Eli matkailun ihanuuksista ja "ihanuuksista".
Menomatka
Jotenkin en ole saanut mitään hoidettua hyvissä ajoin täällä Ameriikoissa ollessani. Kaikki tulee tehtyä vähän viime tingassa. Ikävä kyllä lentomatkailussa tämä tarkoittaa yleensä kalliimpia matkoja, mitä köyhä tutkija yrittää kovasti aina välttää (varsinkin kun työnantajakaan ei oikein tykkää kalliista matkoista). Kerrankin myöhäisestä varaamisesta oli jotain iloa.
Yksi lentoetapeistani Tarja-tädin luo tapahtui ykkösluokassa!
Olen aiemmin valitellut Amerikan sisäisten lentojen huonosta tarjoilusta. Nyt tiedän ettei se tosiaankaan päde ykkösluokaan. Tietenkin ennen lentoa tultiin kyselemään mitä haluaisin juoda (ja tätä toisteltiin useaan otteeseen lennon aikana). Kysely ulottui myös ruokalajiin. Oli nimittäin jopa vaihtoehtoja : juustohampurilainen ja kanasalaatti. Valittuani lihaisamman, kysyttiin jopa minkälaisena haluan pihvin! Eli ei tainnut se ruoka tulla ihan semmoisesta normaalista lentoruokapaketista. Kyllähän sen, että oli päässyt vähän hienompiin piireihin oli nähtävissä myös ruokajuomissa. Kun ruuat oli tarjoiltu eteemme, tultiin kysymään kohteliaasti tuo otsikon kysymys.
Ykkösluokan suurin ilo taisi kuitenkin olla se, että jopa minun kokoinen rohjake mahtui nahkapenkiltä oikomaan jalkansa oikein hyvin. Lisäksi oli mukavasti tilaa kääntyillä penkillä, kun ei ollut ihan olkapää olkapäätä vasten vieruskaverin kanssa. Tämä tietenkin oli selvimmin nähtävissä ruokaillessa : varmaan ensimmäinen kerta kun pystyi syömään normaalisti vaikka viereisessä penkissä oli toinen matkustaja.
Nämä taisivatkin olla koko tuon viikonlopun matkantekoon liittyvät hyvät uutiset. Hieman ikävämmäksi asiat muuttuivat tietenkin sitten lennon jälkeen. Se on se tasapaino.
Lensin Washingtoniin paljon lähempänä olleen Norfolkin sijaan, koska säästin tällä noin 300 dollaria. Olin ajatellut, että pääsisin lähtemään kaupungista juuri sopivasti ennen ruuhkia. Näin ei tietenkään tapahtunut. Seistessäni tuossa normaalin perjantain töistäpaluuruuhkan ja 4th of July-viikonlopun yhteisjonossa ensimmäiset kaksi kolme tuntia, pystyin pitämään itseni edes kohtuullisella tuulella ainoastaan ajattelemalla että onneksi Santa Fe on pieni kaupunki (eli en ole kertaakaan nähnyt mitään ruuhkaksi kutsuttavaa).
Mukava saapuminen Virginia Beachiin noin seitsemältä ei aivan onnistunut kaartaessani Meadow Sage Lanelle joskus yhdeksän jälkeen. Mutta mieltäni piristi kovin paljon se, että tuloani oli odottamassa hieman enemmän ihmisiä kuin olin odottanut : sisään päästyäni vastaan juoksi serkkuni Julian poika Jordan, joka oli valvonut äitinsä ja Tarja-tätini kanssa niinkin myöhään vain nähdäkseen "pikku-Petrin" Suomesta ("pikku-Petri" siksi, että ainoa esillä oleva kuva meikäläisestä on viime vierailultani Virginiaan eli vuodelta 1985)!
Vähäksi aikaa unohtui jopa matkaväsymys (lähtö Santa Festä oli ollut 4.30 samaisena aamuna, joka taitaa tosin olla "vain" 6.30 jos aikaero huomioidaan).
Paluumatka
Virginia Beach - Washington D.C. : ei ruuhkia ja vain yksi onnettomuus tiellä matkaa hidastamassa. Washingtonin päässä pääsin näkemään jopa vilauksen Pentagonista, koska valitsin mielestäni sen yksinkertaisimman reitin takaisin autovuokraamolle.
Olin tullut aikaisin lentokentälle, koska halusin nähdä Saksa - Italia pelin lentokentällä. Check-inin tyttö ei kuitenkaan osannut laittaa mua sille myöhäisemmälle lennolle, vaan sanoi että joudun menemään sillä aiemmalla lennolla. Kiltti kun olen, en viitsinyt tapella. Syitä toki olisi ollut : matsin missaus (näkisin vain ekan puoliajan) ja jatkolennon odottaminen (tunnin vaihto vaihtui hieman pidempään odotukseen).
Melko ikävä yllätys oli Houstonin kentällä, kun selvisi, että viimeinen etappi (Houston - Albuquerque) viivästyi puolitoista tuntia. Eihän tässä muuten mitään, mutta tämä tosiaan tarkoitti muutenkin myöhäisen saapumiseni kotiin viivästymistä jonnekin aamuyöhön.
Jos yöllä ajaminen ei ole kivaa, ei ole myöskään ajaminen yöllä ukkosmyrskyssä. New Mexicon "monsuunikausi" kun oli alkanut. Albuquerquen ja Santa Fen välillä oli juuri tuohon aikaan kunnon myräkkä : vettä tuli taivaan täydeltä ja eteensä näki kunnolla vain salamoidessa. Kotiin päästyään jäi oikeastaan harmittamaan vain se ettei saanut otettua kuvia niistä hienoista salamoista.
[matkaraporttia jatketaan vielä ainakin seuraavassa viestissä]
Menomatka
Jotenkin en ole saanut mitään hoidettua hyvissä ajoin täällä Ameriikoissa ollessani. Kaikki tulee tehtyä vähän viime tingassa. Ikävä kyllä lentomatkailussa tämä tarkoittaa yleensä kalliimpia matkoja, mitä köyhä tutkija yrittää kovasti aina välttää (varsinkin kun työnantajakaan ei oikein tykkää kalliista matkoista). Kerrankin myöhäisestä varaamisesta oli jotain iloa.
Yksi lentoetapeistani Tarja-tädin luo tapahtui ykkösluokassa!
Olen aiemmin valitellut Amerikan sisäisten lentojen huonosta tarjoilusta. Nyt tiedän ettei se tosiaankaan päde ykkösluokaan. Tietenkin ennen lentoa tultiin kyselemään mitä haluaisin juoda (ja tätä toisteltiin useaan otteeseen lennon aikana). Kysely ulottui myös ruokalajiin. Oli nimittäin jopa vaihtoehtoja : juustohampurilainen ja kanasalaatti. Valittuani lihaisamman, kysyttiin jopa minkälaisena haluan pihvin! Eli ei tainnut se ruoka tulla ihan semmoisesta normaalista lentoruokapaketista. Kyllähän sen, että oli päässyt vähän hienompiin piireihin oli nähtävissä myös ruokajuomissa. Kun ruuat oli tarjoiltu eteemme, tultiin kysymään kohteliaasti tuo otsikon kysymys.
Ykkösluokan suurin ilo taisi kuitenkin olla se, että jopa minun kokoinen rohjake mahtui nahkapenkiltä oikomaan jalkansa oikein hyvin. Lisäksi oli mukavasti tilaa kääntyillä penkillä, kun ei ollut ihan olkapää olkapäätä vasten vieruskaverin kanssa. Tämä tietenkin oli selvimmin nähtävissä ruokaillessa : varmaan ensimmäinen kerta kun pystyi syömään normaalisti vaikka viereisessä penkissä oli toinen matkustaja.
Nämä taisivatkin olla koko tuon viikonlopun matkantekoon liittyvät hyvät uutiset. Hieman ikävämmäksi asiat muuttuivat tietenkin sitten lennon jälkeen. Se on se tasapaino.
Lensin Washingtoniin paljon lähempänä olleen Norfolkin sijaan, koska säästin tällä noin 300 dollaria. Olin ajatellut, että pääsisin lähtemään kaupungista juuri sopivasti ennen ruuhkia. Näin ei tietenkään tapahtunut. Seistessäni tuossa normaalin perjantain töistäpaluuruuhkan ja 4th of July-viikonlopun yhteisjonossa ensimmäiset kaksi kolme tuntia, pystyin pitämään itseni edes kohtuullisella tuulella ainoastaan ajattelemalla että onneksi Santa Fe on pieni kaupunki (eli en ole kertaakaan nähnyt mitään ruuhkaksi kutsuttavaa).
Mukava saapuminen Virginia Beachiin noin seitsemältä ei aivan onnistunut kaartaessani Meadow Sage Lanelle joskus yhdeksän jälkeen. Mutta mieltäni piristi kovin paljon se, että tuloani oli odottamassa hieman enemmän ihmisiä kuin olin odottanut : sisään päästyäni vastaan juoksi serkkuni Julian poika Jordan, joka oli valvonut äitinsä ja Tarja-tätini kanssa niinkin myöhään vain nähdäkseen "pikku-Petrin" Suomesta ("pikku-Petri" siksi, että ainoa esillä oleva kuva meikäläisestä on viime vierailultani Virginiaan eli vuodelta 1985)!
Vähäksi aikaa unohtui jopa matkaväsymys (lähtö Santa Festä oli ollut 4.30 samaisena aamuna, joka taitaa tosin olla "vain" 6.30 jos aikaero huomioidaan).
Paluumatka
Virginia Beach - Washington D.C. : ei ruuhkia ja vain yksi onnettomuus tiellä matkaa hidastamassa. Washingtonin päässä pääsin näkemään jopa vilauksen Pentagonista, koska valitsin mielestäni sen yksinkertaisimman reitin takaisin autovuokraamolle.
Olin tullut aikaisin lentokentälle, koska halusin nähdä Saksa - Italia pelin lentokentällä. Check-inin tyttö ei kuitenkaan osannut laittaa mua sille myöhäisemmälle lennolle, vaan sanoi että joudun menemään sillä aiemmalla lennolla. Kiltti kun olen, en viitsinyt tapella. Syitä toki olisi ollut : matsin missaus (näkisin vain ekan puoliajan) ja jatkolennon odottaminen (tunnin vaihto vaihtui hieman pidempään odotukseen).
Melko ikävä yllätys oli Houstonin kentällä, kun selvisi, että viimeinen etappi (Houston - Albuquerque) viivästyi puolitoista tuntia. Eihän tässä muuten mitään, mutta tämä tosiaan tarkoitti muutenkin myöhäisen saapumiseni kotiin viivästymistä jonnekin aamuyöhön.
Jos yöllä ajaminen ei ole kivaa, ei ole myöskään ajaminen yöllä ukkosmyrskyssä. New Mexicon "monsuunikausi" kun oli alkanut. Albuquerquen ja Santa Fen välillä oli juuri tuohon aikaan kunnon myräkkä : vettä tuli taivaan täydeltä ja eteensä näki kunnolla vain salamoidessa. Kotiin päästyään jäi oikeastaan harmittamaan vain se ettei saanut otettua kuvia niistä hienoista salamoista.
[matkaraporttia jatketaan vielä ainakin seuraavassa viestissä]
1 kommentti:
Jotenkin en ole saanut mitään hoidettua hyvissä ajoin täällä Ameriikoissa ollessani. Kaikki tulee tehtyä vähän viime tingassa.
Hahaa, miten niin "Ameriikoissa ollessani" :-D Se on sukuvika, joka vaikuttaa toimintatapoihin yhätäläisesti kaikilla mantereilla...
Lähetä kommentti