Tien päällä jälleen

Jossain päin Ameriikan Yhdysvaltoja. Moni varmaan arvanneekin missä...Johtuen matkalla pääosin vallalla olleesta netittömyydestä ei päivityksiäkään ole nähtävästi tullut kirjoitettua. Tuo netittömyys ei ole toki ollut ainoa syy hiljaisuuteen.Tilanne korjaantunee ensi viikon aikana. Jos kerkeän ja jaksan, voi jotain tapahtua toki jo tämän viikonlopun aikana.

Mitäs sitä oikein tekisi?

Sitähän voisi mennä vaikka katsomaan Peten siellä Etelän Kierroksella ottamia kuvia! Ei kantsi unohtaa, että myös jännittävästä rakettipippalosta on parit fotot noiden yhteydessä. Noi äänet mun päässä vihjaili vähän myös sen suuntaista, että ne Bandelierin pikavisiitin muutamat kuvat olisi jo esillä siellä.

Sehän on aivan mahtavaa! Tylsä kesäpäivä on taas pelastettu. Ei niillä kukkakedoilla ihan koko ajan jaksa kirmata.

Kenkävaraston päivitystä ja testausta

Täällä USA:n maassa ovat töppöseni joutuneet kokemaan aika kovia, erityisesti yksi pari. Birminghamissa ne joutuivat "pienen" ukkoskuuron kouriin ja kävi ilmi etteivät ne todellakaan ole vedenpitävät. Siitä lähtien ne ovat tuoksahtaneet aika... voimakkaasti. Tosin jos tunkee jalan sisään, niin mitään hajuja ei pääse vieraita häiritsemään, mutta avot kun sen jalan ottaa pois! Olenkin kiusannut niillä tämän maan lentokenttäviranomaisia käyttämällä niitä lentokenkinäni. Niin, siis täällä USA:ssa lentokentillä joutuu laittamaan kengät läpivalaisuun aina, jos joku ei tiennyt.

Kenkien kärsimysnäytelmä jatkui tuolla Etelän Kierroksella. White Sandsin hiekat olivat aika hiekkaisia ja en ole vielä tähän päivään mennessä saanut kaikkia hiekkoja kengistä pois (yritys ei ole ollut tosin kovin aktiivista).

Olin toki jo aiemminkin katsellut uusia lenkkareita. San Franciscossa törmäsin jo todella hyvään vaihtoehtoon, mutta en sitten jostain syystä niitä halunnut silloin kokeilla. Tyhmä minä. Niitä en ole täällä New Mexicossa nähnyt vaikka monet puljut on läpi käyty. Mutta koin että tarvisin kuitenkin juuri nyt uudet kengät.

Viime lauantain vietinkin sitten kaupungin isoimmassa Mallissa uusia popoja etsimässä. Ikäväkseni jouduin huomaamaan ettei semmoisia kovin hyviä vaihtoehtoja tähän tarpeeseen löytynyt. Suurin osa oli aivan liian omituisen designin takana tai muuten vain eivät miellyttäneet ostajaa. Monesti oli myös numerovalikoima kovin rajoittunutta. Lisäksi toki se, että halusin pääasiassa juoksukengiksi luokiteltavat lenkkarit, vähensi tarjontaa. Löysin kuitenkin parit ehdokkaat yhdestä urheiluliikkeestä.

Päädyin kuin päädyinkin sitten ihmejousitussysteemillä varustettuun designiin, vaikka olin yrittänyt semmoisia "avaruuskenkiä" välttää. Olisin kyllä halunnut tavanomaiset ilmatyynyt,mutta nämä olivat kaupassa todella hyvän tuntuiset jalkaan. Paljon paremmat kuin ne konservatiiviset vaihtoehdot. Syytäkin kyllä oli sillä hinnalla ($110 + verot). Ai, miltä ne siis näyttävät :
Viereisestä kaupasta hommasin sitten toisetkin kengät. Olivat halvat ja siellä oli kokojakin. Ne olivat ilman mitään kantapäähäkkyröitä.

Koska kaupassa jalkaan kokeileminen ei tietenkään vastaa mitään oikeaa testiä kengille,päätinkin ilman suurempia suunnitelmia lähteä seuraavana päivänä Los Alamoksen suunnassa olevalle National Monumentille. Hyvä idis myös sen suhteen, etten ollut siellä koskaan aiemmin ollut. Ei mitään käsitystä miksi olin sen jättänyt väliin.

Pääturistireitti täällä Bandelier National Monumentissa näyttivät keskittyvän enimmäkseen vanhoihin natiiviamerikkalaisten (oliko tarpeeksi poliittisesti korrektia?) luola-asumuksiin ja muuhun sivilisaation merkkeihin alueella.
Muut reissaajat tuntuivat tykkäävän kovasti ohimennen heitä kuultuani, mä en niinkään. Enemmän tykkäsin, siitä että pääsi pitkästä aikaa taittamaan matkaa vehreässä maastossa eikä semmoisessa alueen normaalissa karussa puoliaavikossa. Niistä Jimin kanssa tehdyistä metsävaelluksista on jo jonkun aikaa. Isoimman kuntotestin alueella tuotti yllättäen tikapuiden kapuaminen. Isoin turistien käyttöön luovutettu luola (monet paikat ovat ihan arkeologisia tutkimuskohteita, joten niissä ei saanut riehua omin nokkinensa) oli nimittäin vähän joen vartta korkeammalla. 140 jalkaa eli noin 40 metriä korkeammalla ja sinne pääsi vain yhtä reittiä.

Sadekuurot alkoivat riepotella aluetta, kun olin turvallisesti päässyt takaisin alas. Johtuen tästä luonnovoimien vastaiskusta, en päässyt kunnolla kenkiä testaamaan. Tarkoituksena oli kävellä yksi parin mailin reitti alueella, mutta en halunnut testata kenkien vedenpitävyyttä ihan näin aikaisessa vaiheessa. Jätin siis tutustumisen hieman kesken. Koska paikka on niinkin lähellä kämppääni, niin tulen tuolla piipahtamaan toistamiseen. Ehkä reilun kuukauden kuluttua tulevan ulkomaan vieraan kanssa

Rocket Party

Menoni viime viikolla eivät loppuneet New Mexicon läpiajamiseen vaan myös lauantaiksi oli ohjelmassa jotain. Firman vuosittainen Rocket Party nimittäin. Viime vuonna olin missannut koko homman, joten järjestelin matkaohjelmani siten, että kerkeäisin tähän tilaisuuteen.

Juhlapaikka ei ollut Santa Fessä vaan suuntasin kulkuni puolen päivän aikaan White Rockia kohden. White Rock on vissiin virallisesti Los Alamoksen osa, mutta oikeasti se on kyllä oma alueensa. Ajoaikaa Santa Festä semmoinen 45 minuuttia. White Rockissa asustelee Michael, joka on Flow Sciencen kehityspuolen pomo ja hänen talossaan bileet pidettiin tai ainakin suurin osa ajasta vietettiin. Nimitoimi eli rakettitoiminta tapahtui kuitenkin muualla. Vähän virvoikkeita ja pizzaa nautittuamme, siirryimme Michaelin luota Overlook-puiston nurmikentälle ja ammuimme raketteja.
Kyseessä ei ollut kuitenkaan mitkään normaalit ilotulitusraketit, joista ei keskellä päivää olisi ollutkaan mitään iloa, vaan käytössämme oli kasa itserakennettuja raketteja. Nämä eivät siis ole mitään kertakäyttöisiä räjähtäviä juttuja vaan jonkun aikaa taivaalle ampumisen jälkeen moottori lopettaa toimintansa ja hetkeä myöhemmin raketin sisällä oleva pieni panos laukaisee raketin laskuvarjon. Raketti siis leijailee takaisin maan kamaralle. Se mihin se tipahtaa onkin sitten toinen juttu.
Vaikka lauantai olikin kohtuullisen tuulinen, rakettien käyttäjien kokemuksen ansiosta kaikki yhtä rakettia lukuunottamatta saatiin tippumaan puiston läheisyyteen. Parin muun laskeutuminen tapahtui hieman kovalle alustalle ja toinen näistä joutui pidemmälle korjaustauolle. No, seuraava Rocket Party on vuoden päästä, joten mikään kiire ei korjauksilla taida olla.

Ammuttuamme pari tuntia raketteja siirryimme takaisin talolle, jossa jatkoimme virvokkeiden juomista ja reilua syömistä. Grillin antimia riitti yllinkyllin eikä kasvispuoltakaan oltu unohdettu.

Syömisen jälkeen jotkut löysivät talon vesipyssyt ja -ilmapallot. Tämä takasi sen että firman työntekijöiden sisäiset lapsukaiset pääsivät valloilleen ja suurin osa pihalle ulos jääneistä oli likomärkiä hetkeä myöhemmin. Itse olin tylsä ja siirryin aikaisessa vaiheessa sisälle juttelemaan muiden yhtä tyls... aikuisten ihmisten kanssa.
Illalla kotiin palattuani ei Roswellin viikonlopun väliin jättäminen tuntunut lainkaan ikävältä jutulta. Kyllä mä varmasti näissä bileissä paremmin viihdyin.

Etelän Kierros : Paluu

Kiertueen viides päivä ja viimeinen päivä valkeni hieman sateisissa merkeissä. Synkät pilvet tuntuivat pysyttelevän kaupungin päällä aamupalan ja muiden aamutoimien ajan. Kun tuli aika lähteä hotellilta tien päälle sade kyllä oli loppunut eli pääsin kastumatta liikkeelle, mutta sadetta ropsi päivän mittaan useammankin kerran. Tästä todennäköisesti aiheutui se, että perjantai olikin sitten Etelän Kierroksen kylmin päivä, auton mittari näytti maksimissaan vaivaista 26 astetta!

Kuten olin edellisenä päivän suunnitellut, aloitin päivän Carlsbadissa olevasta Living Desert Zoo State Parkista. Puisto oli pieni eläintarha, mikä, kuten nimestä ehkä pystyy päättelemään, keskittyi niihin elukoihin joita alueen aavikoilta voi löytää. Olihan siellä myös muutamia kasvejakin, mutta niihin en hirmuisesti kiinnittänyt huomiota.
Vaikka tarhassa oli kiva "walkthrough aviary" eli iso häkki, jossa pääsi kävelemään lintujen keskelle, niin paikan ehdottamat lempparini olivat rennosti löhöilevät sudet ja puumat. Varsinkin puuman hitaanlaiset reaktiot aidan toiselle puolelle tulleeseen vieraaseen olivat niin hellyyttävät, että olisi tehnyt mieli mennä halailemaan lutuista kisua.
Koska harvemmin olen mitään eläimiä täällä luonnossa nähnyt, niin tämä oli juuri semmoinen hyvä kohde käydä. Eikä hintakaan päätä huimannut ($5).
Eläintarhan läpi käveltyäni suunnistin sitten uudemman kerran Carlsbad Cavernsiin. Kuten edellissä kirjoituksissa mainitsin, luola pimeys tuotti aikalailla hankaluuksia kameralle. Tällä kertaa päätin siis viimein testailla kameran asetuksia ja yrittää saada hyviä kuvia viime kerralla epäonnistuneista kohteista. En tietenkään kyllä muistanut mitkä kohteet olivat epäonnistuneet, joten räiskin vähän kaikenlaista mielenkiintoista, kuten ekalla kerrallakin. Toki siis viime kerralla oli tullut tukku hyviäkin kuvia, mutta kovin monet olivat olleet myös huonoja. Erityisesti hyvin himmeästi valaistut kohteet tai toisaalta semmoiset kohteet joissa oli voimakas vastavalo, eivät tuntuneet olleen automaattiasetuksien kanssa toimivia.

Koska en valokuvauksen saloista mitään tiedä, oli sopivien asetuksien etsiminen ihan kokeilua. Tällä kertaa tiesin mitä tuleman pitää reitillä, joten pystyin alussa hyvin kokeilemaan eri tilanteita eri asetuksilla ja toivoin löytäväni hyvät ennen kuin saapuisin luolaston pääalueelle. Kokeiluni aloitin kameran omalla yökuvausasetuksella. Se ei kyllä tuottanut oikein mitään ilonhetkiä ja syykin selvisi aika pian. Tämä tila ei jostain syystä eronnut tavallisesta kuvaustilasta kuin sillä, että kuvan laatu vaihtui "hienosta" "superhienoon". Muuten kaikki asetukset olivat samassa automaattitilassa. Otin tämän "superhienon" kuitenkin lähtötilanteeksi omiin kokeiluihini. Oliko hyvä vai huono juttu, sillä nyt kuvat voivat näyttää kriittiseen silmään rakeisilta.

Luolastossa oli tällä kertaa paljon enemmän ihmisiä kuin viime kerralla. Varsinkin isoja lapsiperheitä oli runsaasti, mikä tietysti aiheutti paljon vaivaa, kun piti rytmittää omaa kulkemistaan reitillä kauhiaa vauhtia juoksevien pikkuihmisten tai toisaalta reitin tukkivien ihmislaumojen mukaan.
Ensimmäinen kokeilu kohdistui valoitusaikaan. Löysin itselleni sopivan valoitusaikasäätimen kamerasta (ohjekirjan nopean selauksen perusteella sieltä löytyisi vähän kattavampikin asetustila) ja kokeilin sen kanssa miltä kuvat näyttäisivät. Asetuksia selaillessani luulin, että se millä parhaimmat kuvat sain olisi ollut epäloogisesti lyhyt valoitusaika. Koneelle kuvat siirrettyäni tajusin ettei näin ollutkaan vaan asetus jota olin käyttänyt olikin joku ihmeen "exposure compensation" eikä oikea valoitusaika. Täytyy tutkia kameran valikkoja vähän enempi, että löydän sen oikean valoitusajan. Sain joka tapauksessa tälläkin asetuksella useampien kuvien yksityiskohdat pysymään tarkkoina, eikä suttuprötöjä enää tullut niin runsaasti.
Toinen iso asetus, jonka muuttamisella kuvat tuntuivat parantuvan, oli ISO-herkkyys. Tämä taitaa liittyä jotenkin filmin herkkyyteen, mitä tosin digikamerassa siis ei tietty ole. Automaattiasetuksilla useiden eri voimakkuuksisten ja erityisesti himmeiden valojen kanssa näytti olevan ongelmia. Kun otin käyttöön herkimmän asetuksen (eli 400:sen), niin kaikki alkoi näyttää valoisalta. Onnistuneiden muutoksien voimasta kertonee se, että aiemmalla kerralla en onnistunut ottamaan kertaakaan kuvia niin, että niistä olisi ollut mahdollista koota panoraamakuva (kuvien tarkkuus vaihteli liikaa), mutta nyt kaikki sujui kuin ulkona otettujen kuvien kohdalla. En viitsi niitä tässä esitellä, vaan laitan ne sinne nettialbumiin, kunhan olen jaksan käydä ne kaikki kuvat läpi.
Vaikka hyvien kuvien prosentuaalinen osuus kasvoikin omien asetuksien kanssa ei ongelmat kokonaan poistuneet. Kameratuen puuttuminen ja ilmeisesti valaistuksen vaativuus pitivät varmana sen, että useat kuvat olivat nytkin aika huonoja. Ehkä kuitenkin nyt osaan katsoa sitä ruutua vähän tarkemmin kuvauksien aikana (jos on aikaa, yleensähän kuvat tulee otettua ohi menevästä tilanteesta, jolloin mitään aikaa uusintakuvaan ei ole) ja tutkia sitä laatua vähän enemmän.

Ehkä käyttöopastakin voisi joskus lukea, niin vähän tietäisi mitä voin tuolla kameralla tehdäkään. Tämä oli oikeasti eka kerta kun niitä asetuksia edes yritin muutella.
Paluumatka luolalta kotiin menikin sitten ilman pysähdyksiä. Tarkoituksena oli toki pysähtyä kerran lounaalle välillä, mutta kartalta katsomassani paikassa en nähnyt mitään muita kuin kahvilattomia huoltoasemia, kun se ainoa dinerikin oli remontissa. Näin ollen lounassuunnitelma jäi siis toteuttamatta. Huomasin myös että New Mexicossa voi tulla esiin pitkiäkin etappeja ilman huoltoasemia, ilman että siitä mitään mainitaan. Nyt matkalla Roswellista pohjoiseen Vaughniin asti (etäisyys noin 100 mailia) ei ollut yhtään huoltoasemaa eikä Roswellin päässä asiasta mitään kerrottu. Onneksi olin laittanut tankin täyteen Carlsbadista lähtiessäni, muuten olisi voinut olla vähän tukalat oltavat.

Kerkesin kuitenkin Santa Fehen vakio burritopaikkani ollessa vielä auki, joten sain kuin sainkin jotain syötävää päivän aikana. Päivä sai siis onnellisen päätöksen.

Etelän Kierros : Roswell

Roswell, New Mexico. Aina kun tulee puhe pienistä vihreistä miehistä, hallituksen salaliitoista ja muusta huuhaasta, niin tämä kaupunki voidaan vetää mukaan keskusteluun. Jotain vissiin tipahti jossain aavikolla 60 vuotta sitten. Oli se sitten avaruusalus tai säähavaintopallo, niin kaipa siellä jotain maahan tuli.

Uskokoon kukin mitä haluaa. Tuolla kaupungissa järjestetään nyt kuitenkin vuosittainen UFO-festari ja kun tänä vuonna on 60:s juhlavuosi (1947 se siellä kolahti), niin siellä pitäisi olla innokkaita juhlijoita enemmän kuin normaalisti. Myös Petri päätti piipahtaa siellä torstaina.

Itse festareihin kuuluu kaikenlaista luennoista, konsertteihin ja muuhun vastaavaan. Yhdistävänä tekijänä tuntuu olevan jonkinlainen kontakti avaruusolentoihin. Tämän lisäksi UFO-museo järjestää ohjelmaa omalla tahollaan.

En oikeastaan ollut tehnyt mitään suunnitelmia päivälle. Ajelisin vain Roswelliin ja pyörisin siellä yleisessä hulinassa. Suunnitelmia olisi kyllä sittenkin vaadittu. Paljastui nimittäin ettei mitään yleistä juhlahumua kaupungissa näkynyt. Ehkä olin sitten mainoksien uhri, mutta kuvittelin että festarit olisivat ollut isokin juttu. Jotenkin Santa Festä käsin siltä tuntuikin. Kun yritin viikko sitten varailla hotellia kaupungista, kaikki olivat loppuunmyyty (ainakin kaikki mitkä netistä löysin). Tästä syystä jouduin yöpymään Carlsbadissa useamman kuin yhden yön. Tai sitten bileet alkavatkin vasta lauantaina eikä nyt viikolla vielä mitään tapahdu tai ainakaan päivällä kun itse siellä olin.

Joka tapauksessa koko juttu oli iso pettymys.

Ehkä asiaan vaikutti myös se, että olin ihan pirun väsynyt jostain syystä. Hyvä kun kerkesin edes aamupalalle.

Aloitin kierrokseni konferenssikeskuksesta, jossa piti olla runsaasti näytteilleasettelijoita. Paikan kiertämiseen meni ehkä noin viisi minuuttia, kun hiljaa käveli. Ehkä 20th Century Foxin ständiltä olisi voinut jotain mielenkiintoista löytää, mutta muuten ei paljoa innostanut. Olin päättänyt ostaa festarien t-paidan, joten "etsin" niitä myyvät ständit varmuuden vuoksi.
Sitten jatkoin sinne UFO-museoon. Siellä tuntui olevan vähän enemmän elämää. UFO-kirjailijoita ständeillään ja paljon 1947 tapaukseen sekä muuhun ufoiluun liittyvää tietoa. Se tietopuoli oli ihan mielenkiintoisesti kirjattu ja niissä pysyttiin yllättävän paljon asialinjalla. Positiivinen yllätys. Mutta siinä se olikin. Paikan kiertämiseen meni ehkä reilusti enemmän aikaa kuin konferenssikeskuksen kierrokseen, mutta ei muuta. Torstain luennot olisivat olleet ilmaisia mutta kiinnostavalta kuulosti vain festarien puolen ensimmäinen (josta myöhästyin) ja viimeinen (jonka alkuun olisin joutunut kierrosteni jälkeen odottamaan kolme tuntia). Eli en siis kuunnellut yhtään luentoja. Mielessä kävi myös käynti alkuperäisellä onnettomuuspaikalla, mutta muuta festariväkeä ei ollut paikalla tarpeeksi että olisi ollut täysi bussi valmiina. Joten jätin senkin väliin.
Ehkä mulla oli liian suuret ennakko-odotukset tai olin vain väärässä paikassa väärään aikaan. Itse kaupunki oli kiva. Ufo-aiheisia kauppoja oli paljon odotettua vähemmän. Vain parin korttelin verran museosta niitä tuntui olevan, kauempana paikka vaikutti ihan tavalliselta kaupungilta. Parempi näin.

Olisin halunnut käydä syömässä UFO-aiheissa ravintolassa/kahvilassa, mutta parhaimman oloisessa (eli tuossa Cover-Up Cafessa) oli niin pitkä jono, että kävin sitten ihan tavallisessa paikassa vetämässä sämpylän.
Alkuperäinen suunnitelma oli viettää perjantaikin Roswellissa, mutta en nyt sitä teekään. Sen sijaan yritän käydä täällä Carlsbadissa olevassa pienessä eläintarhassa ja mahdollisesti Carlsbad Cavernsissa uudelleen testaamassa sitä yökuvausoptiota. Katsotaan huomenna miten menee, kumpikaan noista ei ole kuitenkaan lukkoonlyöty vaan riippuu innosta ja vähän myös säästä.

Etelän Kierros : Ihan pimeetä menoa

Keskiviikko 4.7. olikin sitten Amerikan Yhdysvaltojen kahdessadas kolmaskymmenes ensimmäinen syntymäpäivä (tyhmä Pete, kun ei ole tuostakaan varma) ja kaikki maailman vapaat kansat riemuitsivat!

Tällä kertaa en sentään ollut lentelemässä koko tätä juhlapäivää vaan päivän ainoaksi menoksi oli suunniteltu käynti Carlsbadin tärkeimmässä turistinähtävyydessä Carlsbad Caverns National Parkissa. Paikkahan ei ole itse Carlsbadissa vaan lähin asutuskeskus on Whites City, mutta mitäs tuommoisella nippelitiedolla tekee. Tämä kansallispuisto eroaa aiemmista käymistäni (huom suuri kahden puiston kokemus) siinä, että se on maan alla. Kuten nimestäkin käy ilmi, puisto on luolasto ja aika iso sellainen. Suurimmalla yksittäisellä huoneella on lattiapinta-alaa (jonkun laskutavan mukaan) 33210 neliömetriä.

Sen lisäksi, että paikka on iso ja kaunis, niin Caverns on tunnettu myös lepakoistaan. Luolan modernin aikakauden "löytäminen" (inkkarithan siis varmasti tunsivat luolan) tapahtui legendan mukaan niin, että herra White näki jonain iltana kukkulan läheisyydessä savupilven ja koska epäili sen olevan tulipalo riensi sitä katsomaan. Kävi ilmi, että "pilvi" olikin ollut lauma lepakoita matkalla murkinalle ja ne kaikki olivat tulossa samasta luolasta. White päätteli oikein, että luolan täytyy olla aikas iso ja päätti tutkia sitä tarkemmin. Loppu onkin historiaa.

Koska omistamani National Park Pass on voimassa, en maksanut itse sisäänpääsystä mitään. Päätin kuitenkin maksaa $3, jotta saisin kuunneltua tämän paikan audio guide tour:in. Vaikka sitä Alcatrazin audiota ei varmasti ylitetä, niin saisinpahan lisätietoa paikasta enkä vain juoksisi sitä läpi. Audiojärjestelmä oli huonompi kuin Alcatrazin, jossa oli kuulokkeet. Täällä oli käytössä iso kapula, jota piti heiluttaa korvalle kun saapui numeroidulle infopaikalle. Tämä aiheutti hidasteita valokuvaukselleni, mutta muuten oli ihan mukava juttu.
Valokuvauksesta voikin vuodattaa tässä vaiheessa. Otin runsaasti kuvia (melkein 300 eli enemmän kuin Grand Canyonilla päivän aikana) ja paikka olikin hyvin kuvauksellinen. Valaistus oli paikassa kuitenkin tunnelmallinen eli ei kovin kirkkaasti valaistu. Näin ollen automaattiasennossa ollut kamerani ei saanut useinkaan onnistunutta kuvaa. Tajusin vasta aika myöhäisessä vaiheessa, että olisin tietenkin voinut ottaa käyttöön yökuvausfiltterin, mutta unohtui kokeilutkin. Silloin tosin kuvakoko olisi kasvanut eli ainokaisen muistikorttini tila olisi varmasti tullut vastaan, mutta olisin ehkä saanut enemmän parempia kuvia.
Mitä sitä voisi luolista sanoa. Todella upeita. Paljon tilanteessa auttoi se, että ne on valaistu todella hienosti. Päällystetty kulkureitti on myös tehty pääosin sen verran leveäksi, että tällainen ylileveä ja hidas kuljetus voi jäädä keräämään voimia, ilman että perään muodostuu jonoa. Koska olin koko ajan heilumassa kameran kanssa, mulla menikin sitten noin tunnin verran pidempään mitä reitin kiertämiseen suositeltiin. Omituista ei se niin pitkältä ajalta tuntunut.

Itse kuvauspaikoista en osaa enää mitään sanoa, enkä usko että niillä tiedoilla on mitään merkitystä. Ei noista kuvista kuitenkaan saa mitään irti, taidettahan ne aivan täysin tällä kertaa on.
Paikka on kyllä todella upea. Jos reissaatte tähän osaan palloa joskus, niin käykää ihmeessä. Suosittelen ihan yhtä voimakkaasti kuin Grand Canyoniakin ja samalla tavalla kuin tuo kanjoni, niin ei tätäkään oikein osaa hahmottaa kuvien perusteella. Aivan yhtä mahtava paikka!
Koska joku työkavereista oli maininnut lepakoiden bongauksen ja koska siitä pari kertaa tuolla luolassa kierrellessä mainittiin, niin päätin sitten tuolla luolassa ollessani, palata luolalle illalla. Auringon laskiessa luolan suulla olevalla amfiteatterilla voi istua ja katsella kun luolan nahkasiivet lähtevät ruuan hakuun. Vaikka luola alunperin löydettiin lepakkopilvien kautta, ei se tänään enää ole samaa luokkaa. Lepakoiden lukumäärä on laskenut noista päivistä rajusti ja syy siihen on vieläkin epäselvä, mutta esim. DDT on syytettyjen listalla.

Voi toki olla, että henk.koht. havainnointiin vaikutti nyt heikentävästi melko pilvinen sää, mutta ei tuo "bat program" ollut kovinkaan kummoinen. Kyllähän siinä näki, että siellä aika paljon lepakoita on, mutta siinä se. Ei mitään oikeaa pilveä eikä pakokauhua yleisön joukossa. Istuin pidempään kuin suurin osa yleisöstä, mutta eihän mulla muutakaan ohjelmaa ollut tiedossa. Kuvatakaan ei saa (tosin en olisi kyllä nähnyt yhtään hetkeä, jolloin olisin sitä halunnut tehdäkään), joten ehkä olisin voinut jättää väliinkin.

Carlsbadin asukkaat ottivat minut vastaan tuolta palatessani ilotulitusraketein ja muutenkin riemuiten. Poliisikin oli tullut pysäyttämään väkijoukon, että pääsisin turvallisesti hotellilleni. En mennyt juomaan rahvaan kanssa Budweiseria vaan jäin hotelliin valmistautumaan seuraavaan hieman urbaanimpaan päivään.

Etelän Kierros : Toivossa on hyvä elää

Muistatte varmaan, että olen valitellut käyttämieni hotellien huonoja aamupaloja useaan otteeseen. Tällä kertaa taisin sitten valita hotellit astetta paremmasta luokasta sillä tällä kertaa aamupalat ovat olleet ihan ok tasoa. Siis semmoista tasoa, ettei tarvitse heti ensimmäiseksi hotellista lähtiessä mennä syömään.

Kierroksen toisen päivän pääaktiviteetti oli Alamogordon vieressä oleva White Sands National Monument. Tiesin etukäteen, että se olisi laaja hiekkadyynialue. Hiekka ei vain ole semmoista tavallista rannalta löytyvää laatua vaan se on valkoista kipsikidettä. Se liukenee veteen, mikä selittää miksi sitä ei rannalta löydy. Tällä alueelle sadevedet tuovat sitä vuorilta, mutta koska vesien valuma-alueella ei ole laskujokia, kipsi veden haihtuessa jää kiteisenä maahan. Tai jotain sinne päin. Eli siis lyhyesti valkoista hienojakoista hiekkaa.

Ensimmäiset pari kävelyreittiä myöhemmin olin taas aika täynnä ihmiskontakteja ja päätin repäistä : mähän lähden kävelemään sen pisimmän reitin. Nämä ensimmäiset reitit olivat semmoisia ehkä mailin pituisia repäisyjä, jotka sopivat kaikille. Käytössä olevat tiedot :

• ajankohta : arkipäivä (tiistai 3.7.), klo 11
• lämpötila : 39 astetta
• ratapohja : hiekka
• reitin pituus : 8 kilometriä

Näiden tietojen perusteella oletin, että tätä pisintä reittiä olisi kulkemassa meikäläisen lisäksi noin ... nolla henkeä. Menikö lähelle? No aivan nappiin. Reitille lähtiessä piti nimi kirjoittaa ylös listaan, ihan siltä varalta jos jotain sattuisi niin ruumista osattaisiin illalla etsiä. Mua ennen oli listalle samana päivänä kirjautunut kaksi muuta henkilöä kaksi tuntia aiemmin.

Ihan pelkkää hiekkaa ei aluksi joutunut katsomaan. Vaikka tuo alla oleva kuva onkin hieman liioiteltu tilanne, niin kyllä siellä oikeasti jotain puskaa oli nähtävissä.
Noin mailin kuljettua reitti siirtyi kokonaan dyyneille ja sitä sitten jatkuikin loput neljä mailia. Reittitolppia oli aika helppo seurata, kun valkoisesta taustasta pienetkin poikkeavuudet näkyivät aika selvästi.
Kahden mailin kohdalla tulikin pieni tenkkapoo : seuraavaa tolppaa ei näkynytkään! Tähän asti hiekassa oli myös näkynyt suurimman osan ajasta edellisen ryhmän jalanjälkiä. Tässä pisteessa tajusin miksi olin nähnyt myös toiseen suuntaan kulkevia jälkiä : he olivat kääntyneet takaisin. Lähtöpaikan infotaulussa oli sanottu, että tässä tilanteessa pitää ehdottomasti kääntyä takaisin. Joku ei vain halunnut talsia samoja polkuja takaisin vaan lähti vähän tutkimusmatkailemaan Päätin, etten lähtisi oikeasti seikkailemaan, vaan kulkisin vain ensimmäisen nyppylän yli, tietäen koko ajan missä se "viimeinen" tolppa olisi.
Kuten kuvasta huomaatte, tolpissa on aina nuoli reitin suuntaan. Jatkoin siis kulkemista siihen suuntaan, missä reitin piti jatkua (kuva eri paikasta, joten jatkot näkyvät selvästi) ja kappas kummaa, vähän matkan päästä löytyi puolittain hiekan alta kaatunut merkkitolppa ja etäisyydessä useita muita, pystyssä olevia, tolppia. Petri ei siis eksynytkään ja pääsi jatkamaan "uutta" polkua pitkin. Samaa tolppien kaatumisongelmaa tuli eteen myös seuraavien mailien varrella, mutta niillä kerroilla sitä seuraava oli kuitenkin aina näkyvillä. Kerroin kilttinä ihmisenä näistä kaatuneista tolpista henkilökunnalle palattuani reissultani ja asiaa lähdettiin heti korjaamaan (tai ainakin siitä soitettiin eteenpäin).

Jossain kolmen mailin kohdalla alkoi tuntua siltä, että ehkä tämän reitin valinta ei ollut mitenkään järkevää. Reitillä ei ole oikeasti muuta kuin valkoista lähes horisonttiin asti (lähes joka puolella vuoria, joten jotain muutakin näkyi) ja koska olin liikkeellä puolen päivän aikoihin, lämpöäkin oli aika runsaasti. Jos haluaa dyyneille rauhassa päästä, kannattaa varmaan kulkea sille ensimmäiselle (0.75 mailia) tai toiselle (1.25 mailia) numeroidulle tolpalle ja kääntyä takaisin. Mun mielestä on turha kävellä melkein viittä mailia, kun vähemmällä näkee tarpeeksi. Sainpahan kuitenkin ylitettyä itseni pitkästä aikaa.

Vietettyäni pari tuntia dyyneillä olikin aika hypätä autoon ja ajaa ensin syömään (Blake's Lot-A-Burger, "if you are what you eat, you are awesome!"), josta jatkaisin matkaa seuraavaan kaupunkiin.
Maisemat olivat suurimman osan ajasta aika hienot, kun vuorilla ajettiin. Samalla näki myös hauskoja liikennekylttejä ("varokaa lumiauraa", kun tuolla vuorillakin oli yli 30 astetta). Ikävä kyllä maisema muuttui, kun vuoret oli ylitetty ja lakeudet alkoivat. Onneksi tiet olivat kuitenkin koko ajan aivan tyhjät, joten siellä aakeallakin oli kiva ajella, vuoristossa tosin paljon kivempaa.

Koska olin syönyt jo matkan alussa, olin päättänyt olla pysähtymättä matkan varrella, mutta saapuessani jännän nimen omaavaan kylään (kyllä, ihan oikeasti kyltillä kerrottiin sen olevan kylä "village", eikä kaupunki "city", niinkuin kaikki muut tähän mennessä näkemäni paikat olleet), päätin sittenkin pitää hengähdystauon.

Onneksi kuitenkin söin lähtiessäni, sillä Hope ei paljon ruokapaikkoja tarjonnut. Itse asiassa ainoa liike minkä näin, oli pieni ruokakauppa, ilmeisesti turisteille tarkoitettu ja kylän ainoa asukas jonka näin oli tämän kaupan myyjä. Leppoisa setä, joka antoi seuraavan kansallispuiston esitteenkin mukaan, kun asiasta juteltiin. Koko kylän olisi kyllä missannut jos olisi sulkenut silmänsä hetkeksikään.
Ostin sieltä sitten limun ja siemailin sitä tien toisella puolella olleessa pikkupuistossa (josta tuo kuvakin on otettu) ennen matkan jatkamista. Loppureitillä ei kyllä sitten ollutkaan mitään kummoisempaa vaan pääsin määränpäähäni, Carlsbadiin, aikataulussa.

Illaksi olin päättänyt hakea oikeita Amerikan kokemuksia ja sehän onnistui helposti. Carlsbadissa on nimittäin ihan oikea drive-in leffateatteri, Fiesta Drive-In (sivuilta löytyy myös kuvia paikasta)! Siellä pyöri vielä semmoinen leffa, jonka olin ajatellut käydä katsomassa (Ocean's 13, ei ollut läheskään samalla tasolla kuin 11 ja 12, vain pari hyvää hetkeä). Hassu kokemus, istua nyt omassa autossa ja katsoa leffaa, äänten tullessa radiosta. En olisi tätäkään varmasti kokenut Suomessa (kun en autoa siellä omista enkä toisaalta ole kuullut suomalaisista drive-in leffateattereista koskaan). Hieno kruunu reissun toiselle päivälle.

Etelän Kierros : T or C

Parin viime kuukauden aikana olen pikkuhiljaa yritellyt järjestellä kalenteriani. Amerikan valloitus on ihan pian ohi ja tajusin etten ole nähnyt täällä oikein mitään. Asialle piti tehdä jotain. Työn puolesta kesäkuun lopussa oli parit deadlinet ja kun sitä ennen muutenkin olin reissaamassa aika ahkerasti, niin päätin ihan suosiolla siirtää lomailut myöhempään ajankohtaan. Ensimmäinen hyvä tilaisuus tuli täkäläisen pikkujuhlan (itsenäisyyspäivä) sattuessa keskelle viikkoa. Samalla tulisi jatkettua perinteitä, koska viimekin vuonna olin tällöin tien päällä.

Vaikka olin asiaa miettinyt jo jonkun aikaa, niin virallisen matkasuunnitelman tein sitten viimeisenä viikonloppuna. Aivan putkeen ei asia mennyt, vaan jouduin viimeisien päivien majapaikan valitsemaan muualta kuin oli aiemmin tarkoitus, mutta siitä sitten myöhemmin. Aloitetaan reissun ensimmäisestä päivästä (maanantai 2.7.).
Maanantaiaamuna hyvin aikaisin soi kello ja Petri pääsi kuin pääsikin ylös niinkuin oli suunnitellut. Onnistuisipa sama normaaleina työpäivinäkin... Kamat autoon ja suunta kohti etelää. Ensimmäiset pari tuntia oli suoraan sanottuna hyvin tylsää. Ison moottoritien (Interstate 25) reunat eivät paljon mitään tarjoa ja New Mexico on aika tyhjää täynnä, mutta onneksi maileja sentään hujahtaa kuin hetkessä. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli valittu suoraan nimen perusteella : Truth or Consequences (voit interaktiivisesti seurata matkan etenemistä ylläolevasta kartasta, saavuin siis numeroon 1 kartassa).

Kyllä, sen niminen kaupunki on oikeasti olemassa. Alunperin tosin nimi oli tylsästi Hot Springs. No, tiesin ettei kyseessä varmaan ole kovin kummoinen paikka, mutta pakkohan tuolla oli käydä pysähtymässä. Kun olen nyt paikan läpi kaksi kertaa ajanut (ensimmäisellä kerralla missasin oikean liittymän), että eipä siellä taida mitään olla. Toki siinä vieressä on osavaltion isoin (?) järvi mutta eipä oikein mitään muuta. Söinpähän ensimmäisen kerran Kentucky Fried Chickenissä (vai onko se virallinen nimi nykyään se lyhenne KFC, kuka tietää) lounaan. Hieman T or C:n jälkeen tuli eteen oikein makoisalta kuulostava Radium Springs, joten kyllä tästä maasta muitakin kuin Euroopan kaupunkien variantteja löytyy.

Matka jatkui vielä jonkun verran etelään. Kävin pyörähtämässä Las Crucesin, New Mexicon toiseksi suurimman kaupungin, laitamilla (tai ainakin toivoin, että oli laitama eikä keskusta, koska muuten ei ollut mikään kummoinen mesta). Sieltä nokka kääntyikin pohjoiseen päin, kohti etapin päätöspistettä, Alamogordoa. Sitä ennen tapahtui kuitenkin yllättäen jotain...

Kuten ehkä muistatte Kalifornian kierroksen ekasta kirjoitelmasta, että onnistuimme Antin kanssa välttämään tietarkastuksen. Sillä kertaa Antin nokkeluus taisi pelastaa meidät pahasta, sillä mulla ei ollut onnea mukana. Tietarkastuksia on siis tässä maassa ilmeisesti Meksikon vastaiselta rajalta tai sen läheisyydestä lähtevillä teillä tarkoituksena pysäyttää kaikki epäilyttävät henkilöt. Ikävä kyllä yksinäisellä matkailijalla ei ollut pää oikein kunnossa, kun oli mennyt edellisellä viikolla siirtämään passinsa pois repustaan eikä siirtänyt sitä lähtiessä takaisin. Koska en ole maan kansalainen, se nimittäin pitäisi olla aina mukana. Näin kai oikeasti, mutta täytyy myöntää etten ole pitänyt sitä saatavilla muulloin kuin lentäessäni, esim. käydessäni Grand Canyonilla, en ottanut sitä mukaani. Eli pääsin siis epäilyttävien ihmisten listalle (tämä tapahtui suurinpiirtein kohdan nro 2 tienovilla).

Tuolla kohdin tarkastuspisteen kohdalla auto vedettiin sivuun ja ojensin kaikki mahdolliset henkilötodistuksena käyvät paperit mukaan. 15 minuuttia myöhemmin toinen offiseri tuli kysymään kuinka nimeni kirjoitetaan tai siis kirjoitetaanko se niinkuin se ajokortissa lukee. Kerroin, että kyllä tiedostoissa varmaan se juuri niin on, koska tässä takapajulassa ei noita sivistyneen maailman ääkkösiä osata. Tällä välin olin kuitenkin saanut kaivettua muistini syövereistä passini numeron ja annoin hänelle sen lappusella mukaan. Taas vartti kului ja samaa nimiasiaa tultiin taas kysymään. Tällä kertaa alkoi kyllä jo hieman epäilyttää. Halusin kovasti uskoa täkäläisten viranomaisten taitoihin : stereotypiat amerikkalaisista on kuitenkin yleensä vain stereotypioita.

Kolmas kerta toden sanoi. Syynä hitaalle käsittelylle oli aika yllättävä : sukunimeni ei ole heidän tietokannassaan "Vayrynen"! En tiedä mikä tietokanta olisi kyseessä, mutta alkoi vähän epäilyttää. Viisumissa lukee ihan "Vayrynen" ja sosiaaliturvatunnuksen hain passini kanssa. Ajokortti on taas sosiaaliturvatunnuksen avulla haettu. Missä siis on tapahtunut virhenaputtelu, sillä nyt tarkastuspisteen kaveri kertoi että sukunimi on sitten "Vairinen". Selvä. Tulipahan nyt reilun vuoden jälkeen selville. Pääsin kuitenkin pisteeltä kiltisti eteenpäin, ilmeisesti näytin tarpeeksi kiltiltä tyypiltä...

Ensimmäisen päivän päätepiste oli noin 12 mailin päässä ja aikaa oli vielä mukavasti tunti. Olin katsonut netin ihmeellisestä maailmasta, että tuossa Alamogordossa (punainen kolmonen) on New Mexicon ainoa IMAX-teatteri ja viimeinen mielenkiintoiselta kuulostavan pätkän näytös pyörisi siellä silloin.
Ei se pätkä mikään kummoinen ollut, mutta sainpahan hengähdettyä jännittävän passituokion jälkeen. En jaksanut käydä viereisessä avaruusmuseossa, ehkä missasin siis cityn suurimman nähtävyyden.

Illan pääohjelmaksi oli jätetty tavallinen elokuva, kunhan vain löytäisin leffateatterin paikasta. Kun se oli ensin paikallistettu (ihan vahinko), oli iltaohjelmakin selvä. Elokuvana uusin Die Hard (eikös sillä ollut joku oikea nimikin, Live Free or Die Hard?).

Oi, että se jyräsi! Bruce Willis näytti ettei ikä kyllä paina pätkääkään ja että toimintasankareiden kruunu kuulu hänelle. En kyllä uskonut, että leffa olisi mikään kummoinen. Oli siis todella suuri ylläri, että poistuin teatterista hymy korvissa ja innosta puhkuen. Parhaimpia toimintaleffoja joita olen nähnyt pitkään aikaan. John McClane on paras!

Maailma olisi terroristipuhdas paikka, jos John McClane ja Jack Bauer yhdistäisivät voimansa! Nyt kun herrat toimivat erikseen, niin vain Amerikka on puhdas!