Millan aamupäivä
Koska perjantaipäivän pääasiallisena ohjelmanumerona oli lentomatka takaisin Delhiin, päätimme vielä aamusella konsultoida paikallista lääkäriä Petrin ripuliystävän hallintaan saamiseksi. Osoittautui, että paikallinen lääkäri otti vastaan hotellissamme, joten sen suurempia järjestelyjä ei tarvittu. Tapasimme tohtorin eräänlaisessa takapihalle rakennetussa parakissa. Tohtori selitti jälleen yksityiskohtaisesti millaisia keksejä pitäisi syödä ja raapusti lääkemääräyksiä lääkeyhtiön mainospaperille. Tällä kertaa joutuisimme siis asioimaan paikallisen apteekin kanssa. Petri meni vessan läheisyyteen lepäämään ja lähdin suhteellisen ylimalkaisen ohjeistuksen (400m epämääräisen kädenhuitaisun suuntaan) tukemana etsimään apteekkia. Yritin aluksi kävellen, mutta jouduin jossakin vaiheessa luovuttamaan ja ottamaan autoriksan. Apteekki oli pieni, kioskin näköinen koju, jossa apteekkari leikkasi kieli poskessa läpipainopakkauslevyistä sopivan määrän kutakin lääkettä ja pakkasi ne pieniin paperipusseihin. Tämän toimituksen jälkeen oli tietysti enää mahdotonta sanoa, mikä oli mitäkin lääkettä, mutta mitäs tuosta. Matkalla takaisin hotellille autoriksakuski ehdotti anteeksipyytävän oloisena, että poikkeaisin johonkin läheiseen liikkeeseen, koska hän saisi minun sinne toimittamisestani kuusinkertaisesti matkan hintaa vastaavan provikan. Vetosin sairauden kourissa kärvistelevään, lääkkeitä odottavaan ystävään ja kieltäydyin ehdottomasti. Annoin toki lohdutukseksi reilusti juomarahaa. Petri sai lääkkeensä ja jäi hotellille toipumaan sillä aikaa, kun minä lähdin käymään Kochin kaupungin eräänlaisessa keskustassa, Ernakulamissa.
Kochi koostuu useasta saaresta tai niemekkeestä ja kätevin tapa liikkua paikasta toiseen on lautta. Lauttaan ostettiin 2,5 rupian (n. neljän sentin) arvoinen lippu ja lipunmyyjä hoputti minua koko toimituksen ajan kovaäänisesti. Ehdin lauttaan ja matkustin paikallisen rahvaan kanssa n. 20 minuutin matkan Suomenlinnan lauttaa muistuttavassa menopelissä, joka tuntui toimivan ihan jouhevasti. Ernakulam osoittautui varsin vilkkaaksi kaupunginosaksi, jossa mm. teiden ylittäminen oli kaoottisesta liikenteestä johtuen hengellä leikkimistä. Järkevä ihminen olisi ottanut jo satamasta autoriksan, mutta minä päätin sitkeästi etsiä kartasta paikallistamiani kauppoja jalan. Loppujen lopuksi etsiminen kesti 30 asteen helteessä reilun tunnin ja periksi antaminen oli jo lähellä. Matkalla sain seurakseni yhden ”takiaisen”, nuoren miehen, joka päätti sitkeästi kävellä rinnallani ja höpöttää omiaan, vaikka kuinka katselin muualle ja näytin kyllästyneeltä. Kieltäydyin lähtemästä hänen kanssaan kahville ja lopulta kehotin häntä mahdollisimman kohteliaasti löytämään tiensä jonnekin muualle.
Kävin muutamassa kaupassa, joissa onneksi oli jokseenkin kiinteät hinnat. Siitä huolimatta homma kävi työstä, kun ensimmäisessä kaupassa ympärilläni hyöri neljä myyjää ja kymmenessä minuutissa he olivat vetäneet siisteistä pinoista eteeni nähtäville alun kolmatta sataa erilaista puseroa. Ostin yhden ja kiirehdin pois. Ilokseni löysin myös suklaata myyvän kaupan (mikä oli muuten yllättävä harvinaisuus ainakin meidän kohdallemme sattuneiden kauppojen joukossa), mutta kun tajusin, että suklaa on syötävä pois vähän vikkelästi, ennen kuin se on sulanut liejuksi kassini pohjalle, oli jo melkein myöhäistä. Varsinainen elämys kaupoista oli neljä tai viisikerroksinen vaateliike, jonka ensimmäisessä kerroksessa myytiin kiinteään hintaan satoja erilaisia, toinen toistaan upeampia sareja ja muita intialaisia vaatekokonaisuuksia. Kaupassa pyrittiin selvästi länsimaiseen kaupankäyntityyliin, koska myyjät eivät varsinaisesti ”häirinneet” minua tyrkyttämällä erilaisia vaatekappaleita vaan seurasivat perässäni kuin varjot vaaterekiltä toiselle ja katsahtaessani heihin päin, väistivät nopeasti katsettani. Ilmeisesti heille oli opetettu, että länsimaalaiset ihmiset eivät oikein pidä innokkaasta palvelusta, mutta kokonaisvaikutelma oli mielestäni lähinnä outo. Peri-intialaiseen tapaan ostamistapahtumaan osallistui viisi työntekijää. Minua seurannut ”varjo” ojensi valitsemani tuotteen kassatiskin takana olevalle henkilölle, joka näpytteli jotakin tietokoneelle ja antoi vaatteen apupojalle, joka kulki se kädessään oven lähistöllä olevalle isommalle myyntitiskille antamaan ostokseni pakkaajahenkilölle (minä kuljin kiltisti perässä). Maksoin varsinaiselle kassahenkilölle ja sain kuitin, jota vastaan sain noutaa vaatekappaleeni vieressä olevalta pakkaajahenkilöltä, joka oli pakannut sen pussiin, niitannut pussinsuuhun vastaavan kuittikappaleen ja sijoittanut pussin huolellisesti vieressä olevalle hyllylle (tämä siis samaan aikaan, kun olin lähes ainoana asiakkaana suorittanut maksuani metrin päässä samalla tiskillä). En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta ehkä loppujen lopuksi tämä käytäntö kannattaisi ottaa Suomessakin käyttöön, niin olisi ainakin täystyöllisyys turvattu (ja ehkä joutuisi vielä palkkaamaan puoli Siperiaa apumiehiksi, jotta kaikki hommat saataisiin tehtyä). Kävin tutustumassa vielä tavaratalon yläkerroksiin, joissa sijaitsi miesten ja lasten osastot, sekä kaksi ompelimokerrosta. Aivan, tavaratalon kaksi kerrosta toimi valtavina ompelimoina, joissa oli mielettömät määrät toinen toistaan värikkäämpiä ja upeampia kankaita ja asiakkaita antamassa mittoja itsestään tai kääriytymässä koemielessä kulta- ja hopeakirjailtuihin silkkeihin. En teettänyt itselleni juhlasaria, vaikka mieli olisi tehnyt.
Kochi koostuu useasta saaresta tai niemekkeestä ja kätevin tapa liikkua paikasta toiseen on lautta. Lauttaan ostettiin 2,5 rupian (n. neljän sentin) arvoinen lippu ja lipunmyyjä hoputti minua koko toimituksen ajan kovaäänisesti. Ehdin lauttaan ja matkustin paikallisen rahvaan kanssa n. 20 minuutin matkan Suomenlinnan lauttaa muistuttavassa menopelissä, joka tuntui toimivan ihan jouhevasti. Ernakulam osoittautui varsin vilkkaaksi kaupunginosaksi, jossa mm. teiden ylittäminen oli kaoottisesta liikenteestä johtuen hengellä leikkimistä. Järkevä ihminen olisi ottanut jo satamasta autoriksan, mutta minä päätin sitkeästi etsiä kartasta paikallistamiani kauppoja jalan. Loppujen lopuksi etsiminen kesti 30 asteen helteessä reilun tunnin ja periksi antaminen oli jo lähellä. Matkalla sain seurakseni yhden ”takiaisen”, nuoren miehen, joka päätti sitkeästi kävellä rinnallani ja höpöttää omiaan, vaikka kuinka katselin muualle ja näytin kyllästyneeltä. Kieltäydyin lähtemästä hänen kanssaan kahville ja lopulta kehotin häntä mahdollisimman kohteliaasti löytämään tiensä jonnekin muualle.
Kävin muutamassa kaupassa, joissa onneksi oli jokseenkin kiinteät hinnat. Siitä huolimatta homma kävi työstä, kun ensimmäisessä kaupassa ympärilläni hyöri neljä myyjää ja kymmenessä minuutissa he olivat vetäneet siisteistä pinoista eteeni nähtäville alun kolmatta sataa erilaista puseroa. Ostin yhden ja kiirehdin pois. Ilokseni löysin myös suklaata myyvän kaupan (mikä oli muuten yllättävä harvinaisuus ainakin meidän kohdallemme sattuneiden kauppojen joukossa), mutta kun tajusin, että suklaa on syötävä pois vähän vikkelästi, ennen kuin se on sulanut liejuksi kassini pohjalle, oli jo melkein myöhäistä. Varsinainen elämys kaupoista oli neljä tai viisikerroksinen vaateliike, jonka ensimmäisessä kerroksessa myytiin kiinteään hintaan satoja erilaisia, toinen toistaan upeampia sareja ja muita intialaisia vaatekokonaisuuksia. Kaupassa pyrittiin selvästi länsimaiseen kaupankäyntityyliin, koska myyjät eivät varsinaisesti ”häirinneet” minua tyrkyttämällä erilaisia vaatekappaleita vaan seurasivat perässäni kuin varjot vaaterekiltä toiselle ja katsahtaessani heihin päin, väistivät nopeasti katsettani. Ilmeisesti heille oli opetettu, että länsimaalaiset ihmiset eivät oikein pidä innokkaasta palvelusta, mutta kokonaisvaikutelma oli mielestäni lähinnä outo. Peri-intialaiseen tapaan ostamistapahtumaan osallistui viisi työntekijää. Minua seurannut ”varjo” ojensi valitsemani tuotteen kassatiskin takana olevalle henkilölle, joka näpytteli jotakin tietokoneelle ja antoi vaatteen apupojalle, joka kulki se kädessään oven lähistöllä olevalle isommalle myyntitiskille antamaan ostokseni pakkaajahenkilölle (minä kuljin kiltisti perässä). Maksoin varsinaiselle kassahenkilölle ja sain kuitin, jota vastaan sain noutaa vaatekappaleeni vieressä olevalta pakkaajahenkilöltä, joka oli pakannut sen pussiin, niitannut pussinsuuhun vastaavan kuittikappaleen ja sijoittanut pussin huolellisesti vieressä olevalle hyllylle (tämä siis samaan aikaan, kun olin lähes ainoana asiakkaana suorittanut maksuani metrin päässä samalla tiskillä). En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta ehkä loppujen lopuksi tämä käytäntö kannattaisi ottaa Suomessakin käyttöön, niin olisi ainakin täystyöllisyys turvattu (ja ehkä joutuisi vielä palkkaamaan puoli Siperiaa apumiehiksi, jotta kaikki hommat saataisiin tehtyä). Kävin tutustumassa vielä tavaratalon yläkerroksiin, joissa sijaitsi miesten ja lasten osastot, sekä kaksi ompelimokerrosta. Aivan, tavaratalon kaksi kerrosta toimi valtavina ompelimoina, joissa oli mielettömät määrät toinen toistaan värikkäämpiä ja upeampia kankaita ja asiakkaita antamassa mittoja itsestään tai kääriytymässä koemielessä kulta- ja hopeakirjailtuihin silkkeihin. En teettänyt itselleni juhlasaria, vaikka mieli olisi tehnyt.
Totesin sen sijaan, että lentokoneen lähtöaika alkoi lähestyä ja käännyin vastahakoisesti kannoillani kohti satamaa. Tarvottuani jälleen hampaat irvessä kilometri kilometrin jälkeen (tai siltä se ainakin tuntui) autojen seassa, päätin, etten ehkä koskaan löytäisi itse satamaan, joten otin autoriksan. Satama oli tietysti heti seuraavan kulman takana. Yrittäessäni ostaa satamakojusta lauttalippua, luukun takana oleva virkailija kieltäytyi sitkeästi kiinnittämästä minuun mitään huomiota. Seisoin tyhmänä odottamassa ja yritimme välillä viereiselle kaistalle ilmaantuneen miehen kanssa herätellä virkailijaa papereiden tuijottelusta lipunmyyntihommiin (miehille ja naisille oli eri ”kaistat” samalla lippuluukulle). Niinhän siinä kävi, että raivokkaista yrityksistämme huolimatta lautta lähti ennen kuin mies oli suostunut myymään meille lippuja ja lautan lähdettyä koko virkailija käveli rauhallisesti ulos kojustaan ja poistui. Me jonoon kerääntyneet ihmiset tuijotimme hölmistyneenä tätä toimitusta. Lopulta mies palasi, sain lippuni ja hyppäsin muiden esimerkkiä noudattaen seuraavaan lähtevään lauttaan, vaikken ollut aivan sataprosenttisen varma, oliko lautta matkalla määränpäähäni.Olihan se, onneksi, ja pääsin hyvissä ajoin takaisin hotellille, jossa lämmöstä, kuumeesta ja mahapöpöstä uupunut Petri torkkui neljättä tuntia hotellin parvekkeella. Kaveria kävi kyllä sääliksi, koska emme saaneet pitää hotellihuonetta edes lisämaksusta lähtöaikaamme asti.
Petrin aamupäivä
Millan lähdettyä Ernakulamiin hakeuduin hotellin mukavalle pikkuparvekkelle, josta avautui näköala hotellin sisäpihalle. Hetken aikaa helteestä kärsittyäni, huomasin oven vieressä olleen tuulettimen. Se toimi ja päiväni oli pelastettu. Yritin lueskella, mutta väsymys painoi liikaa ja päätin torkkua vähän. Milla saapui takaisin ennen kuin olin tarpeeksi pirteä jatkaakseni lukemista.
Milla saapui hotellille juuri sovittuun aikaan ja kuten suunnitelmissa oli päätimme siirtyä lentokentälle hengailemaan. Respan tiskillä meille oli sanottu, että matka hotellilta lentokentälle kestää noin puolisen tuntia ja tämän perusteella olimmekin suunnitelleet aikataulumme. Päätimme mennä kentälle sopivasti etuajassa, koska lentokentällä voi aina mennä vähän enemmän aikaa mitä oli suunnitellut.
Taksi tuli aika pian tilauksen jälkeen hotellille ja kun matkalaukutkin mahtuivat hienosti Ambassadoriin, matka alkoi mukavasti. Ensimmäiset epäilykset matka-ajasta tuli, kun olimme päässeet Fort Kochista Millan juuri vierailemaan Ernakulamiin. Kun olimme köröttelleet siinä samalla kadulla se hotellin lupaaman kokonaismatka-ajan eli puolisen tuntia, aloimme jo vähän miettiä että ehkä se puoli tuntia olisi optimiaika ilman ruuhkia.
Pääsimme vielä aikamme pääkadulla ollessamme viimein ruuhkasta eroon ja matka alkoi taittua toivotulla vauhdilla. Tienviitat eivät kuitenkaan missään vaiheessa näyttäneet ilmoittavan, että edes lähestyisimme lentokenttää. Tunnin kohdalla alkoi vähän kuumottaa ja täytyi vähän miettiä kuinkakohan nopeasti lentokentällä voisi juosta koneeseen, siis jos matka kestäisi vielä hirmuisesti kauempaa. Kun kyseessä oli kuitenkin maan sisäinen lento, arvelimme että puoli tuntia ennen check-innissä on varmaan ihan minimi. Matka jatkui ja kun puolitoista tuntia oli tullut täyteen, Millaa otti jo kunnolla päähän. Hän kysyikin jälleen kuskilta, ilmeisen tuohtuneena, että kuinka pitkään sinne lentokentälle oikein vielä kestää. Kuski osasi hyvin tulkita Millan äänensävyn ja hän selvästi jäi vähän miettimään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, ettei siihen mene enää kuin viisi minuuttia, no problem. No, viisi minuuttia tietenkin kului rattoisasti ja ehkä noin parikymmentä minuuttia sen jälkeen kuski kertoi huojentuneena, että katsokaa tuossa on lentokentän kyltti ja että olemme siis perillä. Ja niin olimmekin noin kymmenen minuutin kuluttua, kun se lentokenttätie ei ollut kovin lyhyt.
Pysähdyimme kentälle varmaan juurikin noin puoli tuntia ennen koneemme lähtöä ja emme olleet aivan täysin luopuneet toivostamme. Juoksimmekin vinhaa vauhtia terminaalin ovelle, jossa meidät tietenkin pysäytettiin! Normaalia toimintaa, sillä aina jossain vaiheessa terminaalin läheisyydessä tai viimeistään sisällä, viranomaiset haluavat nähdä, että meiltä löytyy liput ja olemme oikeasti lentämässä jonnekin. No, näytettyämme liput jatkoimme juoksua kohti check-inn tiskiä, kunnes meidät pysäytetään uudelleen. Syynä sama kuin edellä, eli halusivat nähdä lippumme! Koska kyseessä oli kuitenkin univormupukuisia herroja, päätimme yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisina ja näytettyämme liput juoksimme suoraan läpivalaisukoneen luo (Delhin kentältä opitun mukaisesti) ja sen luota vauhdilla lähtöselvitystiskille.
Hengästyneenä kysyimme, että vieläkö kerkeää... ja tietenkin kerkesi. Ei ollut kuulemma edes kiire, kun lento oli vähän myöhässä. Normaalien lähtöselvitystoimien lomassa virkailija myös kaivoi kännykän jostain esiin ja soitteli jonnekin. Hetken puhelimeen jutusteltuaan, hän kysyi että olimmeko aiemmin yöpyneet Kumarakomissa ja myöntävän vastauksen kuultuaan, hän sanoi että olkaa hyvä puhelimen päässä olisi henkilö sieltä hotellistamme. Todella yllättäneenä otin kännykän vastaan ja yritin kuunnella että mikäs homma tämä on. Toden totta toisessa päässä oli herra Kumarakomin hotellistamme. Hän kertoi, että asia koskee maksujamme ja minä jo kerkesin ajatella, että se luottokorttihässäkkä jatkuisi.
Homma ei ollut ihan näin. Selvisi, että he olivat unohtaneet lisätä kyydin hotellilta Fort Kochiin huoneen laskuun ja he halusivat tietää kuinka maksaisimme sen. Yritin sanoa, että olemme vielä reissussa ja että heti kun pääsisimme nettipankkiin, voisimme sen tehdä. Yritin kertoa, että tämä tosin todennäköisesti onnistuu vasta kun olemme takaisin Suomessa, koska ainakaan minulla ei nettipankin tunnuksiani ollut mukana. Puhelimen toisessa päässä oltiin tyytyväisiä ja sanoivat lähettävänsä tarvittavat tiedot (kuinka paljon ja mille pankkitilille) sähköpostilla. Eli no problem!
Lentokentän muodollisuuksissa ei mennyt kovinkaan kauaa ja ainakin minä pääsin todella jouhevasti turvatarkastuksen ohitse (ja mielestäni laukkujen tagit oli laitettu ja leimattu henkilökunnan puolesta). Vaikka meillä ei kovin runsaasti aikaa ollutkaan tapettavaksi lentokentällä, ennätimme huomata sen että kyseisellä kentällä ei ollut käytännössä lainkaan palveluja. Vessat joo, mutta paikalla oli tasan yksi kahvio, josta ei saanut muuta kuin kuumaa juotavaa, ei vettä, limpparia tai muuta vastaavaa. Hyvä, että oltiin niin myöhässä...
Loppupäivänä ja matkalla ei mitään kummallista enää tapahtunut. Delhin kentältä otimme jo kokeneina Intian matkaajina prepaid-taksin hotellille. Olimme selvästi jo oppineet kulkemaan hotellin seudulla, sillä osasimme opastaa taksin suoraan oikealle sivukujalle siinä vaiheessa kun kuski oli meidät viimeiselle isolle kadulle ohjannut. Hotellilla oltiin vielä hereillä (tai ainakin herättiin) kun saavuimme paikalle ja saimme melkein saman huoneen kuin aiemmalla kerralla.
Taksi tuli aika pian tilauksen jälkeen hotellille ja kun matkalaukutkin mahtuivat hienosti Ambassadoriin, matka alkoi mukavasti. Ensimmäiset epäilykset matka-ajasta tuli, kun olimme päässeet Fort Kochista Millan juuri vierailemaan Ernakulamiin. Kun olimme köröttelleet siinä samalla kadulla se hotellin lupaaman kokonaismatka-ajan eli puolisen tuntia, aloimme jo vähän miettiä että ehkä se puoli tuntia olisi optimiaika ilman ruuhkia.Pääsimme vielä aikamme pääkadulla ollessamme viimein ruuhkasta eroon ja matka alkoi taittua toivotulla vauhdilla. Tienviitat eivät kuitenkaan missään vaiheessa näyttäneet ilmoittavan, että edes lähestyisimme lentokenttää. Tunnin kohdalla alkoi vähän kuumottaa ja täytyi vähän miettiä kuinkakohan nopeasti lentokentällä voisi juosta koneeseen, siis jos matka kestäisi vielä hirmuisesti kauempaa. Kun kyseessä oli kuitenkin maan sisäinen lento, arvelimme että puoli tuntia ennen check-innissä on varmaan ihan minimi. Matka jatkui ja kun puolitoista tuntia oli tullut täyteen, Millaa otti jo kunnolla päähän. Hän kysyikin jälleen kuskilta, ilmeisen tuohtuneena, että kuinka pitkään sinne lentokentälle oikein vielä kestää. Kuski osasi hyvin tulkita Millan äänensävyn ja hän selvästi jäi vähän miettimään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, ettei siihen mene enää kuin viisi minuuttia, no problem. No, viisi minuuttia tietenkin kului rattoisasti ja ehkä noin parikymmentä minuuttia sen jälkeen kuski kertoi huojentuneena, että katsokaa tuossa on lentokentän kyltti ja että olemme siis perillä. Ja niin olimmekin noin kymmenen minuutin kuluttua, kun se lentokenttätie ei ollut kovin lyhyt.
Pysähdyimme kentälle varmaan juurikin noin puoli tuntia ennen koneemme lähtöä ja emme olleet aivan täysin luopuneet toivostamme. Juoksimmekin vinhaa vauhtia terminaalin ovelle, jossa meidät tietenkin pysäytettiin! Normaalia toimintaa, sillä aina jossain vaiheessa terminaalin läheisyydessä tai viimeistään sisällä, viranomaiset haluavat nähdä, että meiltä löytyy liput ja olemme oikeasti lentämässä jonnekin. No, näytettyämme liput jatkoimme juoksua kohti check-inn tiskiä, kunnes meidät pysäytetään uudelleen. Syynä sama kuin edellä, eli halusivat nähdä lippumme! Koska kyseessä oli kuitenkin univormupukuisia herroja, päätimme yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisina ja näytettyämme liput juoksimme suoraan läpivalaisukoneen luo (Delhin kentältä opitun mukaisesti) ja sen luota vauhdilla lähtöselvitystiskille.
Hengästyneenä kysyimme, että vieläkö kerkeää... ja tietenkin kerkesi. Ei ollut kuulemma edes kiire, kun lento oli vähän myöhässä. Normaalien lähtöselvitystoimien lomassa virkailija myös kaivoi kännykän jostain esiin ja soitteli jonnekin. Hetken puhelimeen jutusteltuaan, hän kysyi että olimmeko aiemmin yöpyneet Kumarakomissa ja myöntävän vastauksen kuultuaan, hän sanoi että olkaa hyvä puhelimen päässä olisi henkilö sieltä hotellistamme. Todella yllättäneenä otin kännykän vastaan ja yritin kuunnella että mikäs homma tämä on. Toden totta toisessa päässä oli herra Kumarakomin hotellistamme. Hän kertoi, että asia koskee maksujamme ja minä jo kerkesin ajatella, että se luottokorttihässäkkä jatkuisi.
Homma ei ollut ihan näin. Selvisi, että he olivat unohtaneet lisätä kyydin hotellilta Fort Kochiin huoneen laskuun ja he halusivat tietää kuinka maksaisimme sen. Yritin sanoa, että olemme vielä reissussa ja että heti kun pääsisimme nettipankkiin, voisimme sen tehdä. Yritin kertoa, että tämä tosin todennäköisesti onnistuu vasta kun olemme takaisin Suomessa, koska ainakaan minulla ei nettipankin tunnuksiani ollut mukana. Puhelimen toisessa päässä oltiin tyytyväisiä ja sanoivat lähettävänsä tarvittavat tiedot (kuinka paljon ja mille pankkitilille) sähköpostilla. Eli no problem!Lentokentän muodollisuuksissa ei mennyt kovinkaan kauaa ja ainakin minä pääsin todella jouhevasti turvatarkastuksen ohitse (ja mielestäni laukkujen tagit oli laitettu ja leimattu henkilökunnan puolesta). Vaikka meillä ei kovin runsaasti aikaa ollutkaan tapettavaksi lentokentällä, ennätimme huomata sen että kyseisellä kentällä ei ollut käytännössä lainkaan palveluja. Vessat joo, mutta paikalla oli tasan yksi kahvio, josta ei saanut muuta kuin kuumaa juotavaa, ei vettä, limpparia tai muuta vastaavaa. Hyvä, että oltiin niin myöhässä...
Loppupäivänä ja matkalla ei mitään kummallista enää tapahtunut. Delhin kentältä otimme jo kokeneina Intian matkaajina prepaid-taksin hotellille. Olimme selvästi jo oppineet kulkemaan hotellin seudulla, sillä osasimme opastaa taksin suoraan oikealle sivukujalle siinä vaiheessa kun kuski oli meidät viimeiselle isolle kadulle ohjannut. Hotellilla oltiin vielä hereillä (tai ainakin herättiin) kun saavuimme paikalle ja saimme melkein saman huoneen kuin aiemmalla kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti