

Loppupäivänä ja matkalla ei mitään kummallista enää tapahtunut. Delhin kentältä otimme jo kokeneina Intian matkaajina prepaid-taksin hotellille. Olimme selvästi jo oppineet kulkemaan hotellin seudulla, sillä osasimme opastaa taksin suoraan oikealle sivukujalle siinä vaiheessa kun kuski oli meidät viimeiselle isolle kadulle ohjannut. Hotellilla oltiin vielä hereillä (tai ainakin herättiin) kun saavuimme paikalle ja saimme melkein saman huoneen kuin aiemmalla kerralla.

We are from a very poor village

Ja heti kun Petri tuntui tervehtyvän, olikin sitten aika lähteä paratiisista pois.
Vähän vaihtelun vuoksi ja ehkä eniten siksi, että ajattelimme matkan Kumarakomista Kochin lentokentälle olevan hieman liian pitkä, olimme päättäneet viettää viimeisen yön Keralassa ihan siinä lentokentän "vieressä". Edessä oli siis taas matkustamista, tällä kertaa tosin vain vajaa pari tuntia tien päällä.

Ennen matkustamista oli edessä kuitenkin jo aiemmasta hotellista tuttu jännä leikki, jossa höylätään muovikorttia edestakaisin ja toivotaan kovasti. Eli oli taas maksun aika ja aivan kuten Delhissäkin, ei siitä meinannut tulla yhtikäs mitään. Tällä kertaa ei tosin ihan heti alkanut pinna palaa, kun tiesi mitä odottaa. Ensimmäisessä aallossa Petri kävi kokeilemassa omilla korteillaan ilman tulosta. Toisessa aallossa otettiin tukiryhmäksi Millan kortit. Toisen aallon aikana myös yksi intialainen rouva, johon olimme tutustuneet edellisenä iltana, tuli avuksi. Tämä ei tosin auttanut lopputulokseen, vaan laitteet lähtivät toimimaan vasta kun vähän isompi pomo tuli paikalle asiaa selvittämään. Emme ole ihan varmoja laittoiko paikalle tullut Vinesh kortinlukijan online-tilaan tai jotain vähän vähemmän merkittävää, mutta saimme lopulta majoituksemme maksettua.

Matka Kumarakomista Kochiin tapahtui helposti taksin kyydissä. Yllätykseksemme kuski tiesi aivan tarkkaan missä hotelli sijaitsi ja matka sujui ilman sen kummempia tapahtumia. Kuten olimme jo Delhissä oppineet, ei hotellin nettikuvaukseen aina kantsinut uskoa ja sen takia ainakin Petriä vähän jännitti minkälainen Kochin hotellimme olisi. Vaikka ulkoapäin paikka näyttikin aika hyvältä, sisäänkirjautuminen vähän lisäsi jännitystä. Checkin hoidettiin nimittäin aivan kokonaan manuaalisesti. Vaikka Petri oli varauksen tehnytkin netitse, lähin tietokone vaikutti olevan kaukana takahuoneessa ja varauksemme löytyi paksun varauskirjan sivuilta käsinkirjoitettuna. Ilmeisesti hotellissa ei juuri tuona päivänä ollut täyttä, koska seuraavaksi meiltä kysyttiin, että minkäslaisen huoneen haluaisimme. Vaihtoehdot olivat standardi ja deluxe, eroa kuulemma oli ainakin hinnassa ja olisi meille niitä näytettykin, mutta tyydyimme halvempaan standardivaihtoehtoon. Sen jälkeen alkoikin kova papereiden täyttely. Kahdesta kerrasta oppineena valitsimme maksutavaksi käteisen.

Kun meidät lopulta toivotettiin uudemman kerran tervetulleeksi kaupungin opaskartan kera, se vaatimaton standardihuone paljastui koko reissun päheimmäksi. Kaksi queensize kokoista sänkyä pääkamarissa, sivuhuone (jossa oli ylimääräinen sänky, sohva, kaksi tuolia ja pöytä), vaatehuone (pieni tila kamarin ja vessan välissä) ja aika tilava kylppäri. Kylppärillä oli erityisesti pituutta pöntön ja oven välissä sen verran, että siellä saisi poikien kesken otettua kunnon tarkkuus- ja pituuskilpailuja. Heräsi vain kysymys minkäköhänlainen palatsi se deluxe-huone olisi ollut.

Tiskiltä saamamme opaskartan ja hyväksi havaittujen matkaoppaiden selailun jälkeen saimme myös kursittua kasaan ihan hyvältä kuulostavan iltaohjelman. Ihan päämäärättömän haahuilin tilalla päätimme ensin mennä tutustumaan kaupungin kulttuuritarjontaan ja sen jälkeen ottaisimme suunnan oppaiden mainitsemaan "fixed price"-kauppaan.

Matkalla Fort Kochissa huomasimme yllätykseksemme, että alue oli ihan turistirysän oloinen. Jo vähän matkan päässä hotelliltamme, alkoi tulla pieniä rihkamakojuja ja lähempänä alueen "keskustaa" (bussiasema, laiturit, jne.) olikin jo ihan kaupusteluhulina päällä. Mikä erikoisinta tämä oli ensimmäinen paikka reissullamme, kun emme olleet ainoat valkoihoiset vaan täällä suorastaan vilisi turisteja. Turistimeininki jatkui käytyämme haukkaamassa jotain ennen illan menoja. Ravintolassa meidän tarjoilijamme puhui nimittäin suomea! Siis sen "hei, mitä kuuluu" verran, mutta silti. Oltiinko me oikeasti Intiassa? Ihan omituista.

Illan menoiksi meillä oli oikein vaihtoehtoja : intialaista tanssia (Kathakali) tai paikallisen itsepuolustuslajin esittely (Kalarippayat). Arvaatte varmaan kumpaa menimme katsomaan.
Voi olla, että tanssikin olisi ollut ihan mielenkiintoinen, mutta pienen asiasta lueskelun jälkeen se ilmeni olevan enemmänkin teatteria kuin tanssia. Myös näytöksen pituus (3-4h) vähän epäilytti, joten valitsimme lyhyemmän ja ainakin paperilla mielenkiintoisemman taistelulajin kannalle. Esitys oli ihan jees, erityisesti lopussa laajasti esitellyt erilaiset lukot olivat hyvin vakuuttavia. Ei ne irvistykset pelkkää näyttelyä olleet, kyllä ne tekivät kipeää ihan katsomoon asti.

Esityksen jälkeen Petri muisti taas karttaa vähän väärin ja päädyimme kävelemään hieman edestakaisin Fort Kochin aluetta. Tarkoituksemme oli siis etsiä Kairali-nimistä kauppaa, joka olisi valtion omistama kiinteitä hintoja käyttävä kauppa eli turistikauppa. Ei sitä Millakaan jaksa koko aikaa ostoksia tehdessä tinkiä, joskus pitää ottaa helpommin. Kauppa piti oppaan perusteella olla jossain keskustan alueella. Kun olimme Kalarippayat-esityksestä hortoilleet väärään suuntaan ja Petri lopulta suostui katsomaan karttaa, tajusimme että olimme ilmeisesti ohittaneet sen jo mennessämme esitystä katsomaan. Palasimme siis samaa reittiä ja kun olimme esityspaikan luona, aloimme pälyillä joka puolelle kauppaa etsien.

Lopulta Milla bongasi pienen rakennuksen seinässä oikean nimikyltin ja saimme kokea pienoisen pettymyksen. Vaikka opas olikin kertonut tämän Fort Kochin liikkeen olevan pienempi sivuliike, emme odottaneet sen olevan käytännössä yhden huoneen kokoinen. Joten Milla ei päässyt sittenkään shoppailemaan ja palasimme takaisin hotellille. Illan ohjelmaksi jäikin sitten vain syöminen.
Se ei ikävä kyllä sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Ensinnäkin vanha tuttu eli Petrin ripuliystävä oli palannut. Se ilmeni aika yllättävästi. Ennen ruokailua ei ollut mitenkään erikoinen olo. Nyt ruokaa pari haarukallista maistettuaan, Petri ilmaisi kiinnostuksensa vessan sijaintia kohtaan ja suuntasi heti kulkunsa sinne, askelta vähän pidentäen. Ruoka ei oikein maistanut enää tämän jälkeen.

Millakaan ateriointi ei sujunut kovin mukavasti. Sen lisäksi, että joutui kärsimään ensin vessassa lymyilleestä ja, sieltä palattuaan, valittavasta Petristä, myös hyttyset olivat jostain syystä juuri tuona iltana kovin innokkaasti liikkeellä. Kun jostain syystä tarjoilijat onnistuivat unohtamaan meidän laskumme hyvin pitkäksi toviksi (olisimme varmaan voineet olla pihalla tunteja, ennen kuin meille se oltaisiin tuotu), oli yleensä ihana Milla muuttunut syömisen aikana kiukku-Millaksi.

Päivä ei siis oikein päättynyt hyvin tällä kertaa, varsinkaan kun Petrin vatsalihakset alkoivat ennen nukkumaan menoa vielä kramppailla aika ilkeästi.