Onneksi mieltä piristämään on tässä viime viikkoina ilmestynyt kaikenlaista kivaa toimintaa. Yksi isoimmista jutuista oli Vuorimieskillan vuosijuhlat.
Vaikka olenkin ollut Vuorimieskillan jäsenenä "ikuisuuden", en kertaakaan ole ollut pippaloissa vieraana. Fuksivuotena (uskoakseni) hilluin toki vuosijuhlien aikana esiintymislavalla alkkareissani ja lähdin kotiin aamun ensimmäisellä bussilla, mutten siis päässyt nauttimaan oikeasta juhlasta laisinkaan.
Nyt kun siis vielä Ameriikan Ihmemaassa ollessani, sain sähköpostia jossa ehdotettiin että lähdettäisiin porukalla vuosijuhlaan, olin erittäin innokkaasti lähdössä mukaan. Siihen aikaan mussa oli vielä hitunen sitä amerikkalaista sosiaalisuutta tallella, joka on varmaan tässä vaiheessa kadonnut matalapaineiden mukana jonnekin maan alle.
Juhla pidettiin tänä vuonna Dipolissa, joten perille pääsyyn ei tarvinnut tutkia karttoja toisin kuin silloin edellisellä kerralla. Toisin kuin muu seurue, saavuin paikalle parahiksi katsomaan tilaisuuden aloittanutta ilotulitusta. Tästä syystä siis merkinnän pääpaino on kuvissa eikä tekstissä (ei kerrota kenellekään, etteivät ne muut kuvat onnistuneet oikein hyvin).
Kuten kaikkiin tervehenkisiin teekkaripippaloihin kuuluu, ilta oli kostea ja musikaalinen. Tämän lisäksi oli onneksi myös hyvää ruokaa, juuri sopivassa suhteessa.
En ollut suoranaisesti pettynyt bileisiin. Hyvää seuraa, teekkarimeininkiä, syötävää, juotavaa ja jotain muutakin, ei mitään mikä olisi mitenkään tehnyt näistä parempia kuin muista bileistä. No, ehkä on kuitenkin hyvä, ettei hommeli ollut semmoinen että olisi ruvennut kaduttamaan ettei ole noissa tähän mennessä käynyt.
Älkää kuitenkaan lukeko tätä niin etten tulevina vuosina mukaan lähtisi. Pippaloita jossa voi viettää iltaa kavereiden kanssa puku päällä ilman sen kummempia paineita, tulee niin harvoin että käytän kaikki tilaisuudet hyväkseni. Eli olen mukana, jos tämmöinen tylsä seura kelpaa...
Dipolista matka jatkui Täffälle, mikä on Otaniemeä tuntemattomille se Dipolin vieressä oleva talo. Tieteellisesti todistettuamme, että kauniisti letitetystä parrasta ja muutenkin, ikävä kyllä, mieleen jäävästä naamasta on sentään hyötyä virvokkeiden hakemisessa, pääsin itseäni parempaan seuraan. Vuosijuhlissa killan ansiomerkillä palkittu herrasmies seuralaisensa kanssa kaappasivat tämän avuttoman pikku tutkijan ja raahasivat hänet Otaniemen pimeisiin kellareihin. Road trippini pääsi jatkumaan vasta tämän tunteja kestäneen aistien sekoittamiskoettelemuksen jälkeen, kun löysin itseni aivan yksinäni jostain Otaniemen metsiköstä. Uhkarohkeasti valitsin suunnan, josta kuvittelin löytäväni muita samanhenkisiä ihmisiä ja kuinka ollakaan päädyin illan viimeisiksi tunneiksi Rantasaunalle. Täältä löysin kaipaamaani turvaa parista kestävimmästä porukkamme juhlijasta, joiden seurassa oli hyvä odotella aamun ensimmäistä kotiinpäin lähtevää bussia. Edellisellä kerralla tosin oli kaunis ja kirkkaan kirpeä pakkasaamu, nyt kotiin saavuttuani olisi valoasteen perusteella voinut olla ihan mitä tahansa vuorokauden aika.
Näin siis tuli osoitettua, että sitä jaksetaan vielä näin vanhoillakin päivillä juhlia aamuun asti, kuten silloin joskus pienenä ja viattomana fuksina.
Koska siis sain hoiperreltuani kotiin aamulla kello 7.28, ei väsynyt ruumiini oikein päässyt ylös Killan järjestämälle brunssille. Ehkä pitää ensi kerralla tsempata vähän enemmän.
Vaikka olenkin ollut Vuorimieskillan jäsenenä "ikuisuuden", en kertaakaan ole ollut pippaloissa vieraana. Fuksivuotena (uskoakseni) hilluin toki vuosijuhlien aikana esiintymislavalla alkkareissani ja lähdin kotiin aamun ensimmäisellä bussilla, mutten siis päässyt nauttimaan oikeasta juhlasta laisinkaan.
Nyt kun siis vielä Ameriikan Ihmemaassa ollessani, sain sähköpostia jossa ehdotettiin että lähdettäisiin porukalla vuosijuhlaan, olin erittäin innokkaasti lähdössä mukaan. Siihen aikaan mussa oli vielä hitunen sitä amerikkalaista sosiaalisuutta tallella, joka on varmaan tässä vaiheessa kadonnut matalapaineiden mukana jonnekin maan alle.
Juhla pidettiin tänä vuonna Dipolissa, joten perille pääsyyn ei tarvinnut tutkia karttoja toisin kuin silloin edellisellä kerralla. Toisin kuin muu seurue, saavuin paikalle parahiksi katsomaan tilaisuuden aloittanutta ilotulitusta. Tästä syystä siis merkinnän pääpaino on kuvissa eikä tekstissä (ei kerrota kenellekään, etteivät ne muut kuvat onnistuneet oikein hyvin).
Kuten kaikkiin tervehenkisiin teekkaripippaloihin kuuluu, ilta oli kostea ja musikaalinen. Tämän lisäksi oli onneksi myös hyvää ruokaa, juuri sopivassa suhteessa.En ollut suoranaisesti pettynyt bileisiin. Hyvää seuraa, teekkarimeininkiä, syötävää, juotavaa ja jotain muutakin, ei mitään mikä olisi mitenkään tehnyt näistä parempia kuin muista bileistä. No, ehkä on kuitenkin hyvä, ettei hommeli ollut semmoinen että olisi ruvennut kaduttamaan ettei ole noissa tähän mennessä käynyt.
Älkää kuitenkaan lukeko tätä niin etten tulevina vuosina mukaan lähtisi. Pippaloita jossa voi viettää iltaa kavereiden kanssa puku päällä ilman sen kummempia paineita, tulee niin harvoin että käytän kaikki tilaisuudet hyväkseni. Eli olen mukana, jos tämmöinen tylsä seura kelpaa...
Dipolista matka jatkui Täffälle, mikä on Otaniemeä tuntemattomille se Dipolin vieressä oleva talo. Tieteellisesti todistettuamme, että kauniisti letitetystä parrasta ja muutenkin, ikävä kyllä, mieleen jäävästä naamasta on sentään hyötyä virvokkeiden hakemisessa, pääsin itseäni parempaan seuraan. Vuosijuhlissa killan ansiomerkillä palkittu herrasmies seuralaisensa kanssa kaappasivat tämän avuttoman pikku tutkijan ja raahasivat hänet Otaniemen pimeisiin kellareihin. Road trippini pääsi jatkumaan vasta tämän tunteja kestäneen aistien sekoittamiskoettelemuksen jälkeen, kun löysin itseni aivan yksinäni jostain Otaniemen metsiköstä. Uhkarohkeasti valitsin suunnan, josta kuvittelin löytäväni muita samanhenkisiä ihmisiä ja kuinka ollakaan päädyin illan viimeisiksi tunneiksi Rantasaunalle. Täältä löysin kaipaamaani turvaa parista kestävimmästä porukkamme juhlijasta, joiden seurassa oli hyvä odotella aamun ensimmäistä kotiinpäin lähtevää bussia. Edellisellä kerralla tosin oli kaunis ja kirkkaan kirpeä pakkasaamu, nyt kotiin saavuttuani olisi valoasteen perusteella voinut olla ihan mitä tahansa vuorokauden aika.
Näin siis tuli osoitettua, että sitä jaksetaan vielä näin vanhoillakin päivillä juhlia aamuun asti, kuten silloin joskus pienenä ja viattomana fuksina.Koska siis sain hoiperreltuani kotiin aamulla kello 7.28, ei väsynyt ruumiini oikein päässyt ylös Killan järjestämälle brunssille. Ehkä pitää ensi kerralla tsempata vähän enemmän.
1 kommentti:
7.28!? Apuva.Ei ne ihan huonot juhlat voineet olla.
Lähetä kommentti