- Gateway to the North Rim of the Grand Canyon
- Home of the Kaibab White-Tailed Squirrel
Hotellihuoneesta löytyneiden esitteiden perusteella heidän ravintolaansa ovat muutkin kuin he kehuneet. Mainostivatpa The Grand Bull hampurilaista aika suurilla sanoilla : "quite possibly the best hamburger west of the Missisippi". Ei se mikään hullumpi ollutkaan, mutta olen kyllä syönyt parempia esim. täällä Santa Fessä (Game Burger at Cowgirl BBQ).
Sen sijaan paikan Cranberry Cream Cheese Chicken oli kyllä todella mahtava makunautinto! Ekalla kerralla kuvittelin olleeni vain todella nälkäinen, mutta se maistui toisella kerralla aivan yhtä hyvälle! Juuri sopivan kokoinen kanapurilainen, jonka täytteeksi oli tungettu kuten nimikin sanoo karpalohilloa ja kermajuustoa. Nam!
Hyvää ruokaa ja söpöjä tarjoilijatyttösiä, mitä muuta sitä voikaan toivoa!
Sen sijaan paikan Cranberry Cream Cheese Chicken oli kyllä todella mahtava makunautinto! Ekalla kerralla kuvittelin olleeni vain todella nälkäinen, mutta se maistui toisella kerralla aivan yhtä hyvälle! Juuri sopivan kokoinen kanapurilainen, jonka täytteeksi oli tungettu kuten nimikin sanoo karpalohilloa ja kermajuustoa. Nam!
Hyvää ruokaa ja söpöjä tarjoilijatyttösiä, mitä muuta sitä voikaan toivoa!
Aiemminkin on matkatessani vaikuttanut, että mun paikalle saapuminen tuntuu muuttavan sään aika usein päinvastaiseksi mitä se on alueella edellisinä päivinä ollut. Tämä fiilis jatkui myös tällä reissulla. Ymmärsin, että juuri noilla alueilla oli kärsitty todella kovasta kuivuudesta jo useamman viikon ajana ja lämpöennätyksiäkin oli hätyytelty monissa paikoissa.
Kun Petri saapui paikalle, niin heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä taivas täyttyi pilvistä ja heti aamiaisen jälkeen alkoivat kunnon kaatosateet!
Hyvä minä! Luonnollehan toi teki tietty hyvää, mutta olin ajatellut viettää tämänkin päivän kokonaan ulkoilmassa. Se ei nyt näyttänyt oikein onnistuvan. Onneksi sateita ei kestänyt ihan koko päivää vaan noin neljän aikoihin ne näyttivät taukoavan ja pääsin sittenkin vähän suunnitelmiin kiinni.
Sadekuuroja ja vähän isompaakin myräkkää oli koko viikon ajan tuolla Grand Canyonin ympäristössä, joten se muutos ei ollut pelkästään hetkellistä.
Mainosten mukaan Grand Canyonin pohjoispuolen piti olla alueena pienempi ja vähemmän kansoitettu kuin kuopan toisella puolella ollut South Rim. Syynä kai on se, että tänne pohjoiselle alueelle on hieman hankalampi päästä. Mitkään isot Interstatet eivät mene läheltä tätä pohjoisrinnettä eikä lähellä ole mitään isompaa kaupunkia.
Mainospuheet pitivät paikkansa. Ikävä kyllä pienempi alue tuo mukanaan sen, että helpoimmin lähestyttävät kohteet ovat lähes samalla tavalla kansoitettuja kuin etelärinteen kohteet. Täällä North Rimillä on myös se lähin hotelli paljon lähempänä kuin South Rimillä, mikä toi eteen mielenkiintoisia näkyjä. En ollut aiemmin nähnyt näissä National Parkeissa ketään kulkemassa muovinen kaljamuki kädessä!
Alueella oli kuitenkin hyvin helppo myös päästä paikoille, joissa ei ainakaan mun siellä ollessa näkynyt tahi kuulunut muiden ihmisten olemassaolo. Jopa ihan sen ison hotellinkin vierestä lähteneellä polulla pääsi kävelemään itsekseen vaikka sen olemassaolosta oli todella selviä kylttejä eikä itse reittikään mikään kovin raskas ollut (jos mä jaksan, kuka tahansa muukin jaksaa).
Eikä ainakaan maisemien takia ollut mielestäni turha polku.
Toisena päivänä, jolloin oli parempi ilma (satoi vasta kuuden jälkeen iltapäivällä), ajelin sitten läpi vähän kauempana olleet maisemapaikat ja kävelin myös parit lyhyet reitit.
Omaa rauhaa (jota näiltä puistoreissuilta kaipaan) oli melko helppo löytää ja maisemat olivat tietenkin loistavia. Se mikä todella erottaa tämän pohjoisrinteen aiemmin vieraillusta etelärinteestä oli vihreys. Etelässä ei paljon pientä puskaa enempää näkynyt, mutta täällä pohjoisessa oli rinteet ihan kunnon metsän peitossa.
Hulluna päätin ihan viimeiseksi kokeilla vähän vaativampaa vaellusreittiä. Tarkoitus oli kulkea hieman kanjonin pohjalle kulkevaa trailiä, mutta ihan vähän vaan. Kartat kertoivat, että vain 0.7 mailin (reilu kilsa) kävelymatkan päässä piti olla reitin ensimmäinen näköalapaikka. Matkan pituus kerrottiin varmaan totuuden mukaisesti, mutta kaikissa lapuissa unohdettiin kertoa yksi mielestäni aika tärkeä tieto : reitin korkeusero. Ainakin omalla kohdalla jo näin korkealla oleminen (noin kaksi ja puoli kilometriä merenpinnasta) tuo vieläkin lisäponnistuksia liikkumiseen. Kun tässä korkeudessa sitten pitää kavuta jyrkkiä nousuja, voisi herkempi sivustaseuraaja jo soittaa ambulanssin paikalle.
Koska en mistään löytänyt tuon näköalapaikan korkeutta, en pysty sitä oikeaa korkeuseroa sanomaan. Kuvistakin on aika vaikea päätellä, kun koko rinne oli puiden peitossa. Yrittäkää itse arvioida alla olevasta kuvasta. Tuossa vaiheessa ollaan jo tultu yli puolivälin ylöspäin ja matka päättyy suurin piirtein ylhäällä näkyvän kielekkeen korkeudelle. Ihan sama tosin kuinka paljon kapusin, koska tärkeintä oli se voittajaolo, mikä oli kun pääsin takaisin autolle.
Jos olisi ollut jotain harkintakykyä, olisin ehkä tämän jättänyt väliin. Varsinkin kun reissun aikana piti aika aktiivisesti väistellä maasta löytyviä muulien jättämiä miinoja. Reitti kun on myös mahdollista taittaa nelinjalkaisen otuksen selässä huijaten.
Toisaalta taas kerran voi sanoa, että rehkiminen kannatti, sillä näköala tuolta maisemapaikalta oli aikas hieno.
Puolitoista päivää riitti tämmöiseen pintaraapaisuun juuri sopivasti. Täydessä kahdessa päivässä ei olisi ehkä tarvinnut pitää ihan näin kovaa tahtia. Paljonhan noita vaellusreittejä jäi kokematta kummallakin Grand Canyonin rinteellä. Monet niistä ovat liian pitkiä yhdelle päivälle ja monet myös mun kunnolle hieman liian raskaita. Tai siis jos matka sisältää noita nousuja, niin se vie reilusti enemmän aikaa, kuin mitä reittioppaassa sanottaisiin. Tiedän, että omalla tahdillani pääsisin kyllä reitit kuljettua. Enkä mä niille pitkille reiteille lähtisi mielelläni yksi talsimaan. Siellä tulisi vähän liian yksinäinen olo kun pimeä laskeutuu, kännykkä ei toimi ja on saanut jalan nyrjäytettyä juuri sopivasti.
Olisi todella hienoa joskus vaeltaa reunalta alas ihan sinne kanjonin pohjalla kulkevalle joelle asti. Ehkä se joskus toteutuukin.
Kun Petri saapui paikalle, niin heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä taivas täyttyi pilvistä ja heti aamiaisen jälkeen alkoivat kunnon kaatosateet!
Hyvä minä! Luonnollehan toi teki tietty hyvää, mutta olin ajatellut viettää tämänkin päivän kokonaan ulkoilmassa. Se ei nyt näyttänyt oikein onnistuvan. Onneksi sateita ei kestänyt ihan koko päivää vaan noin neljän aikoihin ne näyttivät taukoavan ja pääsin sittenkin vähän suunnitelmiin kiinni.
Sadekuuroja ja vähän isompaakin myräkkää oli koko viikon ajan tuolla Grand Canyonin ympäristössä, joten se muutos ei ollut pelkästään hetkellistä.
Mainosten mukaan Grand Canyonin pohjoispuolen piti olla alueena pienempi ja vähemmän kansoitettu kuin kuopan toisella puolella ollut South Rim. Syynä kai on se, että tänne pohjoiselle alueelle on hieman hankalampi päästä. Mitkään isot Interstatet eivät mene läheltä tätä pohjoisrinnettä eikä lähellä ole mitään isompaa kaupunkia.
Mainospuheet pitivät paikkansa. Ikävä kyllä pienempi alue tuo mukanaan sen, että helpoimmin lähestyttävät kohteet ovat lähes samalla tavalla kansoitettuja kuin etelärinteen kohteet. Täällä North Rimillä on myös se lähin hotelli paljon lähempänä kuin South Rimillä, mikä toi eteen mielenkiintoisia näkyjä. En ollut aiemmin nähnyt näissä National Parkeissa ketään kulkemassa muovinen kaljamuki kädessä!
Alueella oli kuitenkin hyvin helppo myös päästä paikoille, joissa ei ainakaan mun siellä ollessa näkynyt tahi kuulunut muiden ihmisten olemassaolo. Jopa ihan sen ison hotellinkin vierestä lähteneellä polulla pääsi kävelemään itsekseen vaikka sen olemassaolosta oli todella selviä kylttejä eikä itse reittikään mikään kovin raskas ollut (jos mä jaksan, kuka tahansa muukin jaksaa).Eikä ainakaan maisemien takia ollut mielestäni turha polku.
Toisena päivänä, jolloin oli parempi ilma (satoi vasta kuuden jälkeen iltapäivällä), ajelin sitten läpi vähän kauempana olleet maisemapaikat ja kävelin myös parit lyhyet reitit.
Omaa rauhaa (jota näiltä puistoreissuilta kaipaan) oli melko helppo löytää ja maisemat olivat tietenkin loistavia. Se mikä todella erottaa tämän pohjoisrinteen aiemmin vieraillusta etelärinteestä oli vihreys. Etelässä ei paljon pientä puskaa enempää näkynyt, mutta täällä pohjoisessa oli rinteet ihan kunnon metsän peitossa.
Hulluna päätin ihan viimeiseksi kokeilla vähän vaativampaa vaellusreittiä. Tarkoitus oli kulkea hieman kanjonin pohjalle kulkevaa trailiä, mutta ihan vähän vaan. Kartat kertoivat, että vain 0.7 mailin (reilu kilsa) kävelymatkan päässä piti olla reitin ensimmäinen näköalapaikka. Matkan pituus kerrottiin varmaan totuuden mukaisesti, mutta kaikissa lapuissa unohdettiin kertoa yksi mielestäni aika tärkeä tieto : reitin korkeusero. Ainakin omalla kohdalla jo näin korkealla oleminen (noin kaksi ja puoli kilometriä merenpinnasta) tuo vieläkin lisäponnistuksia liikkumiseen. Kun tässä korkeudessa sitten pitää kavuta jyrkkiä nousuja, voisi herkempi sivustaseuraaja jo soittaa ambulanssin paikalle.Koska en mistään löytänyt tuon näköalapaikan korkeutta, en pysty sitä oikeaa korkeuseroa sanomaan. Kuvistakin on aika vaikea päätellä, kun koko rinne oli puiden peitossa. Yrittäkää itse arvioida alla olevasta kuvasta. Tuossa vaiheessa ollaan jo tultu yli puolivälin ylöspäin ja matka päättyy suurin piirtein ylhäällä näkyvän kielekkeen korkeudelle. Ihan sama tosin kuinka paljon kapusin, koska tärkeintä oli se voittajaolo, mikä oli kun pääsin takaisin autolle.
Jos olisi ollut jotain harkintakykyä, olisin ehkä tämän jättänyt väliin. Varsinkin kun reissun aikana piti aika aktiivisesti väistellä maasta löytyviä muulien jättämiä miinoja. Reitti kun on myös mahdollista taittaa nelinjalkaisen otuksen selässä huijaten.Toisaalta taas kerran voi sanoa, että rehkiminen kannatti, sillä näköala tuolta maisemapaikalta oli aikas hieno.
Puolitoista päivää riitti tämmöiseen pintaraapaisuun juuri sopivasti. Täydessä kahdessa päivässä ei olisi ehkä tarvinnut pitää ihan näin kovaa tahtia. Paljonhan noita vaellusreittejä jäi kokematta kummallakin Grand Canyonin rinteellä. Monet niistä ovat liian pitkiä yhdelle päivälle ja monet myös mun kunnolle hieman liian raskaita. Tai siis jos matka sisältää noita nousuja, niin se vie reilusti enemmän aikaa, kuin mitä reittioppaassa sanottaisiin. Tiedän, että omalla tahdillani pääsisin kyllä reitit kuljettua. Enkä mä niille pitkille reiteille lähtisi mielelläni yksi talsimaan. Siellä tulisi vähän liian yksinäinen olo kun pimeä laskeutuu, kännykkä ei toimi ja on saanut jalan nyrjäytettyä juuri sopivasti.Olisi todella hienoa joskus vaeltaa reunalta alas ihan sinne kanjonin pohjalla kulkevalle joelle asti. Ehkä se joskus toteutuukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti