6. joulukuuta 2007

Ja vanhakin nyt nuortuu...

Onneksi mieltä piristämään on tässä viime viikkoina ilmestynyt kaikenlaista kivaa toimintaa. Yksi isoimmista jutuista oli Vuorimieskillan vuosijuhlat.
Vaikka olenkin ollut Vuorimieskillan jäsenenä "ikuisuuden", en kertaakaan ole ollut pippaloissa vieraana. Fuksivuotena (uskoakseni) hilluin toki vuosijuhlien aikana esiintymislavalla alkkareissani ja lähdin kotiin aamun ensimmäisellä bussilla, mutten siis päässyt nauttimaan oikeasta juhlasta laisinkaan.
Nyt kun siis vielä Ameriikan Ihmemaassa ollessani, sain sähköpostia jossa ehdotettiin että lähdettäisiin porukalla vuosijuhlaan, olin erittäin innokkaasti lähdössä mukaan. Siihen aikaan mussa oli vielä hitunen sitä amerikkalaista sosiaalisuutta tallella, joka on varmaan tässä vaiheessa kadonnut matalapaineiden mukana jonnekin maan alle.
Juhla pidettiin tänä vuonna Dipolissa, joten perille pääsyyn ei tarvinnut tutkia karttoja toisin kuin silloin edellisellä kerralla. Toisin kuin muu seurue, saavuin paikalle parahiksi katsomaan tilaisuuden aloittanutta ilotulitusta. Tästä syystä siis merkinnän pääpaino on kuvissa eikä tekstissä (ei kerrota kenellekään, etteivät ne muut kuvat onnistuneet oikein hyvin).
Kuten kaikkiin tervehenkisiin teekkaripippaloihin kuuluu, ilta oli kostea ja musikaalinen. Tämän lisäksi oli onneksi myös hyvää ruokaa, juuri sopivassa suhteessa.

En ollut suoranaisesti pettynyt bileisiin. Hyvää seuraa, teekkarimeininkiä, syötävää, juotavaa ja jotain muutakin, ei mitään mikä olisi mitenkään tehnyt näistä parempia kuin muista bileistä. No, ehkä on kuitenkin hyvä, ettei hommeli ollut semmoinen että olisi ruvennut kaduttamaan ettei ole noissa tähän mennessä käynyt.

Älkää kuitenkaan lukeko tätä niin etten tulevina vuosina mukaan lähtisi. Pippaloita jossa voi viettää iltaa kavereiden kanssa puku päällä ilman sen kummempia paineita, tulee niin harvoin että käytän kaikki tilaisuudet hyväkseni. Eli olen mukana, jos tämmöinen tylsä seura kelpaa...
Dipolista matka jatkui Täffälle, mikä on Otaniemeä tuntemattomille se Dipolin vieressä oleva talo. Tieteellisesti todistettuamme, että kauniisti letitetystä parrasta ja muutenkin, ikävä kyllä, mieleen jäävästä naamasta on sentään hyötyä virvokkeiden hakemisessa, pääsin itseäni parempaan seuraan. Vuosijuhlissa killan ansiomerkillä palkittu herrasmies seuralaisensa kanssa kaappasivat tämän avuttoman pikku tutkijan ja raahasivat hänet Otaniemen pimeisiin kellareihin. Road trippini pääsi jatkumaan vasta tämän tunteja kestäneen aistien sekoittamiskoettelemuksen jälkeen, kun löysin itseni aivan yksinäni jostain Otaniemen metsiköstä. Uhkarohkeasti valitsin suunnan, josta kuvittelin löytäväni muita samanhenkisiä ihmisiä ja kuinka ollakaan päädyin illan viimeisiksi tunneiksi Rantasaunalle. Täältä löysin kaipaamaani turvaa parista kestävimmästä porukkamme juhlijasta, joiden seurassa oli hyvä odotella aamun ensimmäistä kotiinpäin lähtevää bussia. Edellisellä kerralla tosin oli kaunis ja kirkkaan kirpeä pakkasaamu, nyt kotiin saavuttuani olisi valoasteen perusteella voinut olla ihan mitä tahansa vuorokauden aika.
Näin siis tuli osoitettua, että sitä jaksetaan vielä näin vanhoillakin päivillä juhlia aamuun asti, kuten silloin joskus pienenä ja viattomana fuksina.

Koska siis sain hoiperreltuani kotiin aamulla kello 7.28, ei väsynyt ruumiini oikein päässyt ylös Killan järjestämälle brunssille. Ehkä pitää ensi kerralla tsempata vähän enemmän.

Nuudelit turvattu

Kai se on jo syytä katkaista hiljaiselo...

Arvoisa tutkija
Tiedoksesi: Outokumpu Oyj:n Säätiön hallitus on kokouksessaan 30.10.2007 myöntänyt sinulle vuodeksi 2008 hakemaasi jatko-opiskeluapurahaa: 15.000 € henkilökohtaista apurahaa. Onneksi olkoon !

Näillä sanoilla alkoi sähköposti, jolla Suomeen saapumisen jälkeisen ajan merkittävin työhön liittyvä uutinen kerrottiin. Virallinen apurahojen julkistamistilaisuus vietettiin jo Outokummun päätoimistolla Niittykummussa, joten kai ne mulle oikeasti aikoo rahaa myöntää. Kuten pienestä summasta (15000 €/a -> 1250 €/kk) voi päätellä, joudun tekemään muutakin työtä kuin väitöstutkimusta seuraavan vuoden aikana. Tämä on vielä vähän auki vaikka olenkin lukenut sen projektin tutkimussuunnitelman tiivistelmän. No, ehkä asia tulevan vuoden aikana selkeentyy.
Näin muutaman kuukauden maassa olleena osaan sanoa tehneeni suuren virheen reissun suunnittelussa. No, paljonhan mokia tuli tehtyä, jotka nyt harmittavat, mutta tämän yhden takia kärsii koko ruumis.

Olisi pitänyt palata kesällä eikä kesän loputtua.

Amerikan maalta lähtiessäni oli vielä kesä tai ainakin tämmöiselle Pohjolan asukille, mutta täällä ollessani olen alkanut epäillä että koko reissu oli vain unta. Tai että olen juuri nyt jossain pahassa, melkein painajaismaisessa unessa. "Siellä toisaalla" olin tottunut, että aamulla nousee aurinko ja on valoisaa. Ja sitten yöllä on pimeää. Täällä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ollut pimeää ympäri vuorokauden ja se on sotkenut meikäläisen pään totaalisesti. Vuorokausirytmi ei ole tavallisen toimistotyöntekijän eikä toisaalta minkään yötyöläisenkään vaan jotain sekoitusta. Tämä yhdistettynä siihen, että töissä on tällä hetkellä tietynlainen suvantovaihe, jolle en pysty itse tekemään mitään, tuntuvat päivät ajelehtimiselta.

Mitään ei vaan saa aikaan.

Kun Bolly-vuokraamon uudet valikoimalisäyksetkin ovat omasta mielestäni syvältä, ei mieli ole kovin iloinen.

18. lokakuuta 2007

Elämän tilannekatsaus

Tämän merkittävän päivän kunniaksi voisi taas pitkästä aikaa kirjoitella jotain teidän innokkaiden lukijoiden iloksi.

Tämä torstai 18. päivä on merkittävä ainoastaan sen takia, että pääsin viimein kangettua itseni laboratorioon kahdeksaksi, siis aamukahdeksaksi. Suomeen tulon jälkeen on päivärytmi ollut aivan tyystin sekaisin. Se mistä ihmeestä ongelmat lopulta juontuvat on vähän hämärän peitossa, jetlag ei kuitenkaan voi kestää yli kahta viikkoa.
Mitään sen kummoisempaa ei ole siis tapahtunut. Mitä nyt ...
... kämppää vähän järjestelty ja ihan hitusen siivottu.
... muisteltu takin käyttöä.
... työpaikka varmistettu vuoden loppuun asti.
... erakoiduttu Viherlaaksoon.

Niin ja huomattu että tietokoneiden kanssa näpräily ei oikein enää nappaa. Kotikone sanoi sopimuksen irti ja järkevin ratkaisu olisi varmaan uuden käyttiksen asentaminen tai uuden koneen ostaminen. Ennen vanhaa olisin asiat tainnut hoitaa heti kaatumisen jälkeisenä päivänä, nyt koneen raato on ollut nurkassa koskemattomana reilun viikon verran enkä jaksaisi yhtään sinne päin katsella.

Ehkä olisi syytä laittaa se kuntoon, että blogiakin voisi ruveta taas "aktiivisesti" ylläpitämään. Tosin kai sitä ensin pitäisi keksiä mistä blogissa kirjoittelisi, kun hurjan mielenkiintoinen ulkomaan reissu nyt on ohitse.

29. syyskuuta 2007

Viimeinen päivä

Tänään vielä roskien vientiä, kämpän nopea loppusiivous (matossa on kuitenkin jotain tahroja, joiden siivouksesta tulee laskua, joten voi saman tien jättää muutkin siivoukset vähän vähemmälle), matkavaatteiden peseminen ja loppujen matkatavaroiden pakkaaminen (oikeastaan vain viimeisinä päivinä tarvitut tavarat laukkuihin ja sillä selvä). Joko en osaa enää pakata tai sitten mun maallinen omaisuuteni on täällä ollessani kasvanut reilusti, sillä nyt lähti postitse jo yksi paketti enemmän kuin tänne tullessa ja olen koneeseen viemässä vielä kahta ylimääräistä laukkua (toinen on kyllä laatikko), kun tullessa oli "vain" yksi ylimääräinen.

Illalla kun asiat ovat järjestyksessä niin haen viimeisen red smothered burriton ja sitten eikai muuta tehdä kuin odotellaan aamua.

En yritäkään vetää tältä istumalta mitään yhteenvetoa vierailusta. Ehkä semmoinen seuraa sitten kun olen kotiutunut takaisin Suomeen ja pystyn jotenkin rationaalisesti asiaa ajattelemaan.

Sillä täytyy myöntää, että eilen illalla lähes tyhjässä kämpässä istuessani tuli kyllä aika haikea fiilis. Kyllä tätä paikkaa on voinut ihan kodiksi kutsua ja kyllä noita Flow Sciencen kavereitakin jää kaipaamaan. Katsotaan kuinka hyvin pystyn estämään turhat tunteilut tässä työpäivän lopulla.

Huomenaamulla sitten tavarat vuokrattuun pick-upiin ja suunta Albuquerquea kohti. Jos kone on ajallaan, niin viimeinen vilkaisu New Mexicoon tapahtuu noin puoli yhdeltätoista paikallista aikaa. Dallasin kautta Frankfurtiin ja sieltä sunnuntain aikana sitten Helsinki-Vantaalle.

Niin se vain 18 kuukautta sujahti. Eipä olisi uskonut.

25. syyskuuta 2007

Massiivinen kuvapläjäys

Otin itseäni niskasta kiinni näin viimeisenä netillisenä iltana (nettiliittymäni katkeaa huomenna, kun sain viimein tänään sen asian hoidettua) ja laitoin (uskoakseni) kaikki tässä välissä unohtuneet reissukuvat nettiin.

Yleisön toivomuksesta kokeilen nyt sitten Outi-serkunkin käyttämää "klikkaa kuvaa ja pääset suoraan kuvapalveluun"-ominaisuutta. Eli toisin sanoen, kun klikkaat ensimmäistä tuossa alla olevaa kuvaa, pitäisi sinun suoraan hyppäämän MyPhotoAlbumin vastaavaan kansioon (Itärannikolla).
Seuraavaa kuvaa klikkaamalla siirryttäneen sitten taas Dallasin kuvien kansioon. Jos jotain kuvia Suomessa otan ja jos siis pidän tuota kuvapankkia pystyssä (se alkoi taas vähän ottaa nuppiin pienten teknisten ongelmiensa takia), niin ehkä tätä tekniikkaa tullaan käyttämään.
Joskus aikaa sitten joku kyseli miksei bloginpitäjästä tai muista ihmisistä ole koskaan mitään kuvia esillä. Muista ihmisistä en osaa vielä ottaa kuvia ja ostin kameralle kolmijalan vasta vähän aikaa sitten. Noista uusista MyPhotoAlbumin kuvista löytyy parit Petri-kuvatkin, mutta tässä muutamia sieltä löytämättömiä vierailevan kuvaajan (Prasad) kamerasta löytyneitä otoksia. Kuvaaja itse löytyy viinilasin takaa piilosta, kuvassa nro 2. Elikkäs "courtesy of Prasad Tota" :




Dallas, osa 2 : Adolphus ja jekkua

2007 Flow-3D World Users Conference järjestettiin Adolphus Hotellissa Dallasin keskustassa. Selvästikin firmassa oltiin kuunneltu viime vuoden valituksia huonosta hotellin sijainnista ja tämä oli oikeasti hyvällä paikalla, esim. Dealey Plazalle (eli sinne missä on ne ruksit tiessä) käveli alle 10 minuutissa.

Hotelli oli myös aivan liian tasokas tämmöiselle tutkijan rentulle. Enpä muista kertaakaan, että olisin tuntenut olevani niin väärässä paikassa kun ensi kertaa aulaan astuin. Vaikka tiesin olen oikeassa paikassa, odotin että joku tulisi sanomaan, että herra on varmaan väärässä paikassa ja ohjaamaan ulko-ovelle.

Nähtävästi (Wikipediaa selailemalla) tuo hotelli on nimetty kymmenen parhaan amerikkalaisen hotellin listalle, joten se oli siis ihan virallisestikin liian hieno meikäläiselle.

Hotellin tiloissa oli myös Dallasin paras ravintola, viiden tähden French Room, johon ei ollut asiaa ilman pukua (The French Room at the Hotel Adolphus in downtown Dallas was named the best hotel restaurant in the US by Zagat) Eli jostain syystä ei ole kuviakaan. Sen sijaan parit fotot hulppeasta aulasta ja tuosta French Roomin sisäänkäynnistä tuli otettua.
Itse konferenssi oli samanlainen pikkukonferenssi kuin viime vuonna. Nyt taisi olla vähän vähemmän väkeä eikä ihan niin ympäri palloa kuin viime kerralla.

Vaikka bloginpitäjälläkin oli oma esityksensä tuolla pidettävänä, ei mitään jännitystä kyllä missään vaiheessa esiintynyt. Syitä olisi kyllä ollut, sillä esim. kenraaliharjoitus Santa Fessä vei vaivaiset puolitoista tuntia, mutta en esitykseen päin vilkaissutkaan sen jälkeen. No, en sitten jaksanut jännittää edes Dallasiin saapuessani vaan päätin ottaa konferenssistä kaiken ilon irti. Tämä siis tietty tarkoitti iltamenoja. Keskiviikkoiltana kävimme isolla porukalla syömässä ja sen jälkeen jatkoimme pienellä porukalla illanviettoa tuossa hotellin hienossa aulabaarissa.
Torstaina syöminen oli järjestetty Flow Sciencen puolesta, mutta iltaohjelma oli taas ihan omissa käsissä. Päädyin toisenlaisen tiimin seurassa hotellin kanssa samassa korttelissa olleeseen urheilubaariin (siis sports bar, millä omien kokemusteni perusteella tarkoitetaan suomalaisittain lähiräkälää). Ilmeisesti olimme matkalla siihen viereiseen vähän hienompaan paikkaan, ainakin luulen kuulleeni sen paikan nimen lähtiessämme hotellilta, mutta mulle tämä kelpasi oikein hyvin. Ilta oli kovin iloinen, varsinkin kun mulle tarjottiin kaikki juomat illan aikana kuten viimekin vuonna (on hyvä diili lähteä bisnesmiesten kanssa liikenteeseen).

Pilkku tuli kovin aikaisessa vaiheessa ja ehkä jotain oli tullut nautittua, kun neljään henkeen kutistuneen seurueemme matka korttelin toiselle puolelle kesti reilun tunnin. Puoli neljä oli hyvä aika mennä nukkumaan, kun konferenssi alkoi kuitenkin 8.30 ja oma esitys oli esitys nro 2.
Vaikka kokoushuone vähän heiluikin esitykseni aikana, niin kokous saatiin vietyä kunnialla loppuun. Takaisin New Mexicoon lennettiin tuon samaisen perjantain iltana. Olikin viimein aika keskittyä muuttotouhuihin.

24. syyskuuta 2007

Dallas, osa 1 : JFK ja tyhjyyttä

Tämän tutkijavaihdon viimeinen työmatka on sitten ohi. Viime viikolla järjestettiin vuotuinen Flow-3D-konferenssi naapuriosavaltiossa Texasissa. Kokouskaupungiksi oli valittu Dallas.
Itselläni ainoa kosketus kaupunkiin on aiemmin ollut parit vierailut sen lentokentällä. Sen lisäksi tulee tietenkin mieleen menneiden vuosien televisiosarja ja sitten vielä kauempaa historiasta JFK-jutut.

Aloitetaan siitä lentokentästä. Vaikka olenkin ollut niillä tätä Dallas/Fort Worthin kenttää (DFW) vilkkaimmilla kentillä, niin jotenkin tämä tuntuu paljon suuremmalta kuin ne. Ehkä ne on tuolla Texasissa halunneet tehdä kaikkia muita paikkoja fyysisesti isomman kentän tai jotain. Mutta kenttä on kyllä ihan miellyttävä paikka, kunhan ei ole kiire mihinkään. Tilaa on runsaasti, penkkejä jalkojen lepuuttamiseen ja runsaasti kaikenmoisia kauppojakin.

TV-sarjan maisemiin ei ollut aikaa lähteä käymään, joten ei siitä sen enempää. Southfork Ranch ei ole kuitenkaan kovin kaukana tuosta Downtownista, joten jos luppoaikaa tulee Dallasin reissuillanne, niin antakaa mennä vaan.
Sen sijaan käytin vähäisen vapaa-aikani (saavuin hotellille keskiviikkona noin klo 14.00 ja konferenssin ohjelma alkoi omalla kohdallani 17.30 eli hulppeat kolme ja puoli tuntia) turisteimalla JFK:n ampumapaikalla.

Kuten kaikki historian läksynsä lukeneet tietävät Amerikan Yhdysvaltojen 35. presidentti, John Fitzgerald Kennedy, ammuttiin Dallasissa marraskuun 22. päivä Herran vuonna 1963. Körötellessään kaupungin poikki pari luotia sattui lentelemään ensin kaulaan ja sitten vielä varmuuden vuoksi päähän (alla olevasta kuvasta voitte bongata ruksin tiessä, siinä se ensimmäinen luoti kohtasi herra Kennedyn, se toinen ruksi löytyy tuosta vähän matkaa oikealle).
Tapahtumapaikka taisi olla keskustan tärkein turistinähtävyys, sillä sen ympäristö oli oikeastaan ainoa paikka missä näin vähän enemmän ihmisiä ulkona. Samalla tällä alueella palloili myös paljon aiheeseen liittyvien lehtisten myyjiä, mikä alkoi ottaa päähän aika nopeasti. "Onneksi" olin ostanut ensimmäiseltä myyjältä ja pääsin lopuista helposti ohi vilauttamalla omaa lehdykkääni jo kaukaa. Myös Kuudennen Kerroksen museo tuli kierrettyä. Se ei suoraan sanottuna tarjonnut mitään uutta, vaikka omat tietoni perustuivat pääasiassa Oliver Stonen leffaan. Mutta kaipa tämän vapaa-ajan olisi voinut huonomminkin käyttää.

Asiaan liittyen olisin kovasti halunnut päästä käymään Lee Harvey Oswaldin haudalla, mikä sijaitsee Fort Worthin puolella, mutta se olisi vienyt hieman liikaa aikaa (auton kanssa varmaan reilu tunti). Jos joskus Dallasissa pidempään viivyn, niin sillä kertaa sitten.
Pääasiallisena fiiliksenä kaupungista jäi mieleen tyhjyys. Enkä ilmeisesti ollut ainoa konferenssiin osallistunut, joka oli samaa mieltä. Keskustan kadut tuolla Dallasissa olivat, riippumatta siitä mihin aikaan siellä liikkui, erittäin tyhjiä ihmisistä. Usein saattoi nähdä useita kortteleita eteenpäin ja huomata olevansa ainoa näkyvissä oleva ihminen. Ravintolat ja ne muutamat pikaruokapaikat tuntuivat olleen jopa luonasaikaan tyhjillään. Ihmettelen vieläkin missä ne kaikki tuolla alueella olevat ihmiset oikeasti olivat piilossa.

Tuo tyhjyys tuntui todella epätodelliselta ja vähän pelottavaltakin.

15. syyskuuta 2007

Vakioasiakas ja miehen puolikas

Kuinka usein teille käy niin, että sillä aikaa kun jonotatte tekemään tilausta läheisessä ruokapaikassa, keittiön puolelta moikataan leveän hymyn kera, kysytään viimeiset kuulumiset ja laitetaan valmis tilaukseni tiskille odottamaan samalla kun varmistetaan, että tulen tilaamaan varmasti sen mitä siellä keittiön puolella juuri äsken tehtiin?

Eli tilaus on odottamassa ennen kuin olet edes tehnyt tilausta...

No, mulle tämä käy aika usein, mikä ehkä kertoo sen, että olen aika ennalta arvattava vieras tuolla Bumble Bee's Baja Grillillä. Parit ensimmäiset kerrat kokeilin erilaisia burritoja, mutta sitten löysin omani ja olen sitä tilaillut siitä lähtien. Keittiössä hääräävät pääasiassa espanjaa puhuvat kaverit tuntevat mut jo näöltä, joten jos vain huomaavat mun tulleen paikalle, osaavat jo valmistaa sen Red Smothered Burriton (punaisella chilillä päällystetty kanaburrito, ei löydy listalta) valmiiksi.

Osaakohan sitä Suomessa elääkään ilman tuota perjantain vakioateriaa? Kaipa osaa, kun olen osannut elää täällä ilman sitä Suomessa syömääni lauantain vakioateriaa. Ehkä tätä hyvää palvelua kuitenkin jää kaipaamaan.



Olen sen jotenkin aina tiennyt, että mun miehisyys on vähän huonoissa kantimissa ja nyt se varmistuikin. Popular Mechanics-lehti julkaisi tämän listan ja enhän mä noista osaa edes puolia tehdä tai siis muutamista en ole varma, kun ei ole tarvetta tullut eteen. Ehkä mä olen sittenkin jopa (vai vain?) puolikas mies.

13. syyskuuta 2007

Kruisailua itärannikolla

Ensimmäisen autoilupäivän huippu saavutettiinkin heti aamulla, kun pääsimme oikein limusiinikyydillä hotellilta autovuokraamolle. Toki oli parit kommunikointiongelmat alussa ja pienet maksuvälineongelmat lopussa, mutta semmoisella elokuvista tutulla limusiinillä kulkeminen oli aika mageeta. Tilaa ja shamppanjalaseja pienen kylän tarpeisiin eikä se maksanut tavallista taksia enempää, mikä toki saattoi olla hotellin moka tai sitten heillä vain oli joku diili taksifirman kanssa.

Tästä oli tosiaan ainoa suunta alaspäin. En saanut vuokrattua haluamaani Dodge Chargeria vaan meille lykättiin astetta isompi auto (Chrysler Pacifica) eli semmoinen iso kaupunkimaasturi. Ehkä Amerikassa ollessa pitää kuitenkin ajaa ainakin kerran tuommoista isoa SUV:a. Vaikka siinä olikin ovat hyvät puolensa, en kyllä siitä alkanut matkan aikana tykätä.

Tylsän päivän valittuja luonto- ja turistikuvia :


12. syyskuuta 2007

Sivistyksen parissa

Teimme Lauran kanssa yhteispäätöksen, että vietämme New Yorkin osuuden toisen päivän omilla poluillamme. Syynä tähän oli yksinkertaisesti erilaiset intressit. Meikäläinen ei ole niitä innokkaimpia shoppailijoita ja Lauraa ei kiinnostanut vaeltaa tylsillä museoiden käytävillä koko päivää.

Jostain syystä olin nimittäin saanut päähäni erilaisia kaupungin esitteitä läpikäydessäni, että olisi ihan mielenkiintoista käydä tutustumassa joihinkin New Yorkin lukuisista museoista. Ensimmäisenä oli tullut mieleen, ehkä parien elokuvien takia, luonnonhistoriallinen museo. Toiseksi päätin valita omaksi yllätyksekseni taidemuseon! Ei oikeasti ollut mielessä tänne itärannikolle lähtiessäni.

Aloitimme siskon kanssa kuitenkin samalta suunnalta, sillä Lauran vierailema Neue Galerie oli korttelin pari päässä mun aloitusmuseosta. Toki kävimme kurkkaamassa myös Guggenheimia, mutta sisään emme olleet suunnitelleet menevämme. Olisimme vain ottaneet hökötyksestä ehkä kuvan, mutta koska paikka oli julkisivurempassa jäi sekin turistinähtävyys kuvaamatta.
En odottanut Metropolitan Museum of Artista paljoakaan, museon valintaa voisi sanoa täytteeksi, kun ajattelin ettei luonnonhistoriallisessa jaksaisi koko päivää kulkea. Osoittautui kuitenkin, että tämä taidehistoriallinen oli se päivän kohokohta.
Nuo ekassa kuvassa mainitut uusitut Kreikan ja Rooman taiteeseen keskittyvät huoneet olivat hienoja. Ongelma näissä patsaissa ja muussa roinassa on ikävä kyllä se, että näitä on nähnyt aika paljon aiemminkin. Kosketusetäisyydeltä tai kirjoista, mutta nähnyt kuitenkin. Se mikä teki niistä katselemisen arvoisia oli niiden arvolle soveltuvat esittelyhuoneet. Museorakennus oli ihan oma taideteoksensa.
Myös muut osastot olivat mielenkiintoisia ja niitä oli hyvin paljon. Nyt jätin käymättä monetkin paikat, esimerkiksi toisen kerroksen maalaukset eivät nyt niin kiinnostaneet. Siellä voi siis viettää toisen tai kolmannenkin päivän ihan helposti. Silloin voi vaikka ostaa audio tourin ja sivistää itseään ihan oikeasti (ja viettää oikeasti koko päivä museossa).
Taulupuolella kyllä tajusin, että suurimman osan maalauksistaan Uudessa Meksikossa maalanneen Georgia O'Keeffen taulut näyttivät ihan kiinnostavilta. Luulen, että joudun tekemään vähän aikaa kalenteriin, jotta pääsen käymään Santa Fessä olevassa O'Keeffe-museossa ennen lähtöäni. Tietenkin heillä on juuri nyt joku muutostyö tekeillä, eivätkä päägalleriat ole avoinna kuin vasta 20. päivän jälkeen, joten on ehkä hankalampaa kuin kuvittelisi. On se kumma, kun on ollut samassa kaupungissa 17 kuukautta, enkä ollut edes harkinnut siellä käyntiä ennen tätä New Yorkin keikkaa...
Päivän pääkohteeksi valittu American Museum of Natural History ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Sekin oli hirveän iso, kuten Met, eli jalat eivät saaneet lepotaukoa laisinkaan.
Ehkä mulla ei ollut vain dinosauruspäivä, joille oli oikeastaan varattu yksi kerros museosta. Tai ehkä tuolla se sama väljyys mikä oli Metissä jees, ei ollut ihan niin jees, kun joutui tarpomaan liian pitkiä matkoja löytääkseen niitä mielenkiintoisia paikkoja (esim. inkojen metallurgiasta kertonut nurkkaus). Tai sitten mua vaivasi se, ettei asioista kerrottu mielestäni tarpeeksi vaan kaikki esittelyt jäivät kovin pintapuoleisiksi sekä tylsistä että mielenkiintoisista aiheista. Olen ihan varma, että ne pikkuihmisetkin haluaisivat lukea enemmän asioista. Vaikka ne nyt oppisivatkin hakemaan lisää tietoa jostain muualta, mun mielestä tommoinen ulkoistaminen on väärä lähestymistapa museolta.

10. syyskuuta 2007

Kohtuullisen kokoinen hedelmä

Koska Laura on käsitellyt mukavan kattavasti lomailuaan täällä Ameriikan Ihmemaassa ja koska olen liikkunut pääosin hänen seurassaan, ei uutta kirjoiteltavaa oikeastaan nytkään ole. Jos ette Lauran blogia ole aiemmin lukeneet, niin osoite on http://laurajakaisa.blogspot.com/ ja lomakertomukset alkavat jo syyskuun toiselta päivältä (ensimmäinen kirjoitus tämän sivun lopussa). Lukemisen arvoista jos haluaa tietää esimerkiksi mitä me New Mexicossa puuhastelimme.
En siis itse kuvaillut kotikaupunkiani sen enempää, vaan kameralla oli käyttöä kunnolla vasta itään lennettyämme.
New York, tai paremminkin Manhattan mikä oli ainoa näkemämme kaupungin osa, tuntui yllättävän kivalta paikalta parin päivän perusteella. Oliko syynä se, että pystyi taas oleilemaan tässä maassa ilman autoa vai joku muu?
Oli syyt mitkä tahansa niin bloginpitäjä joutui toisen kerran tämän reissun aikana toteamaan, etteivät kaikki isot kaupungit sittenkään ole ihan kauheita. Luulen, että tuossa kaupungissa voisi ehkä jopa asuakin. Aika hurjaa eikö totta...

29. elokuuta 2007

Elämän merkkipaaluja

Ensimmäiseni oli Kal Ho Naa Ho ja elämäni muuttui suuresti...
Kahdessadas oli Sangharsh ja koukussa ollaan vieläkin...

26. elokuuta 2007

Viimeiset päivät B'hamissa

Hyvin suurella todennäköisyydellä näin viime viikolla Alabaman Birminghamin viimeistä kertaa. Tietenkin täytyy heti lisätä että "tämän tutkijavaihdon aikana". Ihan pian en varmastikaan kuitenkaan palata.

Tarkoituksenani tähän maahan tullessani oli että viettäisin noin neljäsosan ajastani Magic Cityssä. Tämä ei nyt ihan toteutunut. Itse asiassa ei ollut lähelläkään. Olin yhteensä kaupungissa varmaan maksimissaan reilun kuukauden. Syynä oli tutkimusprojektin hankaluudet eli suoraan sanottuna ei ollut mitään syytä olla siellä pidempään.

Harmi! Olisin mielelläni viettänyt siellä enemmän aikaa. Sen lisäksi, että labran väki oli mukavaa seuraa, olisin mielelläni käynyt tsekkaamassa minkälainen se yliopistomeininki täällä Ameriikassa tai ainakin tuolla Alabamassa on. Jokunen kurssi ja jokunen opiskelijariento olisi ollut kiva kokea.

Viimeisten päivien ohjelma oli periaatteessa vain keskusteluja labran väen kanssa ja labran avaimien palauttaminen.
Leonard ja Steve saivat järkättyä sen verran vapaata aikaa omiin kalentereihinsa, että kävimme kolmistaan myös Slossin tehtaalla. Sloss Furnaces on ihan B'hamin keskustassa toiminut rautatehdas, joka oli siellä toiminnassa lähes 90 vuotta aina 70-luvulle asti. Jostain kumman syystä sitä ei kuitenkaan siis purettu, vaan on nykyään National Historic Landmark.
Itse tykkäsin pikkutehtaasta kovin, mutta syynä toki voi olla ammatillinen kiinnostus. Samanlaisella tekniikalla sitä possurautaa nykyäänkin tehdään. Koska tuon paikan masuunit olivat ihan taivasalla, mitä ei nykyään ympäristösyistä varmastikaan edes hyväksyttäisi, niin noita isoja pönttöjä näki paljon selvemmin kuin mitä missään vierailemassani tehtaassa.
Paikan vetovoima kasvoi vain sen aavemaisesta tunnelmasta (kts. Paranormal Activity). Yöaikaan voisi olla mielenkiintoista viettää siellä aikaa.

Se mitä Birminghamista ei todellakaan jää kaipaamaan on sen kesäilmat. Olin jo unohtanut minkälaista se oli, mutta koneen laskeutuessa kuulutettu 94 degrees and humidity about 70% palautti muistin.

Jokaisena päivänä maksimilämpötila oli noin 100 täkäläistä yksikköä eli 37-38 Celsiusta. Siihen päälle kun tosiaan heitetään ilmankosteus, hiki alkoi virrata heti ulko-oven avatessani. Tämmöistä se on siellä aina kesäisin, vaikka nyt mainostettiinkin lämpötilojen olevan record high. Talvisin on kuulemma paljon mukavampaa, mutta enpä siellä silloin ole aikaa viettänyt.

PS. Lisäsin juuri jokusen lisäkuvan (esim. keräilyharvinaisuus blogin pitäjästä) MyPhotoAlbumiin, joten jos kiinnostaa niin sinne vaan ihmettelemään

11. elokuuta 2007

The Entertainment Capital of the World






























What happens in Vegas stays in Vegas

9. elokuuta 2007

Onpas insinöörirakentajat rakentaneet komian padon!

Matkalla Flagstaffin puistoista Las Vegasin ihmemaahan MapQuestin reitti vei matkaajan yhden Las Vegasin tienoon isoimman yksittäisen turistinähtävyyden ylitse. Vajaan tunnin päässä LV:n keskustasta on Colorado-joki padottu 1930-luvun aikana isolla patorakennelmalla nimeltä Hoover Dam. Nimestä on ollut aikoinaan kiistaa, kun sehän ei tule mistään alueen paikannimistä vaan tuon projektin alkaessa olleen presidentin nimestä. Alkuperäinen suunnitelma oli kutsua patoa Boulder Damiksi, mikä olisi tullut siis läheisen kanjonin nimen mukaan (mutta ei siis juuri sen kanjonin mukaan mihin pato rakennettiin, joka on Black Canyon).
Joka tapauksessa Hoover Dam on hieno osoitus, että valtion projektit voivat valmistua etuajassa ja reilusti alle niille varatun budjetin. Hoover Dam valmistui melkein kaksi vuotta etujassa ja maksoi 20 miljoonaa doltsua vähemmän mitä suunnitelmissa oli sille varattu.
Sen lisäksi, että pato tuottaa sähköä kolmelle osavaltiolle (ja on sitä kautta maksanut rakennuskustannukset jo aikaa sitten takaisin), se on taakseen muodostanut tämän maan isoimman keinotekoisen järven, Lake Meadin, mikä houkuttelee miljoonia ihmisiä rannoilleen vuosittain. Ennen patoa, tuossakin oli siis kulkenut vain yksi viheliäs joki.
Olin nettisivulta saanut käsityksen, että ennen patoa oli odotettavissa auton ja matkustajien turvatarkastus. Sehän olisi aika ikävää, jos terroristit poksauttaisivat padon hajalle, eikös totta. Jotenkin ymmärsin, että ennen patoa siis jokainen auto ja matkustajan tiedot tarkistettaisiin tarkoin. Ylläri ylläri! Näin ei tietenkään tapahtunut. Joko viranomaisilla on käytössä joku pirun hyvä pomminpaljastin ja läpivalaisulaite tai sitten terrorismin uhka padolle ei ole ihan niin suuri kuin sivuilla annettiin ymmärtää. Se tarkistus tapahtui nyt siten, että tarkistuskojulla vauhtia vähän hiljennettiin, että kerkesi nähdä kun viranomainen heilutti kättään sen merkiksi että saa jatkaa matkaa. Itse en ainakaan autoa siis missään vaiheessa pysäyttänyt, eikä kukaan mun edelläkään tuntunut sitä tekevän sen verran mitä asiaa näin. Joka tapauksessa matkan teko tuolla alueella on kuitenkin paljon normaalia maantietä hitaampaa ja toisen kerran paikalle ajaessani oli ihan ruuhkaa. Flagstaffista tullessani ei mitään ruuhkaa ollut, semmoinen tuli eteen vasta Las Vegasissa.
Harmi, kun padosta ei saanut ihan kunnon kuvaa aikaiseksi. Se ei oikein noin läheltä taida onnistua. Hieno rakennelma kuitenkin. Turistikierros (Discovery Tour) ei ollut kovin hääppöinen. Sen maksamalla pääsi kyllä näköalapaikalle, jonne muuten ei pääsisi, mutta sen aikana ei mitään kummoisia kokemuksia saanut.
Padon kiertävä ohitustie on rakenteilla ja kanjonin ylittävältä sillalta tullaan tulevaisuudessa varmasti saamaan hienoja kuvia kohteesta. Tietenkin jos tekijät vain ymmärtävät rakentaa siihen keskelle siltaa näköalapaikan. Sillasta kertovien infotaulujen mukaan tämmöistä olisi vähän lupailtukin.