Joulu

Kuten useimmat taitavat tietää on arvoisa bloginkirjoittaja viettänyt viime vuosina joulun ajan notkuvien ruokapöytien ääressä Karkkilassa. Kutsu jo perinteeksi muodostuneeseen joulun viettoon tuli tänä vuonna jo kesälomalla. Eli vaikka ilmeistä syytä kutsuun tuonne ei tänä vuonnakaan enää ollut, pääsin taas ihan oikeasti karkuun töitä ja kiireitä.

Joulu ei kuitenkaan alkanut matkalla tuonne maalle, vaan jo keskiviikkona oli labrassa perinteiset pikkujoulut. Hyvää ruokaa (poronkäristystä ja lohikiusausta) ja seuraa, vaikka lähdinkin ehkä vähän aikaisessa vaiheessa (viimeinen "suora" bussi kotiin).

Perjantaina olikin sitten kiireinen päivä. Ensin sukulaistapaaminen Maikku-tädin luona. Paikalla tuli tavanneeksi pitkästä aikaa Outin (se toinen bloginpitäjä, alla oleva kuva toimikoon todisteena), hänen veljensä Ollin ja isänsä Tepon. Tämän kolmikon edellisestä tapaamisesta olikin vierähtänyt aika pitkä aika, itse asiassa ei tule mieleen milloin se olisi viimeksi tapahtunut. Tämänkertainen lyhyt tapaaminen oli siis kovin virkistävää.
Samaisen perjantain pikkujoulu H&K:lla oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun söin joulutorttuja (jostain syystä labran pippaloissa en niitä syönyt, kai siellä niitä kuitenkin oli) ja join glogiä. Aika pitkään pystyinkin sitä viivyttämään.

Mutta kunnollahan joulu siis pystyi alkaa vasta Karkkilassa, jonne reissaisin ensi kertaa bussilla. Maiseman muutos toimi lähestulkoon täydellisesti. Töitä ei tullut ajateltua vahingossakaan ja masu oli kyllä noiden päivien jälkeen hyvin iloinen.

Lahjojen perusteella minulle yritetään vihjailla jotain. Vaikka paketeista paljastui odotettujakin pehmeitä paketteja (kaksi pussia vaahtonameja!), niin ilmeisesti elämäntavoissani olisi joidenkin mielessä jotain "korjattavaa". Kaksi ruokakirjaa (toinen reseptejä ja toinen "vinkkejä kokkauskammoiselle") ilmeisesti tarkoittaa, että jotkut ovat huolissaan Ameriikoissa tapahtuneesta painonpudotuksesta ja toivovat pikaista paluuta normaaliin painoon. Pelimies-kirja taas viittaa siihen, että joku on saanut blogikirjoitusten perusteella semmoisen käsityksen, että Petrin seuraelämä ja varsinkin kontaktit kauniimpaan sukupuoleen ovat ihan liian vähäisiä.

Nuo kaksi epäkohtaa ovat toki omien katsontakantojeni perusteella toisensa aikalailla poissulkevia, joten todennäköisesti opin kokkaamaan joskus tulevaisuudessa.

Muisteloita : 3h ja Heathrow

Tarkoituksena oli saada kirjoitettua yksi merkintä ennen joulua, kun oli jo aihe mietittynä ja hurjan hauska sarjakuvakin valmiina, mutta kaikenlainen kiire "lomani" ensimmäisellä viikolla esti tämän hienon ajatuksen. Loma tosiaan lainausmerkeissä, sillä olen kuitenkin tuolla labrassa melkein joka päivä ollut. En ole toki aivan täyspäiväisesti (tai -päisesti) töitä ole tehnyt.

Lentomatkustamisesta olen tainnut paasata ennenkin, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se nyt menikään. Matkasuunnitelmani piti olla tällä kertaa selkeä : ensin Santa Festä omalla autolla Albuquerquen lentokentälle, josta matka kulkisi Denverin ja Lontoon kautta Helsinki-Vantaalle. Kaikkeen piti olla hyvin aikaa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Matkapäivä alkoi loistavasti. Kuten taisin jo mainita, sain tukevan aamiaisen naapureiden (Archana ja Satya, huonomuististen tiedoksi) luona ja olin saanut kaikki pakattua hyvissä ajoin jo edellisenä iltana. Oma kulkeminen lentokentällekin meni ihan mukavasti, mitä nyt en kerennyt ostaa ajattelemaani tequilaa, mutta se johtui siitä etten löytänyt mitään kalliimpaa tököttiä kaupasta. Ensi kerralla sitten. Lentolippuni olivat kurantit ja kantamuksenikin painorajojen sisäpuolella joululahjoista huolimatta. Kun vielä turvatarkastuskin meni kuin tanssi vain ja sain viimeiset lahjaostokset tehtyä lentokentän liikkeistä, tilanne näytti oikein hyvältä.

Kunnes kävelin lentoni lähtöportille ja totesin sen olevan myöhässä. Olin jo lähtöselvityksessä hieman kummastellut sitä, että lento oli monitoreiden mukaan lähdössä puolta tuntia myöhemmin kuin lipuissani luki, mutta se ilmeisesti johtui talviaikatauluhin siirtymisestä. No, kävi ilmi, että tämä lento (joka siis oli jo puoli tuntia "myöhässä") oli oikeastikin myöhässä samanlaisen pätkän. Tunnin vaihtoaika kuitenkin riitti matkalaiselle ihan hyvin Denverin päässä.

Myöhästymiset eivät kuitenkaan jääneet tähän. Denverissä oli jo lähtöportille merkitty puolen tunnin myöhästyminen (ilmeisesti pienen lumimyräkän takia). Eikä yllätykset jääneet toki tähän. Saatoimme ehkä lähteä rullaamaan kohti kiitorataa suurinpiirtein aikataulun mukaan (en katsonut kelloa), mutta pitkän rullauksen jälkeen kapteeni antoi mielenkiintoisen kuulutuksen. Koneessa oli kuulemma matkustaja, jonka pitää terveyssyihin vedoten poistua koneesta! Ilmeisesti jollain matkustajalla oli joku sairaus, josta hän oli maininnut jossain vaiheessa henkilökunnalle. Asia oli vissiin kuulostanut vakavalta, koska asia oltiin ilmoitetty British Airwaysin lääkäreille, jotka lopulta päätyivät kieltämään tämä henkilön matkan teon siihen asti kunnes hänellä oli esittää lääkärin lausunto kunnostaan. Varmaan ihan jees kaikkien kannalta, mutta tuloksena oli se, että kone kääntyi takaisin kohti terminaalia, jossa ruumaa vähän tongittiin ja bensaa otettiin lisää. Kaikkeen tähän sitten tuhrautui noin puolitoista tuntia eli yhteisviivytykset olivat noin kaksi tuntia.

Suurempi vaikutus oli se, että mukava noin kolmen tunnin vaihtoaika Lontoossa oli kutistunut noin tuntiin ja tämä yleensä merkitsee aika juoksua Heathrowlla (ainakin oman kokemukseni mukaan). Kiitos kuitenkin luonnonvoimien, saavuimme normaalia nopeammin Eurooppaan ja näin ollen en joutunut juoksentelemaan kentällä. Kun ensin tajusin, ettei minun lähiterminaalissa tarvitse aikaa viettää (kiitos ystävällisen intialaisperheen, jotka asian minulle kertoivat, opasteet kun eivät tosiaankaan olleet kovin hyvät) ja bussikuljetus toiseen terminaaliin aika pitkän odotuksen jälkeen saapui, oli edessä oikein mukavaa jonotusta kelloa vilkuillen. Kentällä kun oli jopa enemmän ihmisiä kuin aiempina kertoina. Olin hyvin iloinen, että pääsin ohituskaistalle turvatarkastuksessa. Tuttuun tapaan oli myös lento Lontoosta koti-Suomeen myöhässä (lennon lähtöportti ilmoitettiin suurinpiirtein silloin, kun koneen olisi jo pitänyt lähteä matkaan).

Kaikki tuo paasaushan on nyt ihan tavanomaista lentomatkailussa. Yksin matkatessa en ole toki kokenut aiemmin matkalaukkujen jälkeenjäämistä, joka tietenkin kävi tällä reissulla. Ilmeisesti tuo Heathrown reilun tunnin vaihto ei ollut tarpeeksi matkalaukuille, sillä Helsinki-Vantaalla ei hihna tuonutkaan tutun näköisiä laukkuja Petrille. Ne saapuivat kotiin vasta tiistai-aamuna, kun matkaaja oli paikalla jo sunnuntai-iltapäivänä.

Heathrow on vähintään tämän reissun jälkeen se kenttä, jota yritän välttää kaikin tavoin. Ensi kerralla lentelen Helsingistä suoraan New Yorkiin (ja kaiken lisäksi pääsen 600€ halvemmalla kuin viime kerralla!). Sillä reissulla ainoaksi ongelmaksi voi muotoutua 45 minuutin vaihto Dallasissa, mutta aiempien kokemusten perusteella USA:n kentät toimivat, joten ehkä sekä minä että laukut ehdimme samalle lennolle (eikä se ole seuraavana aamuna, olen melko varma ettei Dallasin kenttä ole paljon Houstonia mukavampi nukkua).

Jos lentelylle olisi olemassa realistinen vaihtoehto, käyttäisin sitä melko varmasti.

Ainiin, se joulusarjakuva :

Lähdön tunnelmissa

Ei tässä sitten mitään tullut tehtyä viime lauantain jälkeen. Töissä tuli mietiskeltyä mitä simulointeja jätetään tänne pyörimään poissaolon ajaksi ja kotona yritettiin vähän siistiä kämppää sekä miettiä poikkeuksellisesti jo ennen lauantaiaamua mitä sitä ottaisi reissuun mukaan. Siivoaminen jäi vähän puolitiehen, mutta pakkaamatta on vain tietokone ja aamusuihkuun tarvittavat tavarat eli aika hyvin onnistuin tällä kertaa. Nyt on aamuksi oikeastaan jäänyt vain aamiainen naapurissa (dosia, voiko päivä enää paljon paremmin alkaa, yum yum!), tappelu yhtäkkiä keksitystä kämpän 88 dollarin lisämaksusta ja jos aikaa jää niin pikainen käynti lähikaupoissa (tai sitten katselen suosiolla lentokentän liikkeistä) joululahjaostoksilla.

Ensimmäinen etappini Suomeen lähtee vajaan seitsemän tunnin kuluttua Albuquerquesta. Tällä kertaa toivottavasti saan lomailtuakin hieman, kun vierailuaika on pidempi. Vaikka lippuja takaisin ei olekaan vielä varattu, on suunnitelmissa viipyä yli uuden vuoden. Todennäköinen lähtöpäivä varmaankin on lauantai 6. päivä.

Tuona aikana on blogin päivitystahti varmaan vielä hitaampaa kuin normaalisti, ellen tule vahingossa tekemään tai kuvaamaan jotain kirjoittamisen arvoista. Mitään tämmöistä en kuitenkaan voi luvata.

Niinkuin täällä poliittisesti korrektissa Ameriikan Ihmemaassa sanotaan Happy Holidays vaan kaikille lukijoille!

Viikon ja sen lopun rientoja

Ensiksikin osoitan kiitokset Sallalle, Mikolle ja Tepolle, joiden lähettämä joulukortti saapui perjantaina postilaatikkooni. Sen lisäksi, että se oli ensimmäinen joulukortti, se oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen tänne saapunut yksityishenkilön lähettämä kirje! Kiitos!

Viime viikolla osoitin hurjaa mielenhallintaa ja pystyin nousemaan peräti kolmena päivänä sängystä ennen seitsemää, joista yksi kerta oli vielä lauantaina. Suomesta (ja jälleen Vaasan yliopistosta) oli tullut pari herraa opettelemaan Flow-3D:n käyttöä, joten yritin samalla testata pystynkö normaaleihin heräämisaikoihin. No, tiistai ja keskiviikko tosiaan vielä onnistui, mutta torstaina jo tarvitsi huilata. Lauantain herääminen taas johtui siitä, että autoin Vaasan vieraita kuljettamaan massiiviset matkalaukut Albuquerqueen. Heidän pikkuvuokra-auto (Nissan 350Z), kun ei pystynyt kuljettamaan kuin suurin piirtein kaksi reppua. Nyt kun oli taas ensi kertaa Santa Fessä käyviä vieraita, oli "pakko" lähteä heidän kanssaan vakioksi muodostuneeseen ravintolaan. Paikka kulkee ainakin Flow Sciencen piirissä nimellä Star Wars Bar, johtuen mukamas värikkäästä asiakaskunnasta. Ilmeisesti silloin kun nimi on otettu käyttöön, on paikalle osunut vain joku epämääräinen taiteilijaporukka, koska joka kerta kun olen siellä ollut, ei paikalla ole mitään eriskummallisen näköistä ole ollut, ellei lehmityttö/poika hengessä pukeutuneita tarjoilijoita lasketa mukaan (ei lasketa, koska semmoisia voi nähdä ihan normaalisti kaduillakin). Hyvä paikka se kuitenkin on, joten mielelläni käyn siellä useammankin kerran.

Lauantaina järjestettiin Flow Sciencen joka vuotinen Holiday Dinner, joka tällä kertaa pidettiin yhdessä keskustan italialaisessa ravintolassa. Paikalla oli lähes kaikki työntekijät ja myös pari työntekijöiden parempaa puoliskoa ja muuta avecia (Petri oli yksin, ihan kuin kenelläkään olisi edes käynyt joku muu vaihtoehto mielessä). Ilta meni oikein railakkaasti hyvän ruuan, rajoittamattoman juomatarjoilun ja yhdessä olon merkeissä (kuva otettu ihan alkuillasta, ennen kuin kaikki riistäytyi käsistä).
Osoittaen, etteivät kaikki suomalaiset ole samasta puusta veistettyjä, pysyin (lähes) koko reissun vesilinjalla. Toisaalta jos olisin ryypiskellyt, en olisi saanut tilaisuutta jutella syvällisiä käyttäjätuen puolen poikien (Amol, Anurag ja Prasad) kanssa. Kun sattui niin hassusti ettei kukaan heistä ollut autolla liikkeellä (eikä varmaan ajokunnossakaan), lupauduin heittämään heidät koteihinsa. Koska ilta oli kuitenkin nuori kun saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, yhteistuumin päätimmekin ottaa oluet ennen matkan jatkamista. Otimme oikeasti vain yhdet, mutta juttelimme niitä sun näitä nukkumisongelmista salaliittoteorioihin usean tunnin ajan pikkutunneille asti. Ei sitä tosiaan koskaan tiedä mitä elämä heittää eteensä.

Viikko huipentui sunnuntain elokuvaan Petrin kotiteatterissa, joka sattui taas pyörittämään upeaa katseltavaa (jostain syystä tarjonta on ollut aika laadukasta). Olen yrittänyt pysyä hiljaa elokuvista ja musiikista, koska niistä nyt pystyn kirjoittamaan sitten kun palaankin. Nyt kuitenkin joustan pikkaisen säännöstä, koska eteen tuli semmoinen joka on varmasti jokaiselle ainakin nimenä tuttu (toisin kuin ne Bollywood pätkät). Elokuva on tehty vuonna 1939 ja pituutta löytyy noin 3 tuntia 50 minuuttia. Omasta mielestäni ensimmäisiä noin kolmea tuntia ei olisi paljon paremmin voitu tehdä. Siitä huolimatta, etten kovasti tykännyt tämän jälkeen tapahtuneesta menosta ennen viimeisiä 10-15 minuuttia, seilaa elokuva vaivatta sinne "erittäin hyvä/tjsp"-luokitukseen. Elokuvan nimi : Tuulen Viemää.

Announcement

No, I will not start writing this blog in English.

I just wanted to let you know, that I have now added English description texts to MyPhotoAlbum pictures (link can also be found from right column of this webblog), so all non-Finnish speakers can also understand my comments. Hopefully at least somebody finds it useful.

New pictures will be added every once in a while. Usually if there is pictures in the blog-entry, there is also some new pictures in the album (of course there is already couple old ones, latest ones are from Grand Canyon). Album supports RSS-feed, so people who know how to use that, can get info of new pictures with little less effort.

Grand Canyon

Ennen lähtöäni tänne jorpakon toiselle puolelle, olin miettinyt paikkoja, joissa haluan vierailla kun maassa kerran olen. Joka kerta ensimmäisenä oli mieleeni tullut Grand Canyon. Viivyttelin sitten sinne matkaamista jonkun aikaa. Thanksgiving eli Kiitospäivä (23.11.) toi eteeni oikein mainion mahdollisuuden, sillä tänä vuonna tuo yleinen vapaapäivä sijoittui torstaille ja Flow Sciencen toimisto oli ihan virallisestikin kiinni myös perjantain.

Alkuperäinen ajatus oli mennä Phoenixiin ja käydä sieltä käsin kanjonilla. Tässä oli ollut taka-ajatuksena se että olisin käynyt perjantai-iltana katsomassa hieman huippu-urheilua, koska kaupungin koripallojoukkueella (Phoenix Suns) olisi ollut tuona perjantaina kotiottelu. Koska en osaa mitään isoja päätöksiä tehdä, huomasin edellisenä viikonloppuna etten ollut mitään lippuja varaillut. Sen lisäksi että halvimpia (noin 50$) lippuja ei ollut enää enkä ollut ihan varma olisinko saanut lippuja käsiini ennen tuota päivää, tiputin tuon ohjelmanumeron pois. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo oli hyvä ajatus, koska matka Phoenixistä GC:lle olisi kestänyt kyllä vähän liikaa (arvioisin noin neljäksi tunniksi). Käyn sitten toisen kerran katsomassa sitä pallon heittelyä.

Valitsin sen sijaan majoituspaikaksi lähempänä sijaitsevan Flagstaffin kaupungin. Täytyy myöntää ettei kaupunkia tullut oikeastaan nähtyä laisinkaan : ajoin kaupungin läpi ainoastaan kerran valoisaan aikaan. Tästä syystä ei ole paikasta kuviakaan. Ainoa kontaktini, hotellin lisäksi, paikkaan oli kaupungin isoin elokuvateatteri. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa USA:ssa ollessani ihan teatterissa asti katsomassa leffaa, kun en jaksanut lähteä tutustamaan kaupungin yöelämään (kai siellä sellaistakin on kun paikasta kuitenkin löytyy Arizonan yliopiston yksi kampus). Kävin katsomassa kolme leffaa (Borat, Tenacious D ja The Fountain eli huumoria, huumoria ja hämärä taideleffa) kolmena päivänä, kun en halunnut vain löhötä hotellihuoneessa.

Reissun pääkohteeseen tutustumisen olin päättänyt aloittaa sieltä mistä todennäköisesti suurin osa muistakin ensikertalaisista. Olin etukäteen saanut työkavereilta tietooni, että lähellä pääsisäänkäyntiä on iso IMAX-teatteri, jossa pyörii puolen tunnin mittainen esittelyvideo Grand Canyonista, joten päätin aloittaa perjantaina reissuni sieltä. Oikeastaan jo tuolla tajusin, että joku muukin haluaa vissiin nähdä paikan juuri tänä viikonloppuna. Teatterin (ja samassa yhteydessä olevan infokeskuksen) parkkipaikalla oli jo tullessa useampi iso turistibussi ja viimeisin paikalle tullut melkein ajoi päälleni. Leffapätkä ei ollut ihan niin mielenkiintoinen kuin olisin voinut kuvitella enkä oikein löytänyt matkamuistomyymälästäkään mitään mielenkiintoista (ainoa ostos oli 2.5 dollarin kangasmerkki).

Käynti oli kuitenkin tärkeää sen takia, että ostin samasta paikasta National Park Passin. Tällä kortilla minä ja kaikki samassa autossa olevat matkalaiset pääsevät maksutta jokaiseen National Parkkiin! Houkuttelisikohan tämä tarjous jonkun tänne vierailulle?

IMAX:lta on matkaa puiston porteille varmaankin noin 2-3 mailia, mutta tämä ei mennyt ihan niin nopeaan kuin olin ajatellut. Jo teatterilta näin autojonon pään, johon pääsin matelemaan seuraavaksi reiluksi tunniksi. Tästä voi tietenkin helposti päätellä sen, että lähimmillä näköalapaikoilla oli tuhottomasti ihmisiä eikä parkkipaikkaa missään. Kaikki tämä kuitenkin unohtui, kun pääsin kanjonin reunalle ja sain loin ensi katseen tänne :
Jotenkin sitä pystyi unohtamaan kaikki ympärillä parveilevat tyypit ja vain ihailemaan tuota näkyä. Olin toki nähnyt kuvia ja ymmärtänyt, että kyseessä on aika iso kuoppa, mutta nuo mittasuhteet tajuaa vasta omin silmin katselemalla (panoraamakuva on tehty AutoStich ohjelmalla).

Koska tuon autojonotuksen aikana olin päätynyt taas pitkästä aikaan "ihmiset on syvältä" fiilikseen, en edes viitsinyt lähteä käymään Visitor Centerissä, joten en osaa kertoa paikasta muuta kuin mitä olen netistä lukenut (Wikipediasta saa varmaan tarpeeksi irti). Kuvassa näkyvälle pohjoisreunalle (North Rim) on matkaa muistaakseni noin 10 mailia. Korkeuseroa on suurimmillaan noin mailin verran. Todennäköisesti siis tuosta rinteeltä pudotus on jotain 600-800 metriä! Ja useimmissa kohdin tuollahan ei siis ole mitään aitaa, joten itsemurhakandidaateilla on kyllä runsaasti valinnan varaa. Varsinkin kun jopa tuolla etelärinteen (South Rim) pääpaikoilla oli mahdollista löytää kielekkeitä, joissa ei enää kuullut mitään muita ääniä kuin mitä omista askeleistaan ja hengityksestä lähti.

Tarkoituksenani oli käydä perjantain aikana kaikki tuon etelärinteen näköalapaikat läpi, mutta myöhäisestä lähdöstä, jonotuksesta ja kaikesta muusta johtuen pääsin vasta joskus kahden aikaan puistoon. Koska en aikonut olla paikalla enää paljoa auringonlaskun jälkeen, oli aikaa vain kolme neljä tuntia. Ennätin tässä ajassa tutustua vain kahteen kuudesta isoimmasta näköalapaikasta. Tästä syystä päätinkin muuttaa hienoa viikonloppusuunnitelmaani ja mennä myös lauantaina Grand Canyonille. Näin ollen Flagstaffin alueen muut mielessä olleet kansallispuistot (Wupatki & Sunset Crater Volcano sekä Walnut National Monument) jäivät tällä kertaa väliin. Minkäs sille voi, että tykästyin tuohon GC:hen niin paljon.

Launtaina otin hieman erilaisen lähestymistavan ja tulin puistoon pienemmän itäisen sisäänkäynnin kautta. Perjantain jonotus oli muisto vain, kun pääsin nyt ilman mitään jonotusta sisään. Ihmisiä toki vaikutti olevan tänäkin päivänä aika runsaasti, joten ehkä se pääsisäänkäynti olisi taaskin ollut tukossa.

Idästä tullessa isoimmalla katselupaikalla (Desert View) on joskus 30-luvulla rakennettu tarkkailutorni (näkyy mainiosti tuossa alla olevassa kuvassa). Mielestäni maisemat eivät olleet sen hienommat sieltä käsin, mutta eipähän maksanut mitään. Samassa yhteydessä oli myös matkamuistomyymälä, jonka juoksin nopeasti läpi.
Loppujen lopuksi launtaille jätetyt neljä katselupaikkaa tuli käytyä aika nopeasti läpi. Tämä johtui itse asiassa siitä, että vaikka noissa perjantain paikoissa (Mather ja Grandview Point) olikin enemmän väkeä, niissä pystyi kävelemään kauemmaksi vapaammin kuin näistä lauantain pienemmistä paikoista (Desert View oli ehkä poikkeus, mutta Navajo, Lipan ja Moran Pointit olivat aika rajoitetuilla paikoilla).

Perjantaina tulin kokeilleeksi hieman alueen vaellusreittejä. Siis kokeilin vain, koska en ollut ajatellutkaan lähteä tuonne missään vaiheessa yksin kävelemään. Grandview Pointista kuitenkin lähtee ihan katselupaikan vierestä yksi pääreiteistä, joten päätin kävellä sitä vähän matkaa oman rauhan löytämisen ja erikoisempien kuvauspaikkojen toivossa. Jo laskeutuminen oli hieman hankalaa, kun polku ei ollut kovin leveä.
Mutta takaisintulo se vasta pumpun päälle ottikin! Etenemisvauhti tuntui olevan suurin piirtein luokkaa 10 metriä ja hengähdystauko. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Toki luin myöhemmin opaslehdestä, että tuo reitti (Grandview Trail) oli "very steep", kun muut olivat vain "steep". Siitä huolimatta luulen, etten ehkä lähde tuonne vaeltamaan vaikka se aika paljon houkuttelisikin. Tai ehkä jos on paljon aikaa, mutta olen melko varma ettei kukaan muu kuitenkaan suostuisi kulkemaan niin hitaasti kuin mä haluaisin.

Otin reissun aikana noin 300 kuvaa, joita yhdistelemällä (se AutoStich on aikas kiva softa) ja karsimalla päädyin vajaaseen 70:een, jotka tietenkin laitoin albumiini. En oikein osaanut laittaa mitään kuvauksia suurimpaan osaan, kun ovat vain enemmän maisemakuvia (olin yksin reissussa, jos jollekin jäi epäselväksi).

Olen monesta paikasta sanonut, että voisi olla ihan kiva palata. Luulen, että loppujen lopuksi ainoa paikka, jonka uudelleen näkemistä oikeasti jäisin murehtimaan on Grand Canyon.