Ja heti kun Petri tuntui tervehtyvän, olikin sitten aika lähteä paratiisista pois.
Vähän vaihtelun vuoksi ja ehkä eniten siksi, että ajattelimme matkan Kumarakomista Kochin lentokentälle olevan hieman liian pitkä, olimme päättäneet viettää viimeisen yön Keralassa ihan siinä lentokentän "vieressä". Edessä oli siis taas matkustamista, tällä kertaa tosin vain vajaa pari tuntia tien päällä.
Ennen matkustamista oli edessä kuitenkin jo aiemmasta hotellista tuttu jännä leikki, jossa höylätään muovikorttia edestakaisin ja toivotaan kovasti. Eli oli taas maksun aika ja aivan kuten Delhissäkin, ei siitä meinannut tulla yhtikäs mitään. Tällä kertaa ei tosin ihan heti alkanut pinna palaa, kun tiesi mitä odottaa. Ensimmäisessä aallossa Petri kävi kokeilemassa omilla korteillaan ilman tulosta. Toisessa aallossa otettiin tukiryhmäksi Millan kortit. Toisen aallon aikana myös yksi intialainen rouva, johon olimme tutustuneet edellisenä iltana, tuli avuksi. Tämä ei tosin auttanut lopputulokseen, vaan laitteet lähtivät toimimaan vasta kun vähän isompi pomo tuli paikalle asiaa selvittämään. Emme ole ihan varmoja laittoiko paikalle tullut Vinesh kortinlukijan online-tilaan tai jotain vähän vähemmän merkittävää, mutta saimme lopulta majoituksemme maksettua.
Matka Kumarakomista Kochiin tapahtui helposti taksin kyydissä. Yllätykseksemme kuski tiesi aivan tarkkaan missä hotelli sijaitsi ja matka sujui ilman sen kummempia tapahtumia. Kuten olimme jo Delhissä oppineet, ei hotellin nettikuvaukseen aina kantsinut uskoa ja sen takia ainakin Petriä vähän jännitti minkälainen Kochin hotellimme olisi. Vaikka ulkoapäin paikka näyttikin aika hyvältä, sisäänkirjautuminen vähän lisäsi jännitystä. Checkin hoidettiin nimittäin aivan kokonaan manuaalisesti. Vaikka Petri oli varauksen tehnytkin netitse, lähin tietokone vaikutti olevan kaukana takahuoneessa ja varauksemme löytyi paksun varauskirjan sivuilta käsinkirjoitettuna. Ilmeisesti hotellissa ei juuri tuona päivänä ollut täyttä, koska seuraavaksi meiltä kysyttiin, että minkäslaisen huoneen haluaisimme. Vaihtoehdot olivat standardi ja deluxe, eroa kuulemma oli ainakin hinnassa ja olisi meille niitä näytettykin, mutta tyydyimme halvempaan standardivaihtoehtoon. Sen jälkeen alkoikin kova papereiden täyttely. Kahdesta kerrasta oppineena valitsimme maksutavaksi käteisen.
Kun meidät lopulta toivotettiin uudemman kerran tervetulleeksi kaupungin opaskartan kera, se vaatimaton standardihuone paljastui koko reissun päheimmäksi. Kaksi queensize kokoista sänkyä pääkamarissa, sivuhuone (jossa oli ylimääräinen sänky, sohva, kaksi tuolia ja pöytä), vaatehuone (pieni tila kamarin ja vessan välissä) ja aika tilava kylppäri. Kylppärillä oli erityisesti pituutta pöntön ja oven välissä sen verran, että siellä saisi poikien kesken otettua kunnon tarkkuus- ja pituuskilpailuja. Heräsi vain kysymys minkäköhänlainen palatsi se deluxe-huone olisi ollut.
Tiskiltä saamamme opaskartan ja hyväksi havaittujen matkaoppaiden selailun jälkeen saimme myös kursittua kasaan ihan hyvältä kuulostavan iltaohjelman. Ihan päämäärättömän haahuilin tilalla päätimme ensin mennä tutustumaan kaupungin kulttuuritarjontaan ja sen jälkeen ottaisimme suunnan oppaiden mainitsemaan "fixed price"-kauppaan.
Matkalla Fort Kochissa huomasimme yllätykseksemme, että alue oli ihan turistirysän oloinen. Jo vähän matkan päässä hotelliltamme, alkoi tulla pieniä rihkamakojuja ja lähempänä alueen "keskustaa" (bussiasema, laiturit, jne.) olikin jo ihan kaupusteluhulina päällä. Mikä erikoisinta tämä oli ensimmäinen paikka reissullamme, kun emme olleet ainoat valkoihoiset vaan täällä suorastaan vilisi turisteja. Turistimeininki jatkui käytyämme haukkaamassa jotain ennen illan menoja. Ravintolassa meidän tarjoilijamme puhui nimittäin suomea! Siis sen "hei, mitä kuuluu" verran, mutta silti. Oltiinko me oikeasti Intiassa? Ihan omituista.
Illan menoiksi meillä oli oikein vaihtoehtoja : intialaista tanssia (Kathakali) tai paikallisen itsepuolustuslajin esittely (Kalarippayat). Arvaatte varmaan kumpaa menimme katsomaan.
Voi olla, että tanssikin olisi ollut ihan mielenkiintoinen, mutta pienen asiasta lueskelun jälkeen se ilmeni olevan enemmänkin teatteria kuin tanssia. Myös näytöksen pituus (3-4h) vähän epäilytti, joten valitsimme lyhyemmän ja ainakin paperilla mielenkiintoisemman taistelulajin kannalle. Esitys oli ihan jees, erityisesti lopussa laajasti esitellyt erilaiset lukot olivat hyvin vakuuttavia. Ei ne irvistykset pelkkää näyttelyä olleet, kyllä ne tekivät kipeää ihan katsomoon asti.
Esityksen jälkeen Petri muisti taas karttaa vähän väärin ja päädyimme kävelemään hieman edestakaisin Fort Kochin aluetta. Tarkoituksemme oli siis etsiä Kairali-nimistä kauppaa, joka olisi valtion omistama kiinteitä hintoja käyttävä kauppa eli turistikauppa. Ei sitä Millakaan jaksa koko aikaa ostoksia tehdessä tinkiä, joskus pitää ottaa helpommin. Kauppa piti oppaan perusteella olla jossain keskustan alueella. Kun olimme Kalarippayat-esityksestä hortoilleet väärään suuntaan ja Petri lopulta suostui katsomaan karttaa, tajusimme että olimme ilmeisesti ohittaneet sen jo mennessämme esitystä katsomaan. Palasimme siis samaa reittiä ja kun olimme esityspaikan luona, aloimme pälyillä joka puolelle kauppaa etsien.
Lopulta Milla bongasi pienen rakennuksen seinässä oikean nimikyltin ja saimme kokea pienoisen pettymyksen. Vaikka opas olikin kertonut tämän Fort Kochin liikkeen olevan pienempi sivuliike, emme odottaneet sen olevan käytännössä yhden huoneen kokoinen. Joten Milla ei päässyt sittenkään shoppailemaan ja palasimme takaisin hotellille. Illan ohjelmaksi jäikin sitten vain syöminen.
Se ei ikävä kyllä sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Ensinnäkin vanha tuttu eli Petrin ripuliystävä oli palannut. Se ilmeni aika yllättävästi. Ennen ruokailua ei ollut mitenkään erikoinen olo. Nyt ruokaa pari haarukallista maistettuaan, Petri ilmaisi kiinnostuksensa vessan sijaintia kohtaan ja suuntasi heti kulkunsa sinne, askelta vähän pidentäen. Ruoka ei oikein maistanut enää tämän jälkeen.
Millakaan ateriointi ei sujunut kovin mukavasti. Sen lisäksi, että joutui kärsimään ensin vessassa lymyilleestä ja, sieltä palattuaan, valittavasta Petristä, myös hyttyset olivat jostain syystä juuri tuona iltana kovin innokkaasti liikkeellä. Kun jostain syystä tarjoilijat onnistuivat unohtamaan meidän laskumme hyvin pitkäksi toviksi (olisimme varmaan voineet olla pihalla tunteja, ennen kuin meille se oltaisiin tuotu), oli yleensä ihana Milla muuttunut syömisen aikana kiukku-Millaksi.
Päivä ei siis oikein päättynyt hyvin tällä kertaa, varsinkaan kun Petrin vatsalihakset alkoivat ennen nukkumaan menoa vielä kramppailla aika ilkeästi.
Vähän vaihtelun vuoksi ja ehkä eniten siksi, että ajattelimme matkan Kumarakomista Kochin lentokentälle olevan hieman liian pitkä, olimme päättäneet viettää viimeisen yön Keralassa ihan siinä lentokentän "vieressä". Edessä oli siis taas matkustamista, tällä kertaa tosin vain vajaa pari tuntia tien päällä.Ennen matkustamista oli edessä kuitenkin jo aiemmasta hotellista tuttu jännä leikki, jossa höylätään muovikorttia edestakaisin ja toivotaan kovasti. Eli oli taas maksun aika ja aivan kuten Delhissäkin, ei siitä meinannut tulla yhtikäs mitään. Tällä kertaa ei tosin ihan heti alkanut pinna palaa, kun tiesi mitä odottaa. Ensimmäisessä aallossa Petri kävi kokeilemassa omilla korteillaan ilman tulosta. Toisessa aallossa otettiin tukiryhmäksi Millan kortit. Toisen aallon aikana myös yksi intialainen rouva, johon olimme tutustuneet edellisenä iltana, tuli avuksi. Tämä ei tosin auttanut lopputulokseen, vaan laitteet lähtivät toimimaan vasta kun vähän isompi pomo tuli paikalle asiaa selvittämään. Emme ole ihan varmoja laittoiko paikalle tullut Vinesh kortinlukijan online-tilaan tai jotain vähän vähemmän merkittävää, mutta saimme lopulta majoituksemme maksettua.
Matka Kumarakomista Kochiin tapahtui helposti taksin kyydissä. Yllätykseksemme kuski tiesi aivan tarkkaan missä hotelli sijaitsi ja matka sujui ilman sen kummempia tapahtumia. Kuten olimme jo Delhissä oppineet, ei hotellin nettikuvaukseen aina kantsinut uskoa ja sen takia ainakin Petriä vähän jännitti minkälainen Kochin hotellimme olisi. Vaikka ulkoapäin paikka näyttikin aika hyvältä, sisäänkirjautuminen vähän lisäsi jännitystä. Checkin hoidettiin nimittäin aivan kokonaan manuaalisesti. Vaikka Petri oli varauksen tehnytkin netitse, lähin tietokone vaikutti olevan kaukana takahuoneessa ja varauksemme löytyi paksun varauskirjan sivuilta käsinkirjoitettuna. Ilmeisesti hotellissa ei juuri tuona päivänä ollut täyttä, koska seuraavaksi meiltä kysyttiin, että minkäslaisen huoneen haluaisimme. Vaihtoehdot olivat standardi ja deluxe, eroa kuulemma oli ainakin hinnassa ja olisi meille niitä näytettykin, mutta tyydyimme halvempaan standardivaihtoehtoon. Sen jälkeen alkoikin kova papereiden täyttely. Kahdesta kerrasta oppineena valitsimme maksutavaksi käteisen.
Kun meidät lopulta toivotettiin uudemman kerran tervetulleeksi kaupungin opaskartan kera, se vaatimaton standardihuone paljastui koko reissun päheimmäksi. Kaksi queensize kokoista sänkyä pääkamarissa, sivuhuone (jossa oli ylimääräinen sänky, sohva, kaksi tuolia ja pöytä), vaatehuone (pieni tila kamarin ja vessan välissä) ja aika tilava kylppäri. Kylppärillä oli erityisesti pituutta pöntön ja oven välissä sen verran, että siellä saisi poikien kesken otettua kunnon tarkkuus- ja pituuskilpailuja. Heräsi vain kysymys minkäköhänlainen palatsi se deluxe-huone olisi ollut.
Tiskiltä saamamme opaskartan ja hyväksi havaittujen matkaoppaiden selailun jälkeen saimme myös kursittua kasaan ihan hyvältä kuulostavan iltaohjelman. Ihan päämäärättömän haahuilin tilalla päätimme ensin mennä tutustumaan kaupungin kulttuuritarjontaan ja sen jälkeen ottaisimme suunnan oppaiden mainitsemaan "fixed price"-kauppaan.
Matkalla Fort Kochissa huomasimme yllätykseksemme, että alue oli ihan turistirysän oloinen. Jo vähän matkan päässä hotelliltamme, alkoi tulla pieniä rihkamakojuja ja lähempänä alueen "keskustaa" (bussiasema, laiturit, jne.) olikin jo ihan kaupusteluhulina päällä. Mikä erikoisinta tämä oli ensimmäinen paikka reissullamme, kun emme olleet ainoat valkoihoiset vaan täällä suorastaan vilisi turisteja. Turistimeininki jatkui käytyämme haukkaamassa jotain ennen illan menoja. Ravintolassa meidän tarjoilijamme puhui nimittäin suomea! Siis sen "hei, mitä kuuluu" verran, mutta silti. Oltiinko me oikeasti Intiassa? Ihan omituista.
Illan menoiksi meillä oli oikein vaihtoehtoja : intialaista tanssia (Kathakali) tai paikallisen itsepuolustuslajin esittely (Kalarippayat). Arvaatte varmaan kumpaa menimme katsomaan.
Voi olla, että tanssikin olisi ollut ihan mielenkiintoinen, mutta pienen asiasta lueskelun jälkeen se ilmeni olevan enemmänkin teatteria kuin tanssia. Myös näytöksen pituus (3-4h) vähän epäilytti, joten valitsimme lyhyemmän ja ainakin paperilla mielenkiintoisemman taistelulajin kannalle. Esitys oli ihan jees, erityisesti lopussa laajasti esitellyt erilaiset lukot olivat hyvin vakuuttavia. Ei ne irvistykset pelkkää näyttelyä olleet, kyllä ne tekivät kipeää ihan katsomoon asti.Esityksen jälkeen Petri muisti taas karttaa vähän väärin ja päädyimme kävelemään hieman edestakaisin Fort Kochin aluetta. Tarkoituksemme oli siis etsiä Kairali-nimistä kauppaa, joka olisi valtion omistama kiinteitä hintoja käyttävä kauppa eli turistikauppa. Ei sitä Millakaan jaksa koko aikaa ostoksia tehdessä tinkiä, joskus pitää ottaa helpommin. Kauppa piti oppaan perusteella olla jossain keskustan alueella. Kun olimme Kalarippayat-esityksestä hortoilleet väärään suuntaan ja Petri lopulta suostui katsomaan karttaa, tajusimme että olimme ilmeisesti ohittaneet sen jo mennessämme esitystä katsomaan. Palasimme siis samaa reittiä ja kun olimme esityspaikan luona, aloimme pälyillä joka puolelle kauppaa etsien.
Lopulta Milla bongasi pienen rakennuksen seinässä oikean nimikyltin ja saimme kokea pienoisen pettymyksen. Vaikka opas olikin kertonut tämän Fort Kochin liikkeen olevan pienempi sivuliike, emme odottaneet sen olevan käytännössä yhden huoneen kokoinen. Joten Milla ei päässyt sittenkään shoppailemaan ja palasimme takaisin hotellille. Illan ohjelmaksi jäikin sitten vain syöminen.
Se ei ikävä kyllä sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Ensinnäkin vanha tuttu eli Petrin ripuliystävä oli palannut. Se ilmeni aika yllättävästi. Ennen ruokailua ei ollut mitenkään erikoinen olo. Nyt ruokaa pari haarukallista maistettuaan, Petri ilmaisi kiinnostuksensa vessan sijaintia kohtaan ja suuntasi heti kulkunsa sinne, askelta vähän pidentäen. Ruoka ei oikein maistanut enää tämän jälkeen.Millakaan ateriointi ei sujunut kovin mukavasti. Sen lisäksi, että joutui kärsimään ensin vessassa lymyilleestä ja, sieltä palattuaan, valittavasta Petristä, myös hyttyset olivat jostain syystä juuri tuona iltana kovin innokkaasti liikkeellä. Kun jostain syystä tarjoilijat onnistuivat unohtamaan meidän laskumme hyvin pitkäksi toviksi (olisimme varmaan voineet olla pihalla tunteja, ennen kuin meille se oltaisiin tuotu), oli yleensä ihana Milla muuttunut syömisen aikana kiukku-Millaksi.
Päivä ei siis oikein päättynyt hyvin tällä kertaa, varsinkaan kun Petrin vatsalihakset alkoivat ennen nukkumaan menoa vielä kramppailla aika ilkeästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti