Ensimmäiseni oli Kal Ho Naa Ho ja elämäni muuttui suuresti...
Kahdessadas oli Sangharsh ja koukussa ollaan vieläkin...
Kahdessadas oli Sangharsh ja koukussa ollaan vieläkin...
29. elokuuta 2007
26. elokuuta 2007
Viimeiset päivät B'hamissa
Hyvin suurella todennäköisyydellä näin viime viikolla Alabaman Birminghamin viimeistä kertaa. Tietenkin täytyy heti lisätä että "tämän tutkijavaihdon aikana". Ihan pian en varmastikaan kuitenkaan palata.
Tarkoituksenani tähän maahan tullessani oli että viettäisin noin neljäsosan ajastani Magic Cityssä. Tämä ei nyt ihan toteutunut. Itse asiassa ei ollut lähelläkään. Olin yhteensä kaupungissa varmaan maksimissaan reilun kuukauden. Syynä oli tutkimusprojektin hankaluudet eli suoraan sanottuna ei ollut mitään syytä olla siellä pidempään.
Harmi! Olisin mielelläni viettänyt siellä enemmän aikaa. Sen lisäksi, että labran väki oli mukavaa seuraa, olisin mielelläni käynyt tsekkaamassa minkälainen se yliopistomeininki täällä Ameriikassa tai ainakin tuolla Alabamassa on. Jokunen kurssi ja jokunen opiskelijariento olisi ollut kiva kokea.
Viimeisten päivien ohjelma oli periaatteessa vain keskusteluja labran väen kanssa ja labran avaimien palauttaminen.
Leonard ja Steve saivat järkättyä sen verran vapaata aikaa omiin kalentereihinsa, että kävimme kolmistaan myös Slossin tehtaalla. Sloss Furnaces on ihan B'hamin keskustassa toiminut rautatehdas, joka oli siellä toiminnassa lähes 90 vuotta aina 70-luvulle asti. Jostain kumman syystä sitä ei kuitenkaan siis purettu, vaan on nykyään National Historic Landmark.
Itse tykkäsin pikkutehtaasta kovin, mutta syynä toki voi olla ammatillinen kiinnostus. Samanlaisella tekniikalla sitä possurautaa nykyäänkin tehdään. Koska tuon paikan masuunit olivat ihan taivasalla, mitä ei nykyään ympäristösyistä varmastikaan edes hyväksyttäisi, niin noita isoja pönttöjä näki paljon selvemmin kuin mitä missään vierailemassani tehtaassa.
Paikan vetovoima kasvoi vain sen aavemaisesta tunnelmasta (kts. Paranormal Activity). Yöaikaan voisi olla mielenkiintoista viettää siellä aikaa.
Se mitä Birminghamista ei todellakaan jää kaipaamaan on sen kesäilmat. Olin jo unohtanut minkälaista se oli, mutta koneen laskeutuessa kuulutettu 94 degrees and humidity about 70% palautti muistin.
Jokaisena päivänä maksimilämpötila oli noin 100 täkäläistä yksikköä eli 37-38 Celsiusta. Siihen päälle kun tosiaan heitetään ilmankosteus, hiki alkoi virrata heti ulko-oven avatessani. Tämmöistä se on siellä aina kesäisin, vaikka nyt mainostettiinkin lämpötilojen olevan record high. Talvisin on kuulemma paljon mukavampaa, mutta enpä siellä silloin ole aikaa viettänyt.
PS. Lisäsin juuri jokusen lisäkuvan (esim. keräilyharvinaisuus blogin pitäjästä) MyPhotoAlbumiin, joten jos kiinnostaa niin sinne vaan ihmettelemään
Tarkoituksenani tähän maahan tullessani oli että viettäisin noin neljäsosan ajastani Magic Cityssä. Tämä ei nyt ihan toteutunut. Itse asiassa ei ollut lähelläkään. Olin yhteensä kaupungissa varmaan maksimissaan reilun kuukauden. Syynä oli tutkimusprojektin hankaluudet eli suoraan sanottuna ei ollut mitään syytä olla siellä pidempään.
Harmi! Olisin mielelläni viettänyt siellä enemmän aikaa. Sen lisäksi, että labran väki oli mukavaa seuraa, olisin mielelläni käynyt tsekkaamassa minkälainen se yliopistomeininki täällä Ameriikassa tai ainakin tuolla Alabamassa on. Jokunen kurssi ja jokunen opiskelijariento olisi ollut kiva kokea.
Viimeisten päivien ohjelma oli periaatteessa vain keskusteluja labran väen kanssa ja labran avaimien palauttaminen.
Leonard ja Steve saivat järkättyä sen verran vapaata aikaa omiin kalentereihinsa, että kävimme kolmistaan myös Slossin tehtaalla. Sloss Furnaces on ihan B'hamin keskustassa toiminut rautatehdas, joka oli siellä toiminnassa lähes 90 vuotta aina 70-luvulle asti. Jostain kumman syystä sitä ei kuitenkaan siis purettu, vaan on nykyään National Historic Landmark.
Itse tykkäsin pikkutehtaasta kovin, mutta syynä toki voi olla ammatillinen kiinnostus. Samanlaisella tekniikalla sitä possurautaa nykyäänkin tehdään. Koska tuon paikan masuunit olivat ihan taivasalla, mitä ei nykyään ympäristösyistä varmastikaan edes hyväksyttäisi, niin noita isoja pönttöjä näki paljon selvemmin kuin mitä missään vierailemassani tehtaassa.
Paikan vetovoima kasvoi vain sen aavemaisesta tunnelmasta (kts. Paranormal Activity). Yöaikaan voisi olla mielenkiintoista viettää siellä aikaa.Se mitä Birminghamista ei todellakaan jää kaipaamaan on sen kesäilmat. Olin jo unohtanut minkälaista se oli, mutta koneen laskeutuessa kuulutettu 94 degrees and humidity about 70% palautti muistin.
Jokaisena päivänä maksimilämpötila oli noin 100 täkäläistä yksikköä eli 37-38 Celsiusta. Siihen päälle kun tosiaan heitetään ilmankosteus, hiki alkoi virrata heti ulko-oven avatessani. Tämmöistä se on siellä aina kesäisin, vaikka nyt mainostettiinkin lämpötilojen olevan record high. Talvisin on kuulemma paljon mukavampaa, mutta enpä siellä silloin ole aikaa viettänyt.
PS. Lisäsin juuri jokusen lisäkuvan (esim. keräilyharvinaisuus blogin pitäjästä) MyPhotoAlbumiin, joten jos kiinnostaa niin sinne vaan ihmettelemään
16. elokuuta 2007
Petrin matkassa
Tällä kertaa Petrin matkassa tarjoaa :Nopeita autoja!
Hengenvaarallista pujottelua vuoren rinteillä!
Painovoimaa uhmaavia kuvauspaikkoja kanjonin reunalla!
Matkantekoa dinosaurusten jalanjäljissä!
Tulta ja tulikiveä!
Elämää suurempia rakennelmia!
Kasinoiden loistetta ja seteleiden kahinaa viihdemaailman keskipisteessä!
Jos jokin aiempi Petrin matkassa-jakso on jäänyt näkemättä, niin kaikkiin jännittäviin matkakohteisiin voi nykyään tutustua ILMAISEKSI!11. elokuuta 2007
9. elokuuta 2007
Onpas insinöörirakentajat rakentaneet komian padon!
Matkalla Flagstaffin puistoista Las Vegasin ihmemaahan MapQuestin reitti vei matkaajan yhden Las Vegasin tienoon isoimman yksittäisen turistinähtävyyden ylitse. Vajaan tunnin päässä LV:n keskustasta on Colorado-joki padottu 1930-luvun aikana isolla patorakennelmalla nimeltä Hoover Dam. Nimestä on ollut aikoinaan kiistaa, kun sehän ei tule mistään alueen paikannimistä vaan tuon projektin alkaessa olleen presidentin nimestä. Alkuperäinen suunnitelma oli kutsua patoa Boulder Damiksi, mikä olisi tullut siis läheisen kanjonin nimen mukaan (mutta ei siis juuri sen kanjonin mukaan mihin pato rakennettiin, joka on Black Canyon).
Joka tapauksessa Hoover Dam on hieno osoitus, että valtion projektit voivat valmistua etuajassa ja reilusti alle niille varatun budjetin. Hoover Dam valmistui melkein kaksi vuotta etujassa ja maksoi 20 miljoonaa doltsua vähemmän mitä suunnitelmissa oli sille varattu.
Sen lisäksi, että pato tuottaa sähköä kolmelle osavaltiolle (ja on sitä kautta maksanut rakennuskustannukset jo aikaa sitten takaisin), se on taakseen muodostanut tämän maan isoimman keinotekoisen järven, Lake Meadin, mikä houkuttelee miljoonia ihmisiä rannoilleen vuosittain. Ennen patoa, tuossakin oli siis kulkenut vain yksi viheliäs joki.
Olin nettisivulta saanut käsityksen, että ennen patoa oli odotettavissa auton ja matkustajien turvatarkastus. Sehän olisi aika ikävää, jos terroristit poksauttaisivat padon hajalle, eikös totta. Jotenkin ymmärsin, että ennen patoa siis jokainen auto ja matkustajan tiedot tarkistettaisiin tarkoin. Ylläri ylläri! Näin ei tietenkään tapahtunut. Joko viranomaisilla on käytössä joku pirun hyvä pomminpaljastin ja läpivalaisulaite tai sitten terrorismin uhka padolle ei ole ihan niin suuri kuin sivuilla annettiin ymmärtää. Se tarkistus tapahtui nyt siten, että tarkistuskojulla vauhtia vähän hiljennettiin, että kerkesi nähdä kun viranomainen heilutti kättään sen merkiksi että saa jatkaa matkaa. Itse en ainakaan autoa siis missään vaiheessa pysäyttänyt, eikä kukaan mun edelläkään tuntunut sitä tekevän sen verran mitä asiaa näin. Joka tapauksessa matkan teko tuolla alueella on kuitenkin paljon normaalia maantietä hitaampaa ja toisen kerran paikalle ajaessani oli ihan ruuhkaa. Flagstaffista tullessani ei mitään ruuhkaa ollut, semmoinen tuli eteen vasta Las Vegasissa.
Harmi, kun padosta ei saanut ihan kunnon kuvaa aikaiseksi. Se ei oikein noin läheltä taida onnistua. Hieno rakennelma kuitenkin. Turistikierros (Discovery Tour) ei ollut kovin hääppöinen. Sen maksamalla pääsi kyllä näköalapaikalle, jonne muuten ei pääsisi, mutta sen aikana ei mitään kummoisia kokemuksia saanut.
Padon kiertävä ohitustie on rakenteilla ja kanjonin ylittävältä sillalta tullaan tulevaisuudessa varmasti saamaan hienoja kuvia kohteesta. Tietenkin jos tekijät vain ymmärtävät rakentaa siihen keskelle siltaa näköalapaikan. Sillasta kertovien infotaulujen mukaan tämmöistä olisi vähän lupailtukin.
7. elokuuta 2007
Petrittynyt metsä ja historian havinaa
Pieniä erikoisuuksia Amerikan maasta. Kesäaika on tunnettu tässä maassa, mutta osavaltioiden päätösvalta osoittautuu tässäkin asiassa aika vahvaksi. Arizona ei osavaltiona noudata kesäaikaa. Vaikka se siis on virallisesti Mountain Time ajassa eli samassa kuin New Mexicokin, niin kun New Mexico siirtyy kesäaikaan, ei Arizona semmoista kikkailua tee, vaan oikeasti aika siellä on kesäaikana sama kuin esim. Kaliforniassa eli Pacific Time ajassa. Mutta hommahan ei tähän lopu, vaan koska olemme Amerikassa, asiat voidaan tehdä vieläkin hankalimmiksi. Arizonan sisältä löytyy maan suuriin intiaanireservaatti nimeltä Navajo Nation.
Tämä alue Arizonan sisällä sitten taas noudattaakin kesäaikaa! Tämä onnistuu siksi, että tämä Navajo Nation ja monet reservaattialueet ovat lähestulkoon itsenäisiä valtioita USA:n sisällä, joilla on vahva itsemääräämisoikeus ja se ulottuu esim. tähän aikavyöhykeasiaan. Alueet on varmaan helpoiten verrattavissa näihin oikeisiin osavaltioihin. Nämä reservaatit ovat kuin omia osavaltioitaan. Näin ollen Arizonan sisällä on nyt sitten kesällä alueita joissa on eri aika. Eli hotellista löytynyt kyltti Right time - Arizona time ei ole ihan niin selkeä juttu kuin aluksi kuvittelisi.
Tämä alue Arizonan sisällä sitten taas noudattaakin kesäaikaa! Tämä onnistuu siksi, että tämä Navajo Nation ja monet reservaattialueet ovat lähestulkoon itsenäisiä valtioita USA:n sisällä, joilla on vahva itsemääräämisoikeus ja se ulottuu esim. tähän aikavyöhykeasiaan. Alueet on varmaan helpoiten verrattavissa näihin oikeisiin osavaltioihin. Nämä reservaatit ovat kuin omia osavaltioitaan. Näin ollen Arizonan sisällä on nyt sitten kesällä alueita joissa on eri aika. Eli hotellista löytynyt kyltti Right time - Arizona time ei ole ihan niin selkeä juttu kuin aluksi kuvittelisi.Grand Canyon (alla olevassa matkakartassa vihreä reitti) ei ollut reissun ainoa luonnonpuisto, jossa tulin vierailleeksi.
Ensimmäinen näistä muista oli hieman sujuvan reitin ulkopuolella (punainen reitti) ollut Petrified Forest National Park. Puiston nimi tulee siitä, että alueelta on löydetty runsaasti kivettyneitä puunrunkoja ja -palasia. Lukekaa tuolta linkistä ne faktat prosessista, en viitsi edes yrittää.
Mun mielestä ne ei olleet kovin mielenkiintoisia.
Puisto on hyvin iso ja tähän aika pikaiseenkin tutustumiseen meni näppärästi neljä viisi tuntia. Maisemat olivat kyllä paikoin todella hienoja, mutta muuten ei puiston anti ollut kovin mielenkiintoinen. Ehkä siksi jäi vähän huono maku suuhun, vaikka nyt kuvia läpikäydessäni huomaan, että sieltä tuli runsaasti hyviä otoksia.
Mulla oli etukäteen vähän huonot fiilikset Flagstaffin lähellä olleista puistoista (siniset ympyrät), mutta koska jopa Jacob Lake Innissä oli mua suositettu käymään siinä isoimmassa, en tehnyt mitään muutoksia suunnitelmiin. Mikä oli ihan hyvä, sillä paikka oli odotuksia parempi. Puisto on itse asiassa kahden eri alueen yhdistelmä.
Eteläosa on nimeltään Sunset Crater Volcano National Monument ja sen antia on alueella joskus 900 vuotta sitten tapahtuneen suuren tulivuorenpurkauksen maisemat : parit tulivuoret (isoimpana se Sunset Crater) ja isoja laavakenttäalueita.
Pohjoisessa saman tien varrella on taasen Wupatki National Monument, joka keskittyy esittelemään alueella muinoin asuneiden natiiviamerikkalaisten jälkeen jättämiä rakennelmia. En odottanut tästä kovinkaan paljon mitään, yleisesti ottaen noi vanhat kivijalat ei ole kovin kiintoisia, mutta kappas kummaa ei sekään alue mikään tylsä ollut. 
Ehkä syynä oli se, ettei ne asumusten jämät olleetkaan ihan pelkkiä kivijalkoja vaan niistä pystyi ihan kunnolla hahmottamaan talon kokoa. Eikä ne ihan semmoisia yhden huoneen majoja ollut, niinkuin olin vähän pelännyt, vaan parhaiten säilyneissä raunioissa näki selvästi kaksi ja kolme kerrostakin. 
Wupatki & Sunset kokonaisuudessaan oikein hyvä visiitti.
Ensimmäinen näistä muista oli hieman sujuvan reitin ulkopuolella (punainen reitti) ollut Petrified Forest National Park. Puiston nimi tulee siitä, että alueelta on löydetty runsaasti kivettyneitä puunrunkoja ja -palasia. Lukekaa tuolta linkistä ne faktat prosessista, en viitsi edes yrittää.
Mun mielestä ne ei olleet kovin mielenkiintoisia.
Puisto on hyvin iso ja tähän aika pikaiseenkin tutustumiseen meni näppärästi neljä viisi tuntia. Maisemat olivat kyllä paikoin todella hienoja, mutta muuten ei puiston anti ollut kovin mielenkiintoinen. Ehkä siksi jäi vähän huono maku suuhun, vaikka nyt kuvia läpikäydessäni huomaan, että sieltä tuli runsaasti hyviä otoksia.
Mulla oli etukäteen vähän huonot fiilikset Flagstaffin lähellä olleista puistoista (siniset ympyrät), mutta koska jopa Jacob Lake Innissä oli mua suositettu käymään siinä isoimmassa, en tehnyt mitään muutoksia suunnitelmiin. Mikä oli ihan hyvä, sillä paikka oli odotuksia parempi. Puisto on itse asiassa kahden eri alueen yhdistelmä.
Eteläosa on nimeltään Sunset Crater Volcano National Monument ja sen antia on alueella joskus 900 vuotta sitten tapahtuneen suuren tulivuorenpurkauksen maisemat : parit tulivuoret (isoimpana se Sunset Crater) ja isoja laavakenttäalueita.
Pohjoisessa saman tien varrella on taasen Wupatki National Monument, joka keskittyy esittelemään alueella muinoin asuneiden natiiviamerikkalaisten jälkeen jättämiä rakennelmia. En odottanut tästä kovinkaan paljon mitään, yleisesti ottaen noi vanhat kivijalat ei ole kovin kiintoisia, mutta kappas kummaa ei sekään alue mikään tylsä ollut. 
Ehkä syynä oli se, ettei ne asumusten jämät olleetkaan ihan pelkkiä kivijalkoja vaan niistä pystyi ihan kunnolla hahmottamaan talon kokoa. Eikä ne ihan semmoisia yhden huoneen majoja ollut, niinkuin olin vähän pelännyt, vaan parhaiten säilyneissä raunioissa näki selvästi kaksi ja kolme kerrostakin. 
Wupatki & Sunset kokonaisuudessaan oikein hyvä visiitti.5. elokuuta 2007
Kuopan reunalla, taas
- Gateway to the North Rim of the Grand Canyon
- Home of the Kaibab White-Tailed Squirrel
Hotellihuoneesta löytyneiden esitteiden perusteella heidän ravintolaansa ovat muutkin kuin he kehuneet. Mainostivatpa The Grand Bull hampurilaista aika suurilla sanoilla : "quite possibly the best hamburger west of the Missisippi". Ei se mikään hullumpi ollutkaan, mutta olen kyllä syönyt parempia esim. täällä Santa Fessä (Game Burger at Cowgirl BBQ).
Sen sijaan paikan Cranberry Cream Cheese Chicken oli kyllä todella mahtava makunautinto! Ekalla kerralla kuvittelin olleeni vain todella nälkäinen, mutta se maistui toisella kerralla aivan yhtä hyvälle! Juuri sopivan kokoinen kanapurilainen, jonka täytteeksi oli tungettu kuten nimikin sanoo karpalohilloa ja kermajuustoa. Nam!
Hyvää ruokaa ja söpöjä tarjoilijatyttösiä, mitä muuta sitä voikaan toivoa!
Sen sijaan paikan Cranberry Cream Cheese Chicken oli kyllä todella mahtava makunautinto! Ekalla kerralla kuvittelin olleeni vain todella nälkäinen, mutta se maistui toisella kerralla aivan yhtä hyvälle! Juuri sopivan kokoinen kanapurilainen, jonka täytteeksi oli tungettu kuten nimikin sanoo karpalohilloa ja kermajuustoa. Nam!
Hyvää ruokaa ja söpöjä tarjoilijatyttösiä, mitä muuta sitä voikaan toivoa!
Aiemminkin on matkatessani vaikuttanut, että mun paikalle saapuminen tuntuu muuttavan sään aika usein päinvastaiseksi mitä se on alueella edellisinä päivinä ollut. Tämä fiilis jatkui myös tällä reissulla. Ymmärsin, että juuri noilla alueilla oli kärsitty todella kovasta kuivuudesta jo useamman viikon ajana ja lämpöennätyksiäkin oli hätyytelty monissa paikoissa.
Kun Petri saapui paikalle, niin heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä taivas täyttyi pilvistä ja heti aamiaisen jälkeen alkoivat kunnon kaatosateet!
Hyvä minä! Luonnollehan toi teki tietty hyvää, mutta olin ajatellut viettää tämänkin päivän kokonaan ulkoilmassa. Se ei nyt näyttänyt oikein onnistuvan. Onneksi sateita ei kestänyt ihan koko päivää vaan noin neljän aikoihin ne näyttivät taukoavan ja pääsin sittenkin vähän suunnitelmiin kiinni.
Sadekuuroja ja vähän isompaakin myräkkää oli koko viikon ajan tuolla Grand Canyonin ympäristössä, joten se muutos ei ollut pelkästään hetkellistä.
Mainosten mukaan Grand Canyonin pohjoispuolen piti olla alueena pienempi ja vähemmän kansoitettu kuin kuopan toisella puolella ollut South Rim. Syynä kai on se, että tänne pohjoiselle alueelle on hieman hankalampi päästä. Mitkään isot Interstatet eivät mene läheltä tätä pohjoisrinnettä eikä lähellä ole mitään isompaa kaupunkia.
Mainospuheet pitivät paikkansa. Ikävä kyllä pienempi alue tuo mukanaan sen, että helpoimmin lähestyttävät kohteet ovat lähes samalla tavalla kansoitettuja kuin etelärinteen kohteet. Täällä North Rimillä on myös se lähin hotelli paljon lähempänä kuin South Rimillä, mikä toi eteen mielenkiintoisia näkyjä. En ollut aiemmin nähnyt näissä National Parkeissa ketään kulkemassa muovinen kaljamuki kädessä!
Alueella oli kuitenkin hyvin helppo myös päästä paikoille, joissa ei ainakaan mun siellä ollessa näkynyt tahi kuulunut muiden ihmisten olemassaolo. Jopa ihan sen ison hotellinkin vierestä lähteneellä polulla pääsi kävelemään itsekseen vaikka sen olemassaolosta oli todella selviä kylttejä eikä itse reittikään mikään kovin raskas ollut (jos mä jaksan, kuka tahansa muukin jaksaa).
Eikä ainakaan maisemien takia ollut mielestäni turha polku.
Toisena päivänä, jolloin oli parempi ilma (satoi vasta kuuden jälkeen iltapäivällä), ajelin sitten läpi vähän kauempana olleet maisemapaikat ja kävelin myös parit lyhyet reitit.
Omaa rauhaa (jota näiltä puistoreissuilta kaipaan) oli melko helppo löytää ja maisemat olivat tietenkin loistavia. Se mikä todella erottaa tämän pohjoisrinteen aiemmin vieraillusta etelärinteestä oli vihreys. Etelässä ei paljon pientä puskaa enempää näkynyt, mutta täällä pohjoisessa oli rinteet ihan kunnon metsän peitossa.
Hulluna päätin ihan viimeiseksi kokeilla vähän vaativampaa vaellusreittiä. Tarkoitus oli kulkea hieman kanjonin pohjalle kulkevaa trailiä, mutta ihan vähän vaan. Kartat kertoivat, että vain 0.7 mailin (reilu kilsa) kävelymatkan päässä piti olla reitin ensimmäinen näköalapaikka. Matkan pituus kerrottiin varmaan totuuden mukaisesti, mutta kaikissa lapuissa unohdettiin kertoa yksi mielestäni aika tärkeä tieto : reitin korkeusero. Ainakin omalla kohdalla jo näin korkealla oleminen (noin kaksi ja puoli kilometriä merenpinnasta) tuo vieläkin lisäponnistuksia liikkumiseen. Kun tässä korkeudessa sitten pitää kavuta jyrkkiä nousuja, voisi herkempi sivustaseuraaja jo soittaa ambulanssin paikalle.
Koska en mistään löytänyt tuon näköalapaikan korkeutta, en pysty sitä oikeaa korkeuseroa sanomaan. Kuvistakin on aika vaikea päätellä, kun koko rinne oli puiden peitossa. Yrittäkää itse arvioida alla olevasta kuvasta. Tuossa vaiheessa ollaan jo tultu yli puolivälin ylöspäin ja matka päättyy suurin piirtein ylhäällä näkyvän kielekkeen korkeudelle. Ihan sama tosin kuinka paljon kapusin, koska tärkeintä oli se voittajaolo, mikä oli kun pääsin takaisin autolle.
Jos olisi ollut jotain harkintakykyä, olisin ehkä tämän jättänyt väliin. Varsinkin kun reissun aikana piti aika aktiivisesti väistellä maasta löytyviä muulien jättämiä miinoja. Reitti kun on myös mahdollista taittaa nelinjalkaisen otuksen selässä huijaten.
Toisaalta taas kerran voi sanoa, että rehkiminen kannatti, sillä näköala tuolta maisemapaikalta oli aikas hieno.
Puolitoista päivää riitti tämmöiseen pintaraapaisuun juuri sopivasti. Täydessä kahdessa päivässä ei olisi ehkä tarvinnut pitää ihan näin kovaa tahtia. Paljonhan noita vaellusreittejä jäi kokematta kummallakin Grand Canyonin rinteellä. Monet niistä ovat liian pitkiä yhdelle päivälle ja monet myös mun kunnolle hieman liian raskaita. Tai siis jos matka sisältää noita nousuja, niin se vie reilusti enemmän aikaa, kuin mitä reittioppaassa sanottaisiin. Tiedän, että omalla tahdillani pääsisin kyllä reitit kuljettua. Enkä mä niille pitkille reiteille lähtisi mielelläni yksi talsimaan. Siellä tulisi vähän liian yksinäinen olo kun pimeä laskeutuu, kännykkä ei toimi ja on saanut jalan nyrjäytettyä juuri sopivasti.
Olisi todella hienoa joskus vaeltaa reunalta alas ihan sinne kanjonin pohjalla kulkevalle joelle asti. Ehkä se joskus toteutuukin.
Kun Petri saapui paikalle, niin heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä taivas täyttyi pilvistä ja heti aamiaisen jälkeen alkoivat kunnon kaatosateet!
Hyvä minä! Luonnollehan toi teki tietty hyvää, mutta olin ajatellut viettää tämänkin päivän kokonaan ulkoilmassa. Se ei nyt näyttänyt oikein onnistuvan. Onneksi sateita ei kestänyt ihan koko päivää vaan noin neljän aikoihin ne näyttivät taukoavan ja pääsin sittenkin vähän suunnitelmiin kiinni.
Sadekuuroja ja vähän isompaakin myräkkää oli koko viikon ajan tuolla Grand Canyonin ympäristössä, joten se muutos ei ollut pelkästään hetkellistä.
Mainosten mukaan Grand Canyonin pohjoispuolen piti olla alueena pienempi ja vähemmän kansoitettu kuin kuopan toisella puolella ollut South Rim. Syynä kai on se, että tänne pohjoiselle alueelle on hieman hankalampi päästä. Mitkään isot Interstatet eivät mene läheltä tätä pohjoisrinnettä eikä lähellä ole mitään isompaa kaupunkia.
Mainospuheet pitivät paikkansa. Ikävä kyllä pienempi alue tuo mukanaan sen, että helpoimmin lähestyttävät kohteet ovat lähes samalla tavalla kansoitettuja kuin etelärinteen kohteet. Täällä North Rimillä on myös se lähin hotelli paljon lähempänä kuin South Rimillä, mikä toi eteen mielenkiintoisia näkyjä. En ollut aiemmin nähnyt näissä National Parkeissa ketään kulkemassa muovinen kaljamuki kädessä!
Alueella oli kuitenkin hyvin helppo myös päästä paikoille, joissa ei ainakaan mun siellä ollessa näkynyt tahi kuulunut muiden ihmisten olemassaolo. Jopa ihan sen ison hotellinkin vierestä lähteneellä polulla pääsi kävelemään itsekseen vaikka sen olemassaolosta oli todella selviä kylttejä eikä itse reittikään mikään kovin raskas ollut (jos mä jaksan, kuka tahansa muukin jaksaa).Eikä ainakaan maisemien takia ollut mielestäni turha polku.
Toisena päivänä, jolloin oli parempi ilma (satoi vasta kuuden jälkeen iltapäivällä), ajelin sitten läpi vähän kauempana olleet maisemapaikat ja kävelin myös parit lyhyet reitit.
Omaa rauhaa (jota näiltä puistoreissuilta kaipaan) oli melko helppo löytää ja maisemat olivat tietenkin loistavia. Se mikä todella erottaa tämän pohjoisrinteen aiemmin vieraillusta etelärinteestä oli vihreys. Etelässä ei paljon pientä puskaa enempää näkynyt, mutta täällä pohjoisessa oli rinteet ihan kunnon metsän peitossa.
Hulluna päätin ihan viimeiseksi kokeilla vähän vaativampaa vaellusreittiä. Tarkoitus oli kulkea hieman kanjonin pohjalle kulkevaa trailiä, mutta ihan vähän vaan. Kartat kertoivat, että vain 0.7 mailin (reilu kilsa) kävelymatkan päässä piti olla reitin ensimmäinen näköalapaikka. Matkan pituus kerrottiin varmaan totuuden mukaisesti, mutta kaikissa lapuissa unohdettiin kertoa yksi mielestäni aika tärkeä tieto : reitin korkeusero. Ainakin omalla kohdalla jo näin korkealla oleminen (noin kaksi ja puoli kilometriä merenpinnasta) tuo vieläkin lisäponnistuksia liikkumiseen. Kun tässä korkeudessa sitten pitää kavuta jyrkkiä nousuja, voisi herkempi sivustaseuraaja jo soittaa ambulanssin paikalle.Koska en mistään löytänyt tuon näköalapaikan korkeutta, en pysty sitä oikeaa korkeuseroa sanomaan. Kuvistakin on aika vaikea päätellä, kun koko rinne oli puiden peitossa. Yrittäkää itse arvioida alla olevasta kuvasta. Tuossa vaiheessa ollaan jo tultu yli puolivälin ylöspäin ja matka päättyy suurin piirtein ylhäällä näkyvän kielekkeen korkeudelle. Ihan sama tosin kuinka paljon kapusin, koska tärkeintä oli se voittajaolo, mikä oli kun pääsin takaisin autolle.
Jos olisi ollut jotain harkintakykyä, olisin ehkä tämän jättänyt väliin. Varsinkin kun reissun aikana piti aika aktiivisesti väistellä maasta löytyviä muulien jättämiä miinoja. Reitti kun on myös mahdollista taittaa nelinjalkaisen otuksen selässä huijaten.Toisaalta taas kerran voi sanoa, että rehkiminen kannatti, sillä näköala tuolta maisemapaikalta oli aikas hieno.
Puolitoista päivää riitti tämmöiseen pintaraapaisuun juuri sopivasti. Täydessä kahdessa päivässä ei olisi ehkä tarvinnut pitää ihan näin kovaa tahtia. Paljonhan noita vaellusreittejä jäi kokematta kummallakin Grand Canyonin rinteellä. Monet niistä ovat liian pitkiä yhdelle päivälle ja monet myös mun kunnolle hieman liian raskaita. Tai siis jos matka sisältää noita nousuja, niin se vie reilusti enemmän aikaa, kuin mitä reittioppaassa sanottaisiin. Tiedän, että omalla tahdillani pääsisin kyllä reitit kuljettua. Enkä mä niille pitkille reiteille lähtisi mielelläni yksi talsimaan. Siellä tulisi vähän liian yksinäinen olo kun pimeä laskeutuu, kännykkä ei toimi ja on saanut jalan nyrjäytettyä juuri sopivasti.Olisi todella hienoa joskus vaeltaa reunalta alas ihan sinne kanjonin pohjalla kulkevalle joelle asti. Ehkä se joskus toteutuukin.
3. elokuuta 2007
Lippusähläystä ja hevosvoimia
Matka alkoi pienellä jännityksellä. Heräsin ja pääsin kentälle ihan hyvissä ajoin, jännitys ei siis johtunut kiireestä vaan lentolippuihin jääneestä pienestä virheestä.
Muuten ulkomaalaisille helppo sukunimenihän pitää sisällään tuon yhden ääkkösen. Se ei yleensä nettivaraustilanteessa kuitenkaan aiheuta mitään harmaita hiuksia, sillä varaussivuilla kerrotaan jos ääkkösiä ei hyväksytä tai jos sitä ei kerrota, niin ne vain automaattisesti puhdistetaan roskista (eli siis äöü => aou).
Näin siis yleensä. Nyt ensi kertaa käyttämäni Southwest-lentoyhtiön nettivarausjärjestelmä ei ollut ihan näin looginen. Missään ei sanottu ettei ääkköset käy, joten nimi sitten muuttui. Väyrysestä tuli Vyrynen.
Koska olen laiska ja inhoan asioiden hoitamista puhelimitse, en sitten mitään korjaustoimenpiteitä edes yrittänyt. Pallontallaajien sivuston parit keskustelut asiasta vakuuttivat ettei suurempia ongelmia todennäköisesti ilmenisi. Pahimmassa tapauksessa lähtöselvitykseen menisi vain hieman pidempi aika. Lähdin kotoa siis siten että lentokentällä olisi reilusti aikaa mahdollisten ongelmien selvittämiseen. Lähtöselvitystiskillä sitten kysyin heti miten pitäisi toimia. Virkailijan pitkään vuorotellen passiani ja tietokoneen ruutua katsottua, vastaus ei ollut ihan sitä mitä olisin näinä aikoina odottanut. Hän nimittäin sanoi, etteivät ennen turvatarkastusta olevat matkadokumenttien tarkastajat todennäköisesti edes huomaa tuota virhettä!
Kun joka puolella kerrotaan lentomatkustamiseen liittyvien rajoitusten kiristymisestä, kuvittelisi että myös noita matkadokumentteja tutkittaisiin tarkasti. No, kyllähän ne nytkin toki kahteen kertaan tarkistetaan (lähtöselvityksessä sekä ennen turvatarkastusta), mutta jos pystyn siis matkustamaan periaatteessa väärällä nimellä, niin ei täälläkään asioiden kanssa olla niin hirmunipottajia. Tai ainakaan ei näillä mun tällä kertaa käyttämilläni kentillä.
Menikö tämä sitten siihen parin merkin heittomarginaaliin vai oliko tarkastajat sittenkin fiksumpia kuin kuvittelin ja tajusivat että omituinen skandinaavinen merkki ei ole vain kirjautunut oikein varaustilanteessa?
Tiedä häntä, mutta pääsin siis matkustamaan.
Muuten ulkomaalaisille helppo sukunimenihän pitää sisällään tuon yhden ääkkösen. Se ei yleensä nettivaraustilanteessa kuitenkaan aiheuta mitään harmaita hiuksia, sillä varaussivuilla kerrotaan jos ääkkösiä ei hyväksytä tai jos sitä ei kerrota, niin ne vain automaattisesti puhdistetaan roskista (eli siis äöü => aou).
Näin siis yleensä. Nyt ensi kertaa käyttämäni Southwest-lentoyhtiön nettivarausjärjestelmä ei ollut ihan näin looginen. Missään ei sanottu ettei ääkköset käy, joten nimi sitten muuttui. Väyrysestä tuli Vyrynen.
Koska olen laiska ja inhoan asioiden hoitamista puhelimitse, en sitten mitään korjaustoimenpiteitä edes yrittänyt. Pallontallaajien sivuston parit keskustelut asiasta vakuuttivat ettei suurempia ongelmia todennäköisesti ilmenisi. Pahimmassa tapauksessa lähtöselvitykseen menisi vain hieman pidempi aika. Lähdin kotoa siis siten että lentokentällä olisi reilusti aikaa mahdollisten ongelmien selvittämiseen. Lähtöselvitystiskillä sitten kysyin heti miten pitäisi toimia. Virkailijan pitkään vuorotellen passiani ja tietokoneen ruutua katsottua, vastaus ei ollut ihan sitä mitä olisin näinä aikoina odottanut. Hän nimittäin sanoi, etteivät ennen turvatarkastusta olevat matkadokumenttien tarkastajat todennäköisesti edes huomaa tuota virhettä!
Kun joka puolella kerrotaan lentomatkustamiseen liittyvien rajoitusten kiristymisestä, kuvittelisi että myös noita matkadokumentteja tutkittaisiin tarkasti. No, kyllähän ne nytkin toki kahteen kertaan tarkistetaan (lähtöselvityksessä sekä ennen turvatarkastusta), mutta jos pystyn siis matkustamaan periaatteessa väärällä nimellä, niin ei täälläkään asioiden kanssa olla niin hirmunipottajia. Tai ainakaan ei näillä mun tällä kertaa käyttämilläni kentillä.
Menikö tämä sitten siihen parin merkin heittomarginaaliin vai oliko tarkastajat sittenkin fiksumpia kuin kuvittelin ja tajusivat että omituinen skandinaavinen merkki ei ole vain kirjautunut oikein varaustilanteessa?
Tiedä häntä, mutta pääsin siis matkustamaan.
Lensin siis ensi kertaa Southwest Airlinesilla, jonka en edes tiennyt olevan noin iso yhtiö mitä linkissä kerrotaan. Tämä lentoyhtiö oli myös ensimmäinen niinkutsuttu halpalentoyhtiö, mitä olen käyttänyt. Ei ne hinnat oikeasti kovin paljon halvempia olleet, mutta oli kuitenkin halvin vaihtoehto sekä heiltä sain myös suoran lennon toisin kuin muiden yhtiöiden halvoissa lennoissa. Ainoaksi eroksi tavalliseen lentoyhtiöön sanoisin oikeastaan olleen vain sen ettei niitä paikkalippuja ollut. Koneeseen ahtautuminen hoidettiin siis yksinkertaisesti siten, että lipussa luki mikä on kunkin boarding group ja lähtöportin luona oli näitä ryhmiä vastaavat jonotusluukut. Aikaisemmin kentällä tai lisämaksusta pääset A-ryhmään, joka menee ensin ja jos olet ihan viime hetkellä päässyt kentälle, olet C-ryhmää (miksiköhän mä tätä tähän kirjoittelin, kun kaikki muut on kuitenkin lentäneet tämmöisillä lentoyhtiöillä aiemmin). Itse pääsin kumpaakin suuntaan B-ryhmässä ja lattialla istumista välttävien amerikkalaisten ansiosta olin aina oman ryhmän ensimmäisten jonottajien joukossa.
Eli toisin sanoen sain kumpaankin suuntaan paremmat paikat kuin mitä olen yleensä tavallisilla lentoyhtiöillä lentäessäni saanut! Ihan hyvä diili.
Southwest on kuulemma tunnettu myös iloisista työntekijöistään ja koneessa tarjottavasta viihteestään. Ennen muinoin ei ollut kuulemma kovin erikoista jos lentoemo puhkesi lauleskelemaan kesken lennon tai muuta yhtä hupaisaa. Ilmeisesti jotkut matkustajat ovat kuitenkin pitäneet tätä toimintaa hieman häiritsevänä, joten nykyään suupielet ylöspäin Southwestin lennoilla nostaa hauskat kuulutukset. Näin tosiaan oli menomatkalla, sillä ne pakolliset turvallisuusjutut tuli pitkästä aikaa kuunneltua tarkasti ja naureskeltua pari kertaa ihan ääneen muiden matkustajien kanssa. Ikävä kyllä, paluumatkalla ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa sitten kaiuttimista kuulunutkaan.
Eli toisin sanoen sain kumpaankin suuntaan paremmat paikat kuin mitä olen yleensä tavallisilla lentoyhtiöillä lentäessäni saanut! Ihan hyvä diili.
Southwest on kuulemma tunnettu myös iloisista työntekijöistään ja koneessa tarjottavasta viihteestään. Ennen muinoin ei ollut kuulemma kovin erikoista jos lentoemo puhkesi lauleskelemaan kesken lennon tai muuta yhtä hupaisaa. Ilmeisesti jotkut matkustajat ovat kuitenkin pitäneet tätä toimintaa hieman häiritsevänä, joten nykyään suupielet ylöspäin Southwestin lennoilla nostaa hauskat kuulutukset. Näin tosiaan oli menomatkalla, sillä ne pakolliset turvallisuusjutut tuli pitkästä aikaa kuunneltua tarkasti ja naureskeltua pari kertaa ihan ääneen muiden matkustajien kanssa. Ikävä kyllä, paluumatkalla ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa sitten kaiuttimista kuulunutkaan.
Jos joku ei siis tuosta viime kirjoituksen ekasta kuvasta keksinyt (no, voihan se olla hieman hankalaa, jos ei tiedä millaisia kasinoita tuossa kaupungissa oikein on), niin lensin siis Las Vegasiin. En kuitenkaan kaupunkiin heti jäänyt vaan tarkoitukseni oli palata sinne vasta viikon loppupuolella. Jos joku kuva onnistui niin niitä näkee siis myöhemmissä kirjoituksissa, niin ja ehkä mä jotain kirjoittelenkin niistä päivistä.
Autonvuokraaminen ei ollut ihan niin nopeaa kuin minä ja muut samassa jonossa olleet olimme toivoneet. San Diegossa jouduin jonottelemaan aika pitkään, mutta siihen taisi olla syynä se, että tiskillä oli silloin vain yksi virkailija. Nyt oli kyllä virkailijoita reilusti ja kaikki näyttivät koko ajan asiakkaita palvelevankin, mutta jostain syystä jono ei vaan edennyt. Olisikohan sattunut olemaan vain ruuhka-aika kentällä? Joka tapauksessa koin kyllä, että puolentoista tunnin jonotus oli hieman liikaa, vaikka mp3-soittimen aika nopeasti kaivoinkin esiin.
Onneksi odotus kuitenkin palkittiin ja sain juuri sen auton mitä olin toivonutkin. Tosin en sen värisenä kuin olisin halunnut ja heillä oli tarjolla sillä hetkellä vain avomallia, mutta mitäs siitä, oranssi ei ollut loppujen lopuksi hullumpi väri ja eikä se rättikatto kuitenkaan vuoda.
Sain siis viikoksi Ford Mustangin käyttööni! Oi, että tätä oli odotettu ja kyllä se olikin odottamisen väärtti. Voi olla, että olisin tämmöisen mahdollisesti Suomeenkin tuonut, jos olisin päättänyt sen auton täältä ostaa. Ilmeisesti muutkin tykkäävät Mustangista, koska kehuja tuli useammankin kerran kuultua, sukupuoleen ja ikään katsomatta.
Ihan käytännön syistäkin oli hyvä, että vuokrasin tuommoisen pienemmän auton tällä kertaa. Tiet olivat monin paikoin matkan varrella sen verran kiemuraisia ja kapeita, että isolla laivalla (vrt. Kalifornian reissun Chrysleri) olisi joutunut olemaan koko ajan kieli keskellä suuta. Nyt meno oli paljon jouhevampaa.
Autonvuokraaminen ei ollut ihan niin nopeaa kuin minä ja muut samassa jonossa olleet olimme toivoneet. San Diegossa jouduin jonottelemaan aika pitkään, mutta siihen taisi olla syynä se, että tiskillä oli silloin vain yksi virkailija. Nyt oli kyllä virkailijoita reilusti ja kaikki näyttivät koko ajan asiakkaita palvelevankin, mutta jostain syystä jono ei vaan edennyt. Olisikohan sattunut olemaan vain ruuhka-aika kentällä? Joka tapauksessa koin kyllä, että puolentoista tunnin jonotus oli hieman liikaa, vaikka mp3-soittimen aika nopeasti kaivoinkin esiin.
Onneksi odotus kuitenkin palkittiin ja sain juuri sen auton mitä olin toivonutkin. Tosin en sen värisenä kuin olisin halunnut ja heillä oli tarjolla sillä hetkellä vain avomallia, mutta mitäs siitä, oranssi ei ollut loppujen lopuksi hullumpi väri ja eikä se rättikatto kuitenkaan vuoda.
Sain siis viikoksi Ford Mustangin käyttööni! Oi, että tätä oli odotettu ja kyllä se olikin odottamisen väärtti. Voi olla, että olisin tämmöisen mahdollisesti Suomeenkin tuonut, jos olisin päättänyt sen auton täältä ostaa. Ilmeisesti muutkin tykkäävät Mustangista, koska kehuja tuli useammankin kerran kuultua, sukupuoleen ja ikään katsomatta.Ihan käytännön syistäkin oli hyvä, että vuokrasin tuommoisen pienemmän auton tällä kertaa. Tiet olivat monin paikoin matkan varrella sen verran kiemuraisia ja kapeita, että isolla laivalla (vrt. Kalifornian reissun Chrysleri) olisi joutunut olemaan koko ajan kieli keskellä suuta. Nyt meno oli paljon jouhevampaa.
Kuten aiempienkin automatkailujen kohdalla, olin tehnyt ajosuunnitelman täysin MapQuestin perusteella. Sen ohjeita taisin noudattaa aika sokeasti, mitä nyt tutuilla seuduilla (Flagstaffin tienoolla olen jopa pari päivää aikaa viettänyt) ajelin oman tuntuman mukaan.
Las Vegasista ajoin mahdollisimman nopeasti nami-Mustangilla pois. Utahin kautta kierrähdettyäni (auton ja kuskin tankkaus tapahtui Hurricane-nimisessä kaupungissa ajallisesti noin puolivälissä matkaa) siirryin kolmanteen reissun aikana näkemääni osavaltioon eli Arizonaan, jossa suurimman osan ajasta vietinkin.
Matkan ehkäpä suurin yllätys sattui tällä ensimmäisen päivän etapilla. MapQuestin ohje ei nimittäin missään maininnut mistään lisäkustannuksista matkalle. Mielestäni San Franciscon reissulla sivusto osasi kertoa siltamaksuista sekä muista tulleista, mutta nyt mitään mainintaa ei siis ollut. Reitti kuitenkin kulki yhden National Parkin läpi. Tiedän nyt, että niihin on aina joku sisäänpääsymaksu, jonka olen nähnyt vaihtelevan viidestä dollarista ylöspäin. Zion National Park olisi halunnut $25. Onneksi sain helposti kaivettua esiin oman National Park Passini enkä joutunut maksamaan mitään. Tästä lisäkustannuksesta olisi mielestäni ollut hyvä olla joku maininta.
Itse puiston läpi ajaminen ei kyllä harmittanut, sillä maisemat olivat todella kauniita. Harkitsin jo vähän matkasuunnitelman vaihtoa ja että olisin palannut tänne Zioniin viettämään yhden päivän, mutta lopulta päätin noudattaa alkuperäistä suunnitelmaani.
Koska autonvuokraus ja muut lentokenttämuodollisuudet olivat kestäneet odotettua pidempään, saavuin ensimmäiseen majapaikkaan, Jacob Lake Inniin, myöhässä. Marginaalia respan sulkemisaikaan jäi toki kaksi tuntia, joten ei tullut edes kiire. Meinasin kyllä ajaa paikasta ohi, kun odotin näkeväni tieltä jotain muitakin rakennuksia kuin huoltoaseman. Itse hotelli ja sen mökit kun sattui olemaan sen takana piilossa, eikä muita rakennuksia täällä Jacob Lakessä näkynyt kyllä missään koko visiitin aikana.
Las Vegasista ajoin mahdollisimman nopeasti nami-Mustangilla pois. Utahin kautta kierrähdettyäni (auton ja kuskin tankkaus tapahtui Hurricane-nimisessä kaupungissa ajallisesti noin puolivälissä matkaa) siirryin kolmanteen reissun aikana näkemääni osavaltioon eli Arizonaan, jossa suurimman osan ajasta vietinkin.
Matkan ehkäpä suurin yllätys sattui tällä ensimmäisen päivän etapilla. MapQuestin ohje ei nimittäin missään maininnut mistään lisäkustannuksista matkalle. Mielestäni San Franciscon reissulla sivusto osasi kertoa siltamaksuista sekä muista tulleista, mutta nyt mitään mainintaa ei siis ollut. Reitti kuitenkin kulki yhden National Parkin läpi. Tiedän nyt, että niihin on aina joku sisäänpääsymaksu, jonka olen nähnyt vaihtelevan viidestä dollarista ylöspäin. Zion National Park olisi halunnut $25. Onneksi sain helposti kaivettua esiin oman National Park Passini enkä joutunut maksamaan mitään. Tästä lisäkustannuksesta olisi mielestäni ollut hyvä olla joku maininta.
Itse puiston läpi ajaminen ei kyllä harmittanut, sillä maisemat olivat todella kauniita. Harkitsin jo vähän matkasuunnitelman vaihtoa ja että olisin palannut tänne Zioniin viettämään yhden päivän, mutta lopulta päätin noudattaa alkuperäistä suunnitelmaani.
Koska autonvuokraus ja muut lentokenttämuodollisuudet olivat kestäneet odotettua pidempään, saavuin ensimmäiseen majapaikkaan, Jacob Lake Inniin, myöhässä. Marginaalia respan sulkemisaikaan jäi toki kaksi tuntia, joten ei tullut edes kiire. Meinasin kyllä ajaa paikasta ohi, kun odotin näkeväni tieltä jotain muitakin rakennuksia kuin huoltoaseman. Itse hotelli ja sen mökit kun sattui olemaan sen takana piilossa, eikä muita rakennuksia täällä Jacob Lakessä näkynyt kyllä missään koko visiitin aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)