13. maaliskuuta 2009

Military Hotel

Suunnitelmat viimeiselle kokonaiselle päivällemme muotoutuivat itseasiassa vasta matkan aikana. Kuten kaikki muistavat ensimmäinen turistikierroksemme Delhissä koki pienen kolauksen, kun selvisi että Republic Day oli sulkenut joitakin merkittäviksi luokiteltavia nähtävyyksiä kaupungissa. Näin ollen päätimme kiertää vikana päivänä itseksemme nuo paikat ja ehkä vähän katsella paikkoja myös kaupungin keskustassa. Jos sieltä vaikka löytyisi jotain kivoja kauppoja.

Petrin masu oli nyt paremmassa kunnossa, kiitos Kochissa saatujen lääkkeiden. Kramppailu ja vessassa juoksu eivät olleet enää huolena, joten Milla ei joutunut yksin Delhin vilinään. Koska olimme ihan yksin liikenteessä, olimme päättäneet hyödyntää joka kadunkulmasta löytyviä autoriksoja liikkumiseen. Niiden avulla oli tosiaan hyvin helppo liikkua noita päivän aikana tarvittavia lyhyitä matkoja, mutta huomasimme jo ensimmäisen kyydin aikana että maksaminen oli aina yhtä työlästä. Yritimme helpottaa maksua sillä, että ainakin meidän mielestämme sovimme hinnan ennen kuin istuimme riksan kyytiin. Ilmeisesti kuskien muisti ei kuitenkaan toimi ihan niin pitkään, sillä kun kyyti oli ohi, oli myös hinta noussut. Reilun viikon jo maassa olleena emme kuitenkaan tätä hintaa suoraan hyväksyneet ja Milla toimikin aktiivisesti sopuhinnan löytämiseen johtavissa keskusteluissa.
Päivän ensimmäinen kohteemme oli se minkä kautta olimme Delhin kierroksemme ihan alunperin ajatelleet aloittaa eli Red Fort. Se on yksi niistä kolmesta Delhin UNESCO World Heritage paikoista. Ilmeisesti johtuen hyvin keskeisestä sijainnistaan, turvatoimet olivat hieman muita Delhin paikkoja tiukemmat. Kyllähän muissakin paikoissa sanottiin, ettei reppuja saisi viedä alueelle, mutta muualla sitä kehotusta ei ainakaan meidän kohdallamme valvottu. Red Fortissa reppu selässä sisään yrittäessäni minulle asiasta huomautettiin ja ohjattiin säilytyskaappien suuntaan. Tiukat turvatoimet jatkuivat myös tästä askeleen myöhemmin, jossa oli Taj Mahalin tapaan turvatarkastuspiste. Näistä ohi päästyämme, jouduttiin kulkemaan vielä aika pitkän kauppakujan ohitse, ennen kuin näimme ensimmäistäkään varsinaista nähtävyyttä.
Ainakaan omasta mielestäni paikka ei ollut läheskään yhtä hieno kuin ne ensimmäisen kierroksemme aikana näkemämme muut UNESCO-kohteet (Qutb Complex ja Humayun's Tomb). Parit kuvat tuli otettua ja pieni museokin nähtyä, mutta paikan todellinen nähtävyys oli alueen runsas maaoravakanta. Löysimme kierrellessämme paikan, joka suorastaan kuhisi pieniä vipeltäjiä ja jäimme ottamaan kuvia. Luulen, että tuon päivän kuvista puolet on varmaankin Red Fortin oravista.
Aivan Red Fortia vastapäätä alkaa vanhan Delhin pääkatu, Chandni Chowk. Olimme matkaoppaiden perusteella osanneet odottaa hyvin vilkasta kauppakatua, mutta itse ainakin yllätyin väenmäärästä. En ole ihan varma kuinka paljon kauppoja kadulla oli (ilmeisesti paljon), kun niitä ei oikein ihmismassan takaa nähnyt. Eräs matkaopas suositteli pientä kävelyreittiä alueella, mutta itse en ainakaan olisi jaksanut siinä tungoksessa niin pitkää reissua tehdä. Näin ollen käännyimme varmaankin melko aikaisessa vaiheessa kadun toiselle puolelle ja otimme suunnan takaisin Red Fortia päin. Päätimme kuitenkin tehdä pienen koukkauksen matkan varrella ja käydä syömässä ainoan pääkadun varrella näkemämme selkeän ruokapaikan kohdalla (ilmeisesti ne oikeasti kulinaristiset nautinnot olisi löytänyt joltain pikkukujalta). Se ruokapaikka oli se missä kaikki kaukomailla matkailijat käyvät jossain vaiheessa rentoutumassa eli tuttu ja turvallinen McDonalds.

Tai siis niin tuttu ja turvallinen kuin paikka Intiassa voi olla. Toisin sanoen ruokalistat eivät ole täysin sitä mihin on esim. Suomessa tottunut, sillä kenellekään ei ehkä tule yllätyksenä ettei hampurilaisten välistä naudanlihaa kyllä Intiassa löydä. Eikä myöskään niitä pekoneita. Lihainen vaihtoehto oli siis käytännössä kana. Me kumpikin päädyimme joka tapauksessa kasvispurilaisiin. Tätä ennen olimme hyökkäämällä saaneet vallattua suurin piirtein ainoan koko siellä oloaikanamme vapautuneen pöydän.

"Ravitsevan" aterian jälkeen hyppäsimme riksaan ja otimme suunnan seuraavaan aiemmin missattuun turistikohteeseemme. Matka India Gatelle päättyi hintataisteluun, kun kuski ei olisi halunnut odottaa kuin viisi minuuttia paluutamme. Tiesimme, ettemme ennättäisi viidessä minuutissa kuin tien toiselle puolelle, joten päätimme hylätä menopelin. Tietenkin kuski olisi halunnut koko menopaluureissun hinnan ja Milla selvitti ystävällisesti hänelle, että aiomme maksaa menomatkasta vain menomatkan hinta.

Jos kuski olisi saanut viedä meidät lähemmäs, olisi India Gaten katseluun ehkä mennytkin vain se viisi minuuttia. Kiersimme kaaren, otimme pari kuvaa ja jatkoimme matkaa.
Nähtävyydet olivat olleet pettymys, joten oli hyvä ettei niitä ollut tämän enempää. Seuraavaksi suuntasimme kulkumme kohti Connaught Place-nimistä paikkaa. Se on yksi Delhin alueen liikekeskuksista ja odotimme löytävämme sieltä paljon, joskin ilmeisesti paikallisten mukaan kalliita, kauppoja. Riksan kanssa oli pientä säätöä jälleen, mutta oikeaan paikkaan meidät kuitenkin vietiin.

Paikka oli kuin olikin täynnä erilaisia kauppoja, joista melkoinen osa oli vaateliikkeitä. Väkeäkin oli aika runsaasti, toki alueella pystyi kulkemaan vähän helpommin kuin tuolla aiemmin käydyllä Chandni Chowkilla. Petriltä saatiin myös viimein palamaan pinna. Se ei kyllä suoraan liittynyt väenpaljouteen tai kerjäläisiin, vaan "takiaiseen". Todennäköisesti Milla kohtasi vastaavanoloisen nuoren herran ollessa itse liikkeellä Ernakulamissa, joten hän osasi jo suhtautua tämmöisiin rauhallisesti, mutta Petri ei osannut.

"Takiainen" aloitti kevyesti juttelemalla, että oli nähnyt meidät lentokentällä (niinpä niin), jossa hän oli töissä. Hän jutteli ummet ja lammet ensin työstään lentokentällä, tyttöystävästään, serkusta joka omistaa kaupan lähistöllä, siitä kuinka hänellä on vaikka kuinka monta luottokorttia (Deutsche Bankin korttia oikein esittelikin) ja niin edelleen. Luulen, että pinnani paloi juuri tähän jaaritteluun. Halusiko hän, että menemme sinne hänen ohimennen mainitsemaansa serkun kauppaan? Ei ilmeisesti, kun siitä ei sen enempää puhuttu. Miksi hän esitteli luottokorttejaan? Pitäisikö meidän luottaa häneen silloin jotenkin enemmän. Halusiko hän vain jutella meidän kanssamme? Vähän epäilen.

Siinä vaiheessa kun yritimme päästä hänestä eroon ja hän jatkoi johdattamalla meidät lähistöllä olleen turist centerin luo (vaikka emme olisi sinne halunneet mennä), pinna sitten katkesi ja Petri aloitti monologinsa siitä kuinka koko tämä "takiaisen" jutustelu otti vaan ihan pirusti päähän. Yritin pyytää häntä suoraan sanomaan, että mitä hän halusi, mutta en saanut mielestäni kunnon vastausta. Jotain yritti höpöttää, että jos hän olisi Suomessa, kai mekin tulisimme häntä vastaavanlaisesti auttamaan. Eipä varmasti ollut siis ainakaan Suomessa käynyt. Kaveri lähti lopulta melko hiljaa pois ja Petrin rauhoituttua, jatkoimme myös mekin takaisin reitillemme.

Samanlaisia "takiaisia" yritti lyöttäytyä myöhemminkin seuraamme. Jos joku osaa kertoa mistä ihan oikeasti tässä toiminnassa on kyse, niin kertokaa vaan. Henk.koht. ne olivat yksi niistä harvoista ärsytyksen aiheista Intiassa.

Raskaan kiertelyn vastapainoksi jatkoimme kansainvälisten riistofirmojen käyttämistä (tai en kyllä tiedä onko TGI Fridays riistofirma, kansainvälinen se nyt ainakin on). Paikassa tuli testattua viimein toimiiko Petrin monta kertaa hylätty Visa vai ei. Vastaus oli joo ja todennäköisesti tästä käytöstä johtuen (pitkän tauon jälkeen Visaa käytetään yllättäen Intiassa) Luottokunta laittoi kyseisen kortin väliaikaiseen käyttökieltoon, joka tosin selvisi vasta aika paljon myöhemmin.
TGI:stä lähdimme etsimään päivän tärkeintä kauppapaikkaa eli isoa fixed price-kauppaa nimeltä Central Cottage Industries Emporium. Tiesimme summittaisen paikan kartalta, mutta se siinä. Emme jostain syystä halunneet ottaa riksaa (ehkä olimme kyllästyneet heidän jatkuviin huijausyrityksiin) ja lähdimme seikkailuun kävellen. Petrin loistavat kartanlukutaidot osoittautuivat juuri niin huonoiksi kuin aiemminkin tällä reissulla ja olimme kävelleet hieman väärään suuntaa. Etelään olisi pitänyt mennä, mutta katu jota pitkin olimme lähteneet kulkikin enemmän kaakkoon.

Tämän huomattuamme ja erään metroaseman perusteella oikean paikan kartasta löydettyämme, lähdimme isompia teitä pitkin kävelemään mielestämme oikeaan suuntaan. Kävely kesti melko pitkään, mutta kuljimme koko ajan selvästi kartalla. Kun päädyimme sille oikealle tielle (sille siis joka vei Connaught Placesta etelään, ei kaakkoon), yllätyimme todella iloisesti, sillä huomasimme CCIE:n olevan risteyksen toisella puolella.

Hiphei! Päivän tärkein kohde oli löytynyt!

Kauppa oli hyvinkin iso, neljä-viisi kerrosta kaikenlaista ostettavaa (mattoja, vaatteita, huonekaluja, patsaita, koruja, jne.) ja siellä olisi helposti voinut viettää useita tunteja. Petrin mokailusta johtuen Milla joutui tyytymään paljon reiluun tuntiin (jos en nyt ihan väärin muista). Ostosten teko oli samanlaista ja peri-intialaista kuin Millan Ernakulamissa jo kokema.



Päivän erikoisimmat tilanteet olivat kuitenkin vielä edessä.

Hotellilla hyvä huonepalvelu sai aivan uuden merkityksen. Huonepalvelu nimittäin soitti meille huoneeseemme kysyäkseen mitä haluaisimme ja kun olimme mielestämme kaiken tarvittavan kertoneet, kysyivät vielä emmekö haluaisi pitkän päivän päätteeksi myös olutta! Tämmöistä sen huonepalvelun pitäisikin olla. Kai me oltiin tipattu avokätisesti tai jotain.

Ikävämpi tilanne sattuikin sitten yöllä. Juuri kun olimme nukahtamassa, Millan puhelin alkoi soida ja kun puhelu ei näyttänyt tulevan Suomesta, päätti hän unenpöpperössä siihen vastata. Puhelu koski Kumarakomin hotellimaksuamme! He kyselivät, että miksi emme olleet vielä maksaneet vaikka oli jo kulunut päivä viime yhteydenotosta. Ilmeisesti selvitystäni siitä, että maksamme kun olemme Suomessa ei oltu kuultu ja heidän oli ihan pakko soitella keskellä yötä peräämme. Nyt kun asiaa taas muistelee, niin pitäisiköhän laittaa vähän palautetta hotellille...

Ei kommentteja: