Breadbutterjam

Maanantai valkeni Kumarakomissa lämpimänä ja puolipilvisenä. Petri näytti huonolta ja kuumemittari kohosikin 38 asteeseen. Ennakoin, että Petristä ei taitaisi kovasti seuraa sinä päivänä olla. Uskaltauduin yksin aamiaiselle hotellin ravintolaan, johon pääsi hulppeasta bungalowistamme ylittämällä hotellialueella risteilevän kanavan pientä siltaa pitkin.Ravintolassa oli minun ja neljän tarjoilijan lisäksi yksi nälkäinen seurueellinen intialaisturisteja. Tarjoilija selitti minulle varsin vauhdikkaasti, mitä intialaista aamiaista tänään olisi tarjolla. Koska en tietenkään ymmärtänyt mitään, mitä nuo kummalliset ruuan nimet pitivät sisällään, sanoin kohteliaasti, että otan sitä, se kuulostaa hyvältä. Lisäksi tilasin ”breadbutterjam”, mikä oli ainoa, mitä tarjoilijan puheesta ymmärsin. Tarjoilija meni vaikean näköiseksi ja palloili seuraava minuutit päämäärättömästi pöytäni lähistöllä. Lopulta hän tuli varovasti kysymään, mitä haluaisin syödä, jolloin ärtymyksen lisäksi mieleeni alkoi hiipiä epäilys, etten ehkä saisi aamiaista ollenkaan, koska en osaisi ymmärrettävästi toistaa tarjoilijan esittämän ruuan nimeä. Lopulta kävi ilmi, että päivän ruokavaihtoehtoja oli kaksi, joista minun olisi pitänyt ymmärtää valita toinen. Onneksi ”the first one” riitti sillä kertaa ja sain ruokani. Koko reissun ajan minusta tuntui kuitenkin omituiselta, että aamiaisella tarjottiin lämpimiä, maustettuja kastikkeita ja erilaisia leipäkakkaroita, jotka olisivat minusta sopineet paremmin lounaaksi. Kahvi oli tuttuun tapaan sellaista, mitä sanottaisiin suomessa ehkä ”maitokahvijuomaksi”, jos sellaista jossain myytäisiin. Sinänsä kuitenkin ihan hyvää ja ehkä jopa vatsaystävällisempää kuin suomalaiset tervat. Petri voi koko päivän huonosti ja kuume hipoi jo 39,5 astetta. Koska ulkoilman lämpötila oli yli 30 astetta, järkeilin kuivumisen riskin suureksi ja kävin vähän väliä herättelemässä väsynyttä raukkaa ja tyrkyttämässä vettä ja paikallista fanta-tyyppistä limua Mirindaa (jota tosin ensimmäiset kolme päivää tilasin nimellä Miranda). Kuume nousi aamupäivällä sitä vauhtia, että aloin muistella, mihin asti ihmisruumiin lämpötila voi nousta ennen kuin aivot alkavat kiehua (tai saavat vaurioita). Onneksi kuumeen nousu pysähtyi ennen 40 astetta. Itse löhöilin törkeästi hotellialueen uima-altaalla, josta oli suora näkymä järvelle ja ohi lipui hiljaiseen tahtiin hulppeita asuntolaivoja. Sain pääosin olla yksin altaalla, koska muita hotellivieraita ei juuri näkynyt (jos niitä aamuisen intialaisseurueen lisäksi olikaan). Päivä meni kokonaisuudessaan löhöillessä, koska hotellimme oli melko kirjaimellisesti keskellä ei mitään (26 km kuhmuraista pikkutietä lähimpään ”johonkin”).

Hotellin ravintolassa lounaalla ja illallisella sain vastailla ystävällisille tarjoilijoille toistuvasti samoihin kysymyksiin: mikä on nimeni, mistä olen kotoisin, miksi syön yksin, mikä sitä toista vaivaa, pitääkö se viedä sairaalaan, tuleeko se jo huomenna aamiaiselle ym. Illalla kaikkia kuusi tarjoilijaa kävivät vuorotellen, viiden minuutin välein kysymässä mitä teen työkseni. Mielestäni se oli hivenen epäloogista, mutta todennäköisesti he yrittivät olla ystävällisiä ja pitää yksinäiselle raukalle seuraa. Ruoka oli onneksi ainoassa ravintolassamme kohtuullista, joskin mausteista puhuttaessa paikallisilla oli melko erilainen tulkinta termistä ”mild” kuin minulla. Niinpä illalliselle lähtiessä oli hyvä varautua paketillisella nenäliinoja, koska silmät ja nenä vuosivat säännönmukaisesti koko aterian ajan.
Ennen auringon laskua (joka tapahtui hyvin nopeasti n. klo 18 aikoihin) kävin kävelyllä hotellialueen ulkopuolella. Yllätyksekseni pikku tiemme varrella oli paitsi muita omiksi pikku maailmoikseen eristäytyneitä hotelleja, myös runsaasti paikallista asutusta, jonka yksiköt koostuivat useimmiten ovettomista betonihökkeleistä, joiden piha vilisi lapsia, kanoja, kukkoja, laihoja vuohia, kissoja ja koiria. Olin jälleen ainoa valkoihoinen koko lähiseudulla, joten sulautuminen paikalliseen väestöön autenttisen vaikutelman saamiseksi, ei oikein onnistunut. Melko pian minua kohti juoksi innosta puhkuva pikkutyttö, joka huusi jo kaukaa ”one foto, one foto”. Kun aloin viritellä kameraani, tyttö alkoi hyppiä villisti ja kutsui kiljuen paikalle lähitalojen lapset. Koko sakki oli kuvausvalmiina n. 3,5 sekunnissa. Ja kuvausseremoniaan liittyi myös ottamani kuvan katselua kameran ruudulta ja sen osoittelua leveästi hymyillen ja nauraen.
Sama toistui tietysti paluumatkalla, kun kävelin samaa tietä takaisin hotellillemme. Matkalla näin myös vedenhakupaikan, johon oli kerääntynyt pienen kylän verran vedenhakijoita, sekä paikallisen matkamuistomyymälän, josta kuin ihmeen kaupalla ”hyökkäsi” kaksi myyjää minua kohti välittömästi, kun aloin olla kuulo- ja näkömatkan päässä. Päädyin hypoteesiin, että länsimaisista turisteista täytyy erittyä jotakin selvästi tunnistettavaa hajua, jonka paikalliset kauppiaat ovat harjaantuneet tunnistamaan satojen metrien päästä. Erityistä tungosta kaupassa ei näyttänyt olevan… Yritin kävelyreissullani ottaa myös lintukuvia, joista tuli matkan aikana yleinen vitsin aihe, koska useimmiten kohteena oleva lintu oli tallennushetkellä… niin… ehtinyt jo poistua kuvauspaikalta. Sainkin matkan aikana aikaiseksi lukuisia laadukkaita otoksia, joissa oli jotakin epäselvää vihreää ja parhaimmillaan häivähdys jotakin valkoista toisessa yläkulmassa. Petrin kuume ei ottanut laskeakseen illan kuluessa, joten ehdotin lääkärin kutsumista aamulla, mikäli olo ei parantuisi. Matkaoppaiden mukaan paikallisilla lääkäreillä on oikein tehokkaita antibiootteja erilaisiin vatsaongelmiin. Tähän suunnitelmaan Petri suostui. Kävin illan aikana myös varaamassa itselleni seuraavaksi päiväksi ”herbal massagen” hotellialueella sijaitsevasta Ayurveda-hoitolasta. Kävi ilmi, että hoito oli vanhan tradition mukaan otettava n. puoli kahdeksalta aamulla, kun vatsa on tyhjä. Luovuin vastentahtoisesti aamulöhöilystä ja lupasin olla paikalla ajoissa.